olen yxin kertaisesti surun murtama!!!!!
voisipa joku auttaa minua!!! en pääse ikinä surustani ohi!!...voin kertoa sen mutta saatan revetä suureen itkuun!!meillä oli koira ..berninpaimenkkoira se oli oikeastaan minun..sen nimi oli mozart..me olimme parhaat kaverit ..me leikimme ja nauroimme ja itkimme toistemme kanssa!!yksi päivä mozart liukastui ja ontui jalallaan viikon!!!kunnes hänet vietiin lääkäriin eikä palannut sieltä koskaan...*nyyh*
en osaa edes kuvailla suruni määrää!!! itken joka päivä vaikka siitä on melkein puoli vuotta aikaa!!!en pysty enää kirjoittaa...itkettää niin paljon...
voisipa joku auttaa minua!!! en pääse ikinä surustani ohi!!...voin kertoa sen mutta saatan revetä suureen itkuun!!meillä oli koira ..berninpaimenkkoira se oli oikeastaan minun..sen nimi oli mozart..me olimme parhaat kaverit ..me leikimme ja nauroimme ja itkimme toistemme kanssa!!yksi päivä mozart liukastui ja ontui jalallaan viikon!!!kunnes hänet vietiin lääkäriin eikä palannut sieltä koskaan...*nyyh*
en osaa edes kuvailla suruni määrää!!! itken joka päivä vaikka siitä on melkein puoli vuotta aikaa!!!en pysty enää kirjoittaa...itkettää niin paljon...
Vastaukset 8
Vanhimmat
no tähän voisi sanoa että aika parantaa havat.. tosin ruvet jää ja ne repeää aika ajoin auki... neljä vuotta sitten rakas hevoseni kuoli silmieni eteen.. vieläkin jos joudun yllättäen puhumaan siitä saatan ruveta itkemään... ei sellaista unohda, eikä sellaisesta ikinä pääse kokonaan yli.. sen kanssa on vain opittava elämään..
kiitos sinulle kuka nyt ootkin!!! nyt jaksan edes jonkun verran elää kunnolla eli ei surun alla ,mutta tiedätkö miten siitä voisi päästä päivässä ohi...se on varmaan mahdotonta mutta....
Mä tiedän miltä tuntuu menettää joku joka on aina ollut lähimmäinen ja jota tosissaan on rakastanut, oli se sitten eläin tai ihminen...
Multa kuoli mummo n 6-7 vuotta sitten ja koskaan en sen asian yli oo pystynyt pääsemään, se itkettää vieläkin, vois oikeestaan sanoo et mummo oli mulle ehkä jopa tärkeempi ku oma äiti, vaikka mulla mitn äitiä vastaan ookkaan tai muuta, mut mummolla sitä tuli niin useesti viettyy aikaansa ja oli helppo puhuu asiasta ku asiasta...
Olis kiva vaihtaa sun kanssas ajatuksia ja tutustua suhun, jos kiinnostaa niin mailaa mulle niin autetaan toisiamme:
[email protected]
minäkin tiedän miltä tuntuu menettää lähimmäinen... minä menetin äitini kun olin 8v. silloin en kai vielä ymmärtänyt sitä ihan täysin, mutta osasin kyllä surra silloinkin... isäni on alkoholisti joten minä ja 3 sisarustani emme voineet jäädä isän tykö asumaan... muutimme sitten kaikki sijaisperheeseen...olen nyt pian 15, enkä ole saanut murrosikääni liittyvistä asioista omalle äidilleni kertoa,niinkuin moni muu... sijaisäitiäni en ole koskaan edes kutsunut äidiksi... nykyään käyn psygolokilla ja koulun terkalla joka viikko pari kertaa koska olen alkanut viiltelemään itteeni... onneksi minulla on niin ihana poikaystävä että hän on saanut elämän haluni takaisin ja lopettamaan viiltelyn...
elämäni jo hymyilee ja voin paljon paremmin...
menetin rakkaani mutta sain toisen tilalle... ei se tietysti ikinä korvaa äitiäni mutta surua helpottaa...
*halaa*..Tiedän miltä tuntuu menttää rakas lemmikki,jos haluat puhua, niin mailaa minulle, minä kyllä kuuntelen, ja luulen ymmärtäväni myös..
[email protected]
tiedän miltä sinusta tuntuu..
minä menetin rakkaan collie koirani kesällä heinäkuun lopussa, se oli 9v... kuolema oli traaginen, minä en ollut paikalla ja se harmittaa, oisin halunnut jättää sille jäähyväiset, olla virellä ja näyttää miten rakas hän on meille..
se oli eka koirani, koira jota rakastin ja rakastan yli kaiken. se oli mulle elämän kumppani, sisko, paras ystävä, se joka lohuttaa vaikeinakin hetkinä.. olimme erottamattomat.
pelkäsin ennen koiria, mutta kun sain tämän collien meille, minun ei tarvinnut pelätä.
Itken ja ikävöin vieläkin lähes joka ilta koiraani, rakastan ja haluaisin sen millä hinnalla hyvänsä takaisin. tekisin ihan mitä vain että voisin viettää edes hetken hänen kanssaan.. ihan mitä vain..
mutta kaipuu on suunaton, se ei lopu koskaan..
jos haluatte laittaa mailia minulle:
[email protected]
olisi kiva vaihtaa tarinoita ja muita juttuja kohtalotovereitten kanssa..
Tuli mieleeni se päivä,kun jouduin luopumaan parhaasta kaverista,ystävästä,hänestä joka häntääsä heiluttaen oli iloinen,aidosti,teeskentelemättä. Sekarotuinen ystäväni eli 14 vuotta, ja kun tuli aika hänen mennä pois,oli se rakas ja surullinen päivä. Siitä on jo aikaa,5 vuotta,ylikin mutta kyllä silmä kostuu joskus vieläkin,kun muistan iloisen karvaturrin,joka otti minut vastaan kotiin palatessa,tiedän miltä sinusta tuntuu,lohduttaa en osaa,mutta elämä on tälläistä. Iloitse niistä iloisita päivistä, jotka mozart on elämääsi tuonut,saathan elää ne muistoissasi yhä uudelleen.
itkuni olen minäkin itkenyt,suru on vaihtunut haikeudeksi,jotka ajan myötä muuttuvat mukaviksi muistoiksi
minun rakas hevoseni teurastettiin 1,5-vuotta sitten enkä voinut pelastaa sitä .tiedän kuinka se on pelännyt teurastomassa ja odottanut että tulen pelastamaan sen .en tule koskaan toipumaan tästä menetyksestä.