Voiko sosiaalisesta vammaisuudesta jotenkin parantua? Ennen kouluikää leikin vanhempieni kavereiden lasten kanssa ja ala-asteella pääsin oman luokan porukkaan sosiaalisen luokkakaverin siivellä, mutta yläasteella jäin täysin yksin kun luokalleni ei tullut ketään vanhaa kaveria... En osannut tutustua muihin, multa puuttui siihen vaadittavat taidot, joten jäin täysin ulkopuoliseksi.
Olen ollut suunnilleen puolet elämästäni täysin yksin, ilman yhtään kaveria. Monta vuotta meni ilman mitään vähääkään sosiaalisia harrastuksia, ilman että olisin edes moikannut ketään koskaan. Nyt kun olen ns. hankkinut elämän ja palannut ihmisten ilmoille, olen huomannut kuinka toivoton tilanteeni on: Sosiaaliset taidot olisi pitänyt oppia lapsena ja nuorena, nyt on liian myöhäistä. Kellään ei enää aikuisiällä riitä tarvittavaa määrää kärsivällisyyttä tekemilleni virheille, kukaan ei ymmärrä käytökseni syytä. Vaikka kuinka yritän olla ystävällinen ja huomaavainen, karkotan vaan muut ympäriltäni...
Onko mitään enää tehtävissä? Tahtoisin niin kovasti saada edes yhden kaverin, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia edes silloin tällöin.
Olen ollut suunnilleen puolet elämästäni täysin yksin, ilman yhtään kaveria. Monta vuotta meni ilman mitään vähääkään sosiaalisia harrastuksia, ilman että olisin edes moikannut ketään koskaan. Nyt kun olen ns. hankkinut elämän ja palannut ihmisten ilmoille, olen huomannut kuinka toivoton tilanteeni on: Sosiaaliset taidot olisi pitänyt oppia lapsena ja nuorena, nyt on liian myöhäistä. Kellään ei enää aikuisiällä riitä tarvittavaa määrää kärsivällisyyttä tekemilleni virheille, kukaan ei ymmärrä käytökseni syytä. Vaikka kuinka yritän olla ystävällinen ja huomaavainen, karkotan vaan muut ympäriltäni...
Onko mitään enää tehtävissä? Tahtoisin niin kovasti saada edes yhden kaverin, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia edes silloin tällöin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Samaa olen miettinyt myös minä. Aikoinaan olen saanut niin paljon paskaa niskaan "ystäviltä", että monet vuodet olen halunut pitää välimatkaa ihmisiin. Luottamus meni niin totaalisesti, etten ole uskaltanut luopua suojakuorestani ja näyttää sisintäni muille kuin pitkäaikaiselle poikaystävälleni. Tuntuu, että miesten kanssa tulen juttuun paremmin, monet naisen ovat vaan niin kieroja ja kateellisia selkäänpuukottajia.
Vasta viime aikoina olen alkanut kaivata myös naispuolista juttuseuraa, mutta kuten sinulla; sosiaaliset taitoni ovat vajavaiset. Sen huomaa hyvin työpaikallakin, muut ystävystyvät toisten kanssa ja minä jään ulkopuoliseksi. Olen ystävällinen ja kiltti, mutta silti varautunut, se varmaan on ongelmana.. Ja harva ihminen on sen verran kärsivällinen että jaksaisi ottaa minusta selvää kunnolla. :( En ole helppo tapaus tutustua.
Sama juttu mulla :( ja just alotin amiksen ekan. Kattoony.. kyl niit kavereita/ystäviä.. vois saada jos puhuis joskus jotai ;E :(
Jos joku sattuu olemaan Lounais-Suomesta, muhun saa ottaa yhteyttä jos samantyyppisessä tilanteessa oleva kaveri/juttuseura kelpaa: [email protected] Mulla on jo tarpeeksi kirjekavereita, ehkä liikaakin, joten toivoisin että olisit jossain vaiheessa halukas tapaamaan. Aluksi riittää jos kerrot vaikka vaan mistä löysit mailiosoitteeni, siitä voidaan sitten jatkaa juttua sitä mukaa kun sitä tulee, ilman mitään paineita siitä että kaikki sujuu pilkun päälle kaikkien kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti.
Jos on tamperelaisia nii voi ottaa yhteyttä, uusia kavereita/ystäviä kaipailen ja itse todella yksinäinen nykyään kans...
maili on [email protected]
Kerro pari esimerkkiä tekemistäsi virheistä.
Itselläni on aspergerin syndrooma ja sen takia tuli tehtyä pahoja mokia ilman että edes usein tajusin niitä. En tällä sano että sinulla sitä olisi, mutta haluaisin verrata että teenkö itse vastaavia mokia nykyään.
Ettei vika olisi niissä kohtaamissasi ihmisissä, että turhan helposti kaikkoavat luotasi?