Miten tähän tultiin? Olin opiskelemassa 1,5v eri paikkakunnalla. 6kk asuin koulukunnan asuntolassa viikot ja viikonloput olin kotona. Lopun opiskeluajan ajaksi hommattiin asunto opiskelupaikkakunnalta ja asuttiin siellä 8kk. Nyt kun opiskeluni on ohi ja kaiken sen hienon unelman rakentaminen piti alkaa, olikin kumppanini lyömässä luukkuja kiinni. Opiskeluaikanani oli pientä ressiä opintojen takia, ja kotona ei aina jaksanut huomioida toista ihan 100%. Arki painoi ja lujaa. Kumppanini selitti suhteen alkuaikoina kuinka arki sitten joskus painaa ja on vaikeeta, mutta pitää vaan siitä selvitä ja yhdessä selvitään. No, nyt kun oli hetken alamäkeä, kumppanini löikin melkein rukkaset naulaan. Aikoinaan opetti minut puhumaan ajatuksistani ja tunteistani (perus juntti suomalainen mies) ja oikein patisti ja kyseli mikä on kun en puhunut. Aijan myötä opin puhumaan ja homma kääntyikin aivan päinvastaiseksi, emäntä ei puhu eikä pukahda, kaikki pitää kaivaa ja onkia, eikä sittenkään saa mitään irti.
Nykyinen asuinpaikkakuntamme on eri missä työskentelemme. Kumppanini tänne aluksi halusi, mutta nyt on kauhean vaikeeta kulkea töihin ja on hän onki mielummin pitkäpäivän päätteeksi ystävänsä luona yön, joka asuu lähempänä hänen työpaikkaansa, kuin tulisi kotiin yöksi. Minulla taas on välillä työnpuolesta vapaata paljonkin ja yksin kotona roikkuminen vieraalla paikkakunnalla on melkoisen tylsää. Lisäksi kumppanini on ruvennut olemaan viikonloppuisin enemmän ystäviensä kanssa, ei sinäsä mikään huonojuttu, mutta eipä tule äkkiä mieleen koska oltaisiin vietetty yhdessä viikonloppua ja juteltu asioista. Aina kun yritän jutella ja kysellä mikä on ja miten menee, saan vastaukseksi ettei hän tiedä mikä on, kunhan on. Epäilen itse, tai no huomaahan sen, ettei yhteinen homma enää kiinnosta oikein. Kumppanini on myös kertonut että haluaisi asua yksi, kun ei ole sitä koskaan kokennut ja vielä paikkakunnalla jonne en itse todellakaan halua. Kun kysyn miksi et sitten tee päätöstä ja muuta yksin olisi helpompaa, saanoo hän ettei tiedä tekeekö oikean ratkaisun, mitä jos rupeekin kaduttamaan. Tulee ihan sellainen olo että tässä ollaan jonain sijoituskohteena, kannataako vai ei, nouseeko ne osakkeet vai laskeeko. Meillä ei ole ikinä ollut mitään suurempia riitoja, epäilyksiä toisen tekemisistä, aina luotettu 100% toisiimme, ei ole tarvinnut epäillä. Mutta nyt itseäni epäilyttää, mitä sitä touhutaan viikonloput ystävien kanssa. Puhelimessakin kumppanini tulee paremmin juttuun kaikkien muiden kanssa, paitsi minun. Jos soitan ja kysyn "mites on päivä mennyt.. jne" saan hyvin lyhyitä vastauksia "mites se nyt töissä meneekään...." jos joku hänen kaverinsa soittaa ja kysyy samaa on vastaus todella iloinen, kiva kun joku kysyy miten menee.... ?
