Minulla ja poikaystävälläni on tällä hetkellä melkoisesti välimatkaa, sillä hän työskentelee Saksassa ja minä opiskelen edelleen Suomessa. Pääosin suhteellamme menee hyvin, rakastamme toisiamme, pystymme päivittäin juttelemaan mesessä ja niin edelleen, mutta ikävä toki vaivaa. Olemme nyt seurustelleet hieman yli puoli vuotta, josta kaukosuhdeaikaa on noin puolet.
Itselläni ikävä on mennyt aivan liiallisuuksiin. Koen itseni äärimmäisen masentuneeksi ja väsyneeksi jatkuvasti, enkä kykene enää tekemään edes mitään asioita, jotka kuuluisivat normaaliin elämään. Esimerkiksi baareissa käynti kavereiden kanssa kuului aikaisemmin useaan viikonloppuun, mutta nyt en saa siitäkään mitään iloa. Vaikka kavereiden näkeminen kuitenkin auttaa aina vähän, en silti "halua" nähdä heitä. Samoin saatan huomata, etten esimerkiksi 2 päivään ole syönyt yhtään mitään, mikä entisestään pahentaa oloani.
Koulunkäyntiäni ikävä häiritsee pahiten, sillä nyt edessä ovat ylioppilaskirjoitukset, joihin pitäisi lukea, etenkin kun kirjoitan nyt niin monta ainetta. Stressaan jatkuvasti kirjoituksista ja lukemattomuudesta, mutta en vain kykene tekemään asialle mitään. Asiaa toki hieman helpottaa tieto siitä, että kaukosuhteen aika on pian ohi ja pääsemme aloittamaan ihan oikeaakin elämään kahdestaan, mutta toisaalta sen odottaminen vain tekee tästä vieläkin pahempaa.
Muutaman kerran on epätoivo iskenyt ihan kunnolla ja olen todella epäillyt etten pysty tähän. Poikaystävä lohduttaa ja sanoo tuntevansa samoin, mutta häneltä ikävä ei vie kaikkea toimintakykyä.
Tiesin jo tähän ryhtyessäni, että helppoa ei tule olemaan, mutta ei tällainen tuska voi olla enää edes normaalia.
Millä keinoin te muut olette helpottaneet oloanne?
Itselläni ikävä on mennyt aivan liiallisuuksiin. Koen itseni äärimmäisen masentuneeksi ja väsyneeksi jatkuvasti, enkä kykene enää tekemään edes mitään asioita, jotka kuuluisivat normaaliin elämään. Esimerkiksi baareissa käynti kavereiden kanssa kuului aikaisemmin useaan viikonloppuun, mutta nyt en saa siitäkään mitään iloa. Vaikka kavereiden näkeminen kuitenkin auttaa aina vähän, en silti "halua" nähdä heitä. Samoin saatan huomata, etten esimerkiksi 2 päivään ole syönyt yhtään mitään, mikä entisestään pahentaa oloani.
Koulunkäyntiäni ikävä häiritsee pahiten, sillä nyt edessä ovat ylioppilaskirjoitukset, joihin pitäisi lukea, etenkin kun kirjoitan nyt niin monta ainetta. Stressaan jatkuvasti kirjoituksista ja lukemattomuudesta, mutta en vain kykene tekemään asialle mitään. Asiaa toki hieman helpottaa tieto siitä, että kaukosuhteen aika on pian ohi ja pääsemme aloittamaan ihan oikeaakin elämään kahdestaan, mutta toisaalta sen odottaminen vain tekee tästä vieläkin pahempaa.
Muutaman kerran on epätoivo iskenyt ihan kunnolla ja olen todella epäillyt etten pysty tähän. Poikaystävä lohduttaa ja sanoo tuntevansa samoin, mutta häneltä ikävä ei vie kaikkea toimintakykyä.
Tiesin jo tähän ryhtyessäni, että helppoa ei tule olemaan, mutta ei tällainen tuska voi olla enää edes normaalia.
Millä keinoin te muut olette helpottaneet oloanne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja ahdistaa kun toinen on niin kaukana. Välillä itken ja välillä olen onnellinen. Itseäni häiritsee eniten se, etten tiedä tarkkaa aikaa milloin näemme, puhun siis kuukausista, miten saan työasiani järjestettyä jne.
Olen kuitenkin jaksanut lähteä ulos ystävien kanssa jne.
Puhelujen ja mesettelyn jälkeen olen energinen ja iloinen.
Luulema,että sinulle tekee hyvää jakaa tunteesi ja tuntemuksesi jonkun sellaisen kanssa, joka voi ymmärtää sinun tunteitasi.
Koita kuitenkin hakeuta ihmisten pariin,ettet vaan kotona märehdi. Sekin helpottaa. Itse välillä voisin ulvoa lattialla ikävää, mutta ei auta, Koitan vaan ajatella positiivisesti ja miettiä seuraavaa kohtaamistamme.
opiskelen kaukana rakkaasta
hän on mustis ja minä tosi murheissani. Olen vielä kipeenä. Itken joka päivä kun joku muistuttaa hänestä. Mesetetään koko ajan kun voidaan mut ei se oo sama asia.
samassa veneessä ollaan