Tällä palstalla on muutamia kirjoituksia avioliitossa vallitsevasta ns. kämppisfiiliksestä ja puhumattomista miehistä. Tällainen tilanne on voinut jatkua vuosikausia.
Kokemuksesta voisin kertoa, että tilanne voi - uskomatonta, mutta totta! - korjautua ja yhteiselo muuttuu radikaalisti parempaan suuntaan. Siihen tarvitaan vain molempien tahtoa.
Mikäli tunteista puhuminen pitkän hiljaiselon jälkeen on vaikeaa, lähettäkää puolisolle vaikka tekstareita, sähköpostia, kutsu johonkin tapahtumaan... ja odottakaa. Käänne parempaan on tullut!
Kokemuksesta voisin kertoa, että tilanne voi - uskomatonta, mutta totta! - korjautua ja yhteiselo muuttuu radikaalisti parempaan suuntaan. Siihen tarvitaan vain molempien tahtoa.
Mikäli tunteista puhuminen pitkän hiljaiselon jälkeen on vaikeaa, lähettäkää puolisolle vaikka tekstareita, sähköpostia, kutsu johonkin tapahtumaan... ja odottakaa. Käänne parempaan on tullut!
Vastaukset 25
Vanhimmat
Mutta kyllä se pitää sitten osata myös luovuttaakin.
Lue tulivuoren purkaus viesti.
Luepa viestini tarkkaan, kiitos!
En sinänsä ole avioeroa vastaan, se on ihan ok jos asiat (mitä ne sitten kelläkin ovat) eivät suju pitkänkään ajan kuluttua.
Mutta toisinkin voi käydä; puolisot voivat löytää
toisensa uudelleen, rakastua uudelleen. Tiedän sen kokemuksesta. Vähemmän kyynisyyttä, pyydän!
Olen viestiketjun aloittajan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Hän mainitsi myös sen oleellisimman: kummankin pitää tahtoa avioliiton jatkoa. Jos toinen ei tahdo tai on täysin passiivinen ei homma hoidu yhden tahtomisella ja yrittämisellä.
Mervi hakemassa avioeroa Matista kolmattatoista kertaa. Vaikuttaa rasittavalta.
Heillä ei ole onneksi yhteisiä lapsia sirkusta katsomassa.
Tässä viestiketjussa ei puhuta viinasta, pahoinpitelyistä, pettämisestä..koska ne eivät todellakaan ole ongelmana.
Yritin olla ja elää juuri näin mutta emännällä oli ollut puppelipoika jo toista vuotta. Eipä ne naisetkaan aina niin vuolaasti siipalleen omaa "pahaa" oloaan selvitä. Niin että kiitti vaan exälle.
Pitäisi varmaan myös miettiä sitä miksi jatkaisin? Laittaa vaakaan asiat miksi erota/miksi jatkaa ja katsoa kumpi kuppi painaa enemmän.
Itse en näe pelkällä tahdonvoimalla jatkamisessa järkeä ellei niitä tunteita sitten jostain ilmaannu. Toisaalta taas rehellisyys ennen kaikkea myös itseä kohtaan (rakastan, koska niin päätän ei ole oikea periaate ja siltä putoaa pohja hyvinkin pian). Aitous ja rehellisyys molemminpuolin.
Ihmiset ovat hyvinkin erilaisia näissä, se mikä riittää toiselle ei jollekkin muulle tule kysymykseenkään. Tunnetilat ja odotukset suhteelta vaihtelee. Toivottavaa olisi että kaksi ihmistä löytäisi sen keskinäisen yhteyden ja harmonian.
Rakastaminen ei kai ole asia, joka voidaan päättää, että nyt rakastan tai en rakasta.Ei toimi ainakaan itselläni.Asian kanssa olen pähkäillyt muutaman vuoden ja laittanut asioita kuppiin. Lapset (ei enää kovinkaan pieniä)ovat saaneet jatkamaan ja heittämään oman hyvinvoinnin toisarvoiseksi. Mutta nyt näyttää olevan loppu lähellä, miksi kiusata itseä ja toista. Sydämestäni tiedän ettei tämä tule tästä enää muuksi muuttumaan.Rakkaus ja tunteet tulee mielestäni ihmisen sisältä, ei niitä voi käskeä eikä pakottaa. Ja kai se rakkaus on kuitenkin avioliitossa yksi tärkeä asia.
