Vaatteet ja tavarat

Kaikki ajallaan. Älä kiirehdi. Toivottavasti tuttavasi ei tule katumaan tekemäänsä ratkaisuaan myhemmin, vaan teki päätöksensä kunnon pohdinnan jälkeen. Itse vein suurimman osan vaatteista SPR:n keräyspisteeseen. Vain viimeiset, päällä olleet vaatteet ja kengät ovat vielä kotona. On kulunut 2v.ja 2kk lapseni kuolemasta. Lelut, kaikki tavarat, mitkä säilyvät varastossa, ovat siellä pakattuina. Lapsuusajan nallet, kirjat, Aku Ankka-kansiot, ym. huoneessa vielä hyllyillään ja kaapeissaan, cd-levyt ym. tavarat myös... En tiedä mitä tavaroille tulee tapahtumaan. Mutta eiköhän se ajan myötä sekin selviä. Mihinkään ei ole kiirettä. Katselen hänen kättensä jälkiä, kirjoituksia levyjen kansissa, isän- ja äidinpäiväkortteja, ikuisia muistoja? Ne kertovat yhden ihmisen elämästä, joka jäi kesken. Tai sitten hänen tehtävänsä täällä tuli tehtyä. Ajatukset risteilevät. Muista, että kiirettä ei ole. Luopuu aina siitä, mistä milloinkin pystyy luopumaan. Toiset kokevat kovaa tuskaa kaikesta mikä muistuttaa, eivät kestä nähdä mitään sellaista ja toimivat sen mukaan. Siksi toivon, että he eivät toimi harkitsemattomasti ja shokissa. Mutta näin se vain menee, kukin tavallaan...Ehkä pelkäät "unohtavasi" lapsesi, jos luovut hänen tavaroistaan? Pelkäät loukkaavasi lastasi, jos luovut tavaroista? Kyllä tässä käydään niin pohjamutia myöten läpi kaikkia juttuja, että vain aika armahtaa. En minä tiedä tarvitseeko oman lapsen kuolemaa koskaan hyväksyäkään. Sen kanssa pitäs vaan oppia elämään. Että on ikuinen ikävä mukana.

Ei sinun tarvitsekaan koskaan luopua niistä.Minäkään en luovu mistään milloinkaan,sillä ne kaikki muistuttavat minua hänestä ja tuovat osan häntä luokseni aina.Tavaroissa on hänen sormenjälkensä näkymättömissä ja silittelen niitä.Aina ajoittain otan jotakin esiin ja istun muistelemassa, joskus nauran ja joskus itken.Kun annoin itselleni luvan pitää kaiken ikuisesti, olin helpottunut.Tiedän hänen kuolleen ja minun on ollut pakko hyväksyä se, mutta näistä tänne jääneistä muistoista en luovu koskaan.

luopua.Jouduin luopumaan pojastani ja samalla ison osan sydämmestäni.Poikani vaatteita pidän päällä kun kuljen paljon luonnossa,ei haittaa vaikka puseron helma roikkuu polvissa,tuntuu jopa että ne lämmittää enemmän kuin omat vaatteeni.Kaikki koulussa tehdyt työt ovat esillä,aina ovat olleet ja joulu koristellaan itsetehdyillä koristeilla.Kaiken olen säilyttänyt ja nyt ne ovat entistä rakkaampia.Niissä elää lapseni kädenjälki,luovuus ja mielikuvitus.Ne ovat arvokkaampia kuin kaikki mailman kalleudet.

Se onkin jännä juttu miten aika tekee työtänsä tuossa asiassa..ensin kun minun lapsi kuoli -EN KERTAKAIKKIAAN pystynyt valokuvaa katsomaan...olin niin järkyttynyt...saatikka tavarat kulki varaston ja kodin välillä monet kerrat...no kuva löysi oman paikan ja sen edessä pitää olla tietyt pienet tavarat samassa järjestyksessä...tai jos on joku siirtänyt etsin ne siihen takas heti...no vaatteet on löytänyt pitäjänsä ja iso tavarat ovat muistona minulla itsellä kirjahyllyssä...SE VAAN on jokaisen itse mietittävä miten toimii..ettei sit jälkeen päin kaduta ja saa siitä asiasta rauhan mulla oli aikuinen poika joten hänellä on pikku veljiä että kaikki halus muistoja ja vaatteita niistä ja hyvä niin ei tarvinnu viedä minnekkään pitämättömänä ja mitäpä nainen tekee nuoren miehen vaatteilla ja tavaroilla yleensä ..kyllä sitä varmaan kuoleman aikanaan hyväksyy antoipa ne pois vai ei MUISTOT jää jokatapauksessa ja tottakai joitain tavaroita ja (leluja) kannattakin pitää ittellä.Tuskasta tää tämmönen on kaikille aina.

