Ymmärrän että jos diggaa Schubertia, saattaa diggata Deliusta.
Brittisäveltäjistä Sir William Walton futaa meitsiä. Kun olen näinä viikkoina sellon lumoissa, mainitsen tietenkin Sir WW:n kyseiselle vempaimelle kirjoitetun konserton, jota analysoin mielelläni. Se jopa futaa noin huitaisten kuunneltuna. Sitävastoin Delius on minulle .. sanoisinko, vähän liian sentimentaalinen, nyyhkytettyä Debussya, "turhaa tunnelmavelliä", kuten Työväen Tyttäret Railakkapäät kerran tosissaan veistelivät, eivät tosin Deliuksesta, josta olisivat kyllä käyttäneet samaa attribuuttia.
Edelleen ilmoitan etten välitä Pauhu-Boobhovenista (joka käytti etuliitettä Van, siis sukua Mamie "Boobie" Van Dorenille, ha ha) juuri pätkääkään. Mamiekin miellyttäisi enemmän mutta alkaa olla jo Luihu-Ludden sukupolvea, kenties laatikossa jo.
Brittisäveltäjistä Sir William Walton futaa meitsiä. Kun olen näinä viikkoina sellon lumoissa, mainitsen tietenkin Sir WW:n kyseiselle vempaimelle kirjoitetun konserton, jota analysoin mielelläni. Se jopa futaa noin huitaisten kuunneltuna. Sitävastoin Delius on minulle .. sanoisinko, vähän liian sentimentaalinen, nyyhkytettyä Debussya, "turhaa tunnelmavelliä", kuten Työväen Tyttäret Railakkapäät kerran tosissaan veistelivät, eivät tosin Deliuksesta, josta olisivat kyllä käyttäneet samaa attribuuttia.
Edelleen ilmoitan etten välitä Pauhu-Boobhovenista (joka käytti etuliitettä Van, siis sukua Mamie "Boobie" Van Dorenille, ha ha) juuri pätkääkään. Mamiekin miellyttäisi enemmän mutta alkaa olla jo Luihu-Ludden sukupolvea, kenties laatikossa jo.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ken Russellin juhlittu ja palkittu dokumentti ja taiteilijakuva säveltäjämestari Frederik deliusista, jonka eräässä kohtauksessa Percy Grainger ystävineen kantaa ihailemansa mutta jo iäkkään ja fyysilliset voimansa menettäneen kunnioitetun säveltäjän kantotuolissa Liahovdan huipulle nähdäkseen lumihuippuisten vuorten lomitse sytvälle säveltäjän tajuntaan, mielikuviin ja muistoihin syöpyneen vaikuttavan ja elämysrikkaan näyn ammentaessaan alati tuoretta ravintoa kaiken tiedon alkulähteestä, havainnosta mielikuvituksen esiin manaamana, täydentämänä ja järjestelemänä merkityksellisenä elämän kuvana musiikillisiin näkyihinsä, auringon laskun kulllankeltaisen hohteen viimeistä kertaa.
Valitettavasti yle ei ole teemallakaan kait tuota erinomaista elökuvaa vielä meille esittänyt mutta toiveissani olisi saada nähdä se vielä joskus mikäli mitään käytännön estettä sen esittämiselle ei muutoin olemassa ole.
Väittäisinpä että Walton on hiukan brahmslaista viktoriaanisen ajan pedanttista sentimentaalisuutta edustavampi tyylipuhdas esimerkki kuin deliusin omaleimainen hienostuneen aistillinen tyylijoka ei ole turhalla prameilulle ja pompöösille rymistelylle altista sekundaa kuten Elgar ja kumppanit. pidin kyllä itsekin belzzarin pidoista joten ehkäpä yritän Waltonia uudelleen mutta william Byrdin ja Thomas Tallisin päiviuen ei Englannilla ole ollut säveltäjää josta olla yhtä ylpeä mutta ylpeytensä mittainen kuin delius, johon ei voine verrata ketään. Olin hämmästynyt että William Byrd osoittaityi niin eteväksi sydämen ja tahdonliikkeiden kiihdyttäjäksi kuin mitä great Servicen ja 3 messun sarja jkoka pohjautuu john tavernerin löuomaan traditioon melodisessa tyylissään.
Olen varmaan unohtanut paljon brittikamaa jota aikoinani kuulostelin vähän sillä silmällä: Britten, Elgar, Vaughan Williams, Walton, Delius ...
Walton minulle jäi, enkä ole oikein Brahmsia WWWstä tunnistanut, olisihan Sir WW jämähtänyt minun representaatiossani samaan kategoriaan tuon verrattoman dorkan siirappibeethovenin (siis Brahmsin) kanssa.
Delius. Pitänee verestää muistoja. Muoto taitaa olla sillä karjulla tiukempi kuin Debussyllä, soinnutuksessa sukulaisuutta, ja mikä perhana tuo mieleen Sika-Sibben, onko tuo omituinen heimopäällikkönne, deliaaninen kohtalotoveriko, ELIUS-päätteineen.
Miksi Delius on niin hyvä, kun täällä väitetään? Mihin hänen musiikkiinsa kannattaisi tutustua?