Mutta nämä kaikki on henkilökohtaisia asioita, toinen malli sopii toiselle joku toinen toiselle. Mutta tärkeintä on mielestäni oma sisäinen tyyneys ja tyytyväisyys elämään ja ilo.
Kyllä sen voi päättää, rakastamisen. Rakastaminen on tahtomisen asia. Jos kerta naimisiin on menty niin takana lienee jonkinlainen rakastuminen? Rakastumisen huuma menee ajan kanssa ohi ja sen jälkeen alkaa tahtominen ja sitoutuminen. Jos sitä rakastumisen tunnetta vaan etsii niin kumppania joutuu vaihtemaan muutaman vuoden välein.
Rakastamisessa on kyse jostain ihan muusta kuin rakastumisessa. Rakastuminen kohdistuu haaveiden "täyttymykseen", rakastaminen aitoon ihmiseen puutteineen ja hyvine puolineen.
Ehkä sinä olet niitä, jotka vain päättää rakastavansa ja se on sitten sitä, olisipa kaikki yhtä helppoa vaikkapa lottovoiton suhteen,, elämä vain harvoin menee niinkuin "päättää".
Oikeastaan ajatuskin on aika pelottava... vallan kahvassa olevat kotityrannit, jotka sanovat, että asia on juuri näin koska sen niin päätin ja siihenhän sitten ei muilla olekkaan mitään sanomista.
Rakkaudesta pitää muistaa edelleenkin se, että kaikki eivät tyydy samaan olemme jokainen oma yksilömme omine toiveineen ja tarpeineen.
Tässä hieman mietittävää...rakkauden "lajeja" taikka vaiheita....mitä haluat, mikä riittää...
usealle se varmasti on pisara useampaa näistä..
PITÄMINEN (ystävyys): läheisyys
IHASTUMINEN (rakkaus ensi silmäyksellä): intohimo
TYHJÄ RAKKAUS (hyväntekeväisyys): omistautuminen
ROMANTTINEN RAKKAUS: intohimo ja läheisyys
KUMPPANIRAKKAUS: läheisyys ja omistautuminen
KOHTALOKAS RAKKAUS (pyörremyrskyromanssi): omistautuminen ja intohimo
TÄYTELÄINEN RAKKAUS: läheisyys, omistautuminen ja intohimo
Ei rakastamista voi päättää. Voi päättää vain tahtooko rakastaa vai ei: Mutta tuohon rakastamisen tahtomiseen ei sisälly välttämättä rakastamista - pelkästään tahtoa rakastaa.
Minut tuo rakastamisen tahtominen jopa teki tavallaan sokeaksi: odotin parannusta exliittooni vuosikausia, hoin itselleni "kaikki järjestyy". No niinpä järjestyikin, aikanaan. Pikkuhiljaa tajusin, että olin suhteessa yksin. Exän pelkkä läsnäolo ahdisti, kävi hermoille, kosketus inhotti. Mielestäni ei ollut kuitenkaan reilua sanoa noita asioita exälle suoraan. Siksi eroaminen vei turhan paljon aikaa.
En usko, että keskustelun aloittaja on itseään tai miestään mitenkään pakottanut rakastamaan/rakastumaan uudelleen. Hän vain totesi miten heille loppujen lopuksi kävi. Eikä muuten tainnut teilata avioeroakaan..
Kuinka moni meistä tietää Täydellisiä Avioliittoja, joissa aina paistaa aurinko? Eiköhän useimmalla ole välillä ollut hyvinkin tylsää, mutta sitten on tullut uutta puhtia peliin? Täydellinen Nainen tai Täydellinen Mies, onko heitä?
Näin itsekin uskoin ja yritin "jaksaa jatkaa" monen vuoden ajan.
Lopulta kävi niin, että elämällä oli minulle yllätys. Löysin miehen, jonka kanssa minun on nyt hyvä olla. Tuntuu, että vakka on kantensa löytänyt.
Nyt uuden onnen löytäneenä sanoisin, että huonosta suhteesta pitää myös osata luovuttaa.