Aika sekaista tekstiä tulee, mutta eipä haittaa. Meillä on muuttokin tässä edessä ja olen tosiaan ruvennut harkitsemaan josko muuttaisin yksin, miksi en, olenhan tässä yksin ollut jo pidemmän aikaa. Kotona kun ollaan yhdessä, ollaan kuin oltaisiin yksin. Aikoinaan mentiin kihloihin, onneksi ei vielä pidemmälle, kumppanini vakuutti että sitten kun se tapahtuu on se lopullinen päätös ja jutteli kaikkea miten ollaan sitten vanhjoja yhdessä ja kuuntelin näitä juttuja "just, niinkö meinaat, pitäiskö nyt mennä kuitenkin pikkuhiljaa eteenpäin" ja aikani kattelin ja totesin että kyllä tämä se on näillä mennään loppuun asti ja sormukset vaihdettiin. Tuota onnea kesti ehkä vuoden, jonka aikana jos oli sormus hukassa, oli se katastrofeista kauhein, nyt ei ole sormusta näkynyt kumppanillani ties kuinka moneen kuukauteen. Asiaa kun kysyy miksi ei käytä, jos ei halua käyttää niin kertoo, on vastaus että unohtui, on tainnut unohtua paljon muutakin tässä. Viimeisin valaistus jonka koin, tapahtui tietokoneemme kautta. Kone hajosi ja ehdotin uuden ostamista johon kumppanini sanoi ettei halua ostaa kanssani mitään kallista yhteistä?! Just. Tälläisillä mennään, tiiä sit miten kauan. En itse haluaisi jättää hommaa tähän, mutta ei kumppanistani ole päätöksentekijäksi, joten varmaankin tässä on kohta itse se tehtävä.... Yhteiset juttelut lähtee aina käyntiin asioilla, jos asia ei parane homma on loppu, ei tiedetä halutaanko jatkaa kun ei olla varmoja mikä kannattaa ja mikä ei, lopuksi aina saadaan aikaiseksi pieni sopu, halaillaan ja tuntuu kuin asiassa oltaisiin päästy eteenpäin, mutta ei, sama jatkuu, kierellään taas muutaman päivän päästä toisiamme. Jos en itse pitäisi yhteyttä kumppaaniini, niin tuskin kuulisin hänestä päivä kausiin, silloin kun hän on ystävien luona. Ilmeisesti siellä on jotain mikä saa kodin ja kotiväen unohtumaan. Kuitenkin hän sanoo aina keskustelujen päätteeksi ettei toista samanlaista ole ja olen ainutlaatuinen. Nämä on niitä asioita jotka ilmeisesti minua hämää luulemaan että asioissa edistytään, nämä asiat kun vain olen kuullut liian monta kertaa, teot ei vastaa enää puheita. Ennen asiat oli toisin panostettiin toisiimme todella, mentiin kuin paita ja persus. Nykyään kaikki sukulaiset tietää ettei meillä mene hyvin, vaikka ei olla mitään heille puhuttukkaan, sen vain huomaa kun käyn yksin kyläilemässä ja aina justiin silloin on kumppanillani viikonlopuksi jotain menoa. Nyt kun näitä tähän kirjoittaa ja lukee, niin todellakin huomaan että asioita on jo niin monta mikä on pielessä suhteessamme, ettei niiden korjaamiseen välttämättä löydy itseltä eväitä vaikkai kuinka haluaisi. Taitaa olla sittenkin jotain perää 4 vuoden kriisissä, en tosin usko näihin, mutta sattuipa sopivasti. Kuukauden päästä tulee 4 vuotta yhteiseloa täyteen, tai no katsotaan kerkiääkö tulemaan. Kertokaa joku viisas onko peli menetetty, onko toivoa vielä kun muutamme paikkaan jossa ei pitäisi olla liikkumisongelmia työpaikalle alle 20km työmatka, nyt 60km. Vai elänkö tosiaan omassa pienessä sumussa ja toivon liikoja.....
Nykyinen asuinpaikkakuntamme on eri missä työskentelemme. Kumppanini tänne aluksi halusi, mutta nyt on kauhean vaikeeta kulkea töihin ja on hän onki mielummin pitkäpäivän päätteeksi ystävänsä luona yön, joka asuu lähempänä hänen työpaikkaansa, kuin tulisi kotiin yöksi. Minulla taas on välillä työnpuolesta vapaata paljonkin ja yksin kotona roikkuminen vieraalla paikkakunnalla on melkoisen tylsää. Lisäksi kumppanini on ruvennut olemaan viikonloppuisin enemmän ystäviensä kanssa, ei sinäsä mikään huonojuttu, mutta eipä tule äkkiä mieleen koska oltaisiin vietetty yhdessä viikonloppua ja juteltu asioista. Aina kun yritän jutella ja kysellä mikä on ja miten menee, saan vastaukseksi ettei hän tiedä mikä on, kunhan on. Epäilen itse, tai no huomaahan sen, ettei yhteinen homma enää kiinnosta oikein. Kumppanini on myös kertonut että haluaisi asua yksi, kun ei ole sitä koskaan kokennut ja vielä paikkakunnalla jonne en itse todellakaan halua. Kun kysyn miksi et sitten tee päätöstä ja muuta yksin olisi helpompaa, saanoo hän ettei tiedä tekeekö oikean ratkaisun, mitä jos rupeekin kaduttamaan. Tulee ihan sellainen olo että tässä ollaan jonain sijoituskohteena, kannataako vai ei, nouseeko ne osakkeet vai laskeeko. Meillä ei ole ikinä ollut mitään suurempia riitoja, epäilyksiä toisen tekemisistä, aina luotettu 100% toisiimme, ei ole tarvinnut epäillä. Mutta nyt itseäni epäilyttää, mitä sitä touhutaan viikonloput ystävien kanssa. Puhelimessakin kumppanini tulee paremmin juttuun kaikkien muiden kanssa, paitsi minun. Jos soitan ja kysyn "mites on päivä mennyt.. jne" saan hyvin lyhyitä vastauksia "mites se nyt töissä meneekään...." jos joku hänen kaverinsa soittaa ja kysyy samaa on vastaus todella iloinen, kiva kun joku kysyy miten menee.... ?
Aika sekaista tekstiä tulee, mutta eipä haittaa. Meillä on muuttokin tässä edessä ja olen tosiaan ruvennut harkitsemaan josko muuttaisin yksin, miksi en, olenhan tässä yksin ollut jo pidemmän aikaa. Kotona kun ollaan yhdessä, ollaan kuin oltaisiin yksin. Aikoinaan mentiin kihloihin, onneksi ei vielä pidemmälle, kumppanini vakuutti että sitten kun se tapahtuu on se lopullinen päätös ja jutteli kaikkea miten ollaan sitten vanhjoja yhdessä ja kuuntelin näitä juttuja "just, niinkö meinaat, pitäiskö nyt mennä kuitenkin pikkuhiljaa eteenpäin" ja aikani kattelin ja totesin että kyllä tämä se on näillä mennään loppuun asti ja sormukset vaihdettiin. Tuota onnea kesti ehkä vuoden, jonka aikana jos oli sormus hukassa, oli se katastrofeista kauhein, nyt ei ole sormusta näkynyt kumppanillani ties kuinka moneen kuukauteen. Asiaa kun kysyy miksi ei käytä, jos ei halua käyttää niin kertoo, on vastaus että unohtui, on tainnut unohtua paljon muutakin tässä. Viimeisin valaistus jonka koin, tapahtui tietokoneemme kautta. Kone hajosi ja ehdotin uuden ostamista johon kumppanini sanoi ettei halua ostaa kanssani mitään kallista yhteistä?! Just. Tälläisillä mennään, tiiä sit miten kauan. En itse haluaisi jättää hommaa tähän, mutta ei kumppanistani ole päätöksentekijäksi, joten varmaankin tässä on kohta itse se tehtävä.... Yhteiset juttelut lähtee aina käyntiin asioilla, jos asia ei parane homma on loppu, ei tiedetä halutaanko jatkaa kun ei olla varmoja mikä kannattaa ja mikä ei, lopuksi aina saadaan aikaiseksi pieni sopu, halaillaan ja tuntuu kuin asiassa oltaisiin päästy eteenpäin, mutta ei, sama jatkuu, kierellään taas muutaman päivän päästä toisiamme. Jos en itse pitäisi yhteyttä kumppaaniini, niin tuskin kuulisin hänestä päivä kausiin, silloin kun hän on ystävien luona. Ilmeisesti siellä on jotain mikä saa kodin ja kotiväen unohtumaan. Kuitenkin hän sanoo aina keskustelujen päätteeksi ettei toista samanlaista ole ja olen ainutlaatuinen. Nämä on niitä asioita jotka ilmeisesti minua hämää luulemaan että asioissa edistytään, nämä asiat kun vain olen kuullut liian monta kertaa, teot ei vastaa enää puheita. Ennen asiat oli toisin panostettiin toisiimme todella, mentiin kuin paita ja persus. Nykyään kaikki sukulaiset tietää ettei meillä mene hyvin, vaikka ei olla mitään heille puhuttukkaan, sen vain huomaa kun käyn yksin kyläilemässä ja aina justiin silloin on kumppanillani viikonlopuksi jotain menoa. Nyt kun näitä tähän kirjoittaa ja lukee, niin todellakin huomaan että asioita on jo niin monta mikä on pielessä suhteessamme, ettei niiden korjaamiseen välttämättä löydy itseltä eväitä vaikkai kuinka haluaisi. Taitaa olla sittenkin jotain perää 4 vuoden kriisissä, en tosin usko näihin, mutta sattuipa sopivasti. Kuukauden päästä tulee 4 vuotta yhteiseloa täyteen, tai no katsotaan kerkiääkö tulemaan. Kertokaa joku viisas onko peli menetetty, onko toivoa vielä kun muutamme paikkaan jossa ei pitäisi olla liikkumisongelmia työpaikalle alle 20km työmatka, nyt 60km. Vai elänkö tosiaan omassa pienessä sumussa ja toivon liikoja.....
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuntuu vähän oudolta että ystävät voi olla NOIN tärkeitä... Sinuna ottaisin selvää ovatko ne tosiaan niitä joita sanoo olevan. Sormuksen 'hukkaaminen' voi myös tarkoittaa sitä että ei halua jonkun tietävän että on kihloissa. Vaikuttaa vahvasti siltä että sinunkin on aika jo katsella uusia maisemia.
Sorry mutta eipä tuo ole kuin sinun kustannuksella pelleilemistä. Hän leikkii isoa tyttöä ja saa voimansa omasta mielestään siitä, että hän voi mennä mielensä mukaan minne sattuu etkä voi sille yhtään mitään. Mutta kysymys kuuluu: MIKSI? Mihin hän tarvitsee tällaista sinun nöyryyttämistä? Anna hänen olla iso tyttö. So what? Sulla on koko elämä edessä ja uuden kyllä löydät. Sellaisen joka haluaa viettää myös aikansa kanssasi elämää eläen. Mielestäni hän ei ansaitse huomiotasi yhtään enempää.
Kuulostaa tutulta. miksi kumppanin pitää väittää jotain muuta ja teot puhuvat ihan päinvastaista? en tajua.. meillä alkoi käydä taas aika selväksi.. kyselin, että haluaisiko mies viettää ihan kokonaisen viikonlopun joskus yhdessä? tai edes lauantain. (ollaan oltu 6 vuotta yhdessä) halus muka. sitten kun kyselin, niin ens viikonloppuna ei käy, eikä oikeen seuraavanakaan. mut sitä seuraavana ei myöskään, koska on vaihteeks laivareissu! mutta parisuhde meilläkin yrittää olla. tai ei ehkä enää.
Tuo kyllä vaikuttaa siltä, että kumppanisi on löytänyt uuden miehen. Odottaa, että heidän suhde vahvistuu ja sitten vasta päästää lopullisesti sinusta irti.
Tai sitten muuten vaan pettää. Jos kerta viikonloput ja yöt täytyy "kavereilla" olla. Jätä tuollainen nainen. Sain sellaisen kuvan, että hän ei arvosta sinua.
Jaksamisia!