Minun poikani kuoli muutama vuosi sitten. En hennoisi milloinkaan luovuttaa hänen tavaroitaan pois.On jotakin konkreettista mitä hänestä jäi, hänen vaatteensa ja muut tavaransa , rakkaitten muistojen lisäksi.Jokainen tietenkin käsittelee oman asiansa miten tahtoo ja kokee . Minulle on kaikki mikä liittyy poikaani, niin kovin rakasta ja kallisarvoista , niin oli poikanikin, rakkainta kaikista, mitä sain omistaa ja tuntea oman elämäni aikana.

Oma lapseni kuoli reilu 3 vuotta sitten. En ole ollenkaan valmis luopumaan hänen tavaroistaan. Toisaalta jo ajattelen, että siinä ne on viemässä tilaa ja joku voisi kaikkea hyötykäyttääkin, mutta... Olen jotain vaatteita ja leluja laittanut Karjalan lastenkotiin lahjoituksena, mutta minulla on vielä ne rakkaimmat vaatteet (eli suurin osa) pinoissa hyllyllä, näkyvilläkin. Pehmolelut, koulukirjat, videonauhat, CD:t, legot, mekanot, autot, hirviöt, kivet, kirjat kansoittavat kaappejamme/ hyllyjämme ilman käyttäjää. Jossain kohtaa lapsen kuoleman jälkeen piti toisen sisaruksen saada se isompi huone pikkuremontin jälkeen. Pelkästään kuolleen lapsemme tavaroiden nostaminen hyllyltä laatikkoon, ja siirto toisen huoneen hyllylle oli ihan järkyttävän vaikeaa. Se oli silloin sekin liian aikaista ja tuntui kuin pettäisin lapseni, ikäänkuin korjasin hänet sivuun. Tavara ei tuo lastani takaisin, enkä rakasta niitä tavaroiden takia, mutta ne kyllä vaan virkistävät muistoja. Ovat olleet osa hänen elämää. Siksi tärkeitä. Kun on menettänyt lapsen, jää jäljelle niin vähän, siit vähästäkin sitten pitää kiinni kynsin ja hampain. Olen kuullut varoituksia 'alttareista' ja siitä mikä on normaalia ja mikä ei, mutta minä kehotan ainakin kuuntelemaan sisintään ja etenemään sen mukaan. Jos ei ole vielä aika, ei ole vielä aika. En tiedä onko kukaan lapsen vanhempi katunut koskaan sitä jos on pian kuoleman jälkeen hävittänyt kaikki lapsen tavarat ja vaatteet? Lapsen kuoleman jälkeen suru sekoittaa vanhemman niin, että voisin kuvitella että sitä voisi harkitsemattomastikin hävittää tavarat ja myöhemmin kaivata niitä surussaan ja katua tekoaan. Tai sitten ei. Ihmiset ovat niin erilaisia. Lapsen ikäkin voi vaikuttaa reaktioihin. Vauvan varusteet on joiltain ainakin menneet nopsemmin varastoon tai lainaan kuin taas isomman lapsen henk.koht. vuosia käytössä olleet tavarat. Itse en jotenkaan usko että tavaroista luopuminen liittyisi siihen hyväksyykö lapsen kuoleman vai ei. Itse en tule koskaan hyväksymään lapseni kuolemaa. Mutta toki sopeudun tilanteeseen ja suru muuttaa muotoaan. Lapsen kuoleman jälkeen luopuminen on pitkäaikaista. Ei hän kuollut vain sinä yhtenä päivänä, vaan hän kuolee joka päivä uudelleen jossain muodossa. Itse en voi "siivota" lastani pois kodistamme. Hän saa näkyä täällä aina tavalla jos toisella. Joku voi minua pitää hulluna, mutta en välitä. Minähän se olen kenen pitää pärjätä valtavan menetyksen ja surun kanssa.

Minulla on toinenkin lapsi. Olen ajatellut, että kun hän joskus toivottavasti saa lapsia, voin antaa lelut ja vaatteet sitten käyttöön. Saan sitten muistoilleni taas uudenlaisia stimulantteja, ja toivon ettei silloin sieluun satu enää niin kovasti. Edetään tyylillämme ja omassa tahdissamme. Eikö?

Jokainen meistä kokee sen tavallaan. Olen enoni vanhassa asunnossa, enkä osaa heittää vielä mitään pois, lajitella vaatteita tai pakata tavaroita. Siitä on nyt kuukausi kun hän kuoli.

Ymmärrän hyvin, että haluat pitää tavarat. Niitä katsomalla muistot tuntuvat elävämmiltä. Luovu vasta sitten kun siltä tuntuu. Eikä niitä tarvitse kaikki hävittää koskaan. Pidä rakkaimmat tavarat.