Luulen että kukaan ei mene naimisiin ajatellen, että kokeillaanpa tätä vähän aikaa ja erotaan sitten kun ei huvita. 25 vuotias voi ajatella asioista erilailla kun 40 vuotias, ihmiset muuttuvat ja avioliiton onnistuminen / yhdessä kasvaminen, jos se toteutuu on hienoa ja kunnioitettavaa.
Ajatusmaailmoja ei voi kääntää.Itse yritin keskustella vuosia, turhaan. Avioliitossa pitäisi tehdä kompromisseja. Joskus ikävä kyllä tätyy myöntää että vuorta ei voi siirtää.
Joopa joo 15 vuodesta 10 vuotta pelkkää hiljaista vääntöä siitä millainen parisuhteen pitäisi olla ja kun vaimo ei pystynyt tulemaan missään asiassa vastaan edes 1/4 tiehen niin oli pakko katsoa jo tosiasioita silmiin , kun ei pystytty niin ei pystytty.
Eikä siitä mitään tule, jos vain toinen puoliso tahtoo ja toinen ei. Pakottaa ei voi. Ei minulla ole mitään avioeroja vastaan, kunhan vain kerroin että toisinkin voi rakkauselämässä käydä (silloin kun sitä vähiten odottaa). Missään nimessä en halua olla mikään besserwisser.
Yst. terv. tämän keskustelun aloittaja
Kirjoitat ihan asiaa siinä ettei toista voi pakottaa eikä omistaa. Itselläni on ollut tässä asiassa sellainen filosofia että rakastin ex vaimoani niin paljon että pystyin myös luopumaan parisuhteestamme riittävän ajoissa ja tällä tarkoitan sitä että voimme jatkossakin tervehtiä toisiamme kadulla vastaan tullessamme ja tietty pystymme myös olemaan parempia isänä ja äitinä lapsillemme.
Onneksi olkoon a.p.:lle, koska kaikki on kääntynyt parempaan päin! Meillä on parhaillaan kriisi, joka alkoi viime vuoden puolella. Toivottavasti meidän kriisimme ei kestä vuosikausia! Meillä onneksi puhutaan asioista suoraan ja rehellisesti ja molemmilla on tahto jatkaa,hoitaa avioliittoamme. Mutta mieheni ei ehkä rakasta minua enää, ei tiedä itsekään rakastaako vai ei. Toivon, että hänkin voisi päättää rakastaa, mutta emme tiedä onko se nyt mahdollista. Hän kuitenkin tahtoisi rakastaa edelleen, mutta ei voi mitään muuttuneille tunteilleen. Kaikki on muuten todella hyvin, vain tunteet hukassa. Olen kyllä kokeillut eri keinoja herätellä niitä...:) Kaikinpuolin olen kyllä huomaavainen ja yhteistyökykyinen vaimo:) Ehkäpä vielä saan hänet rakastumaan itseeni uudelleen - toivon niin!
Meillä on ollut vuosikausia avioliitto kämppisfiiliksellä, mutta nyt on tapahtunut käänne parempaan. Jotenkin vain ajauduttiin "mikään ei tunnu enää miltään"- tilaan. Missään (oikeasti; ei missään) ei käyty enää yhdessä ja keskustelut olivat tasoa "tarviiks´ kaupasta tuoda mitään?".
Lapset ovat yläasteikäisiä, joten lastenhoidon puutteestakaan ei ole kysymys.
Kuulostaa tyhmältä, mutta laitoin miehelleni sähköpostia tyyliin onko tämä sitä, mitä hän elämältään haluaa ja onko hän ajatellut, että lapset eivät välttämättä asu kotona enää kovin montaa vuotta kotona eli mitäs sitten..?
Minäkin laitan miehelleni sähköposteja paljon, koska puen ajatukseni silti parhaiten kirjoittamalla, vaikka ei puhuminenkaan tuota minulle vaikeuksia. Mieheni taas ei koskaan osaa/jouda/välitä vastata viesteihin, mutta onneksi ottaa sitten asiat puheeksi lasten mentyä puhumaan. (lapset meillä ala-asteella) Eli usein käsittelemme asioita kirjoituksieni pohjalta. Ja kyllä niitä onkin käsitelty...huh huh.
Mekin olemme huomanneeet miten yhteinen aika on tärkeää. On tärkeää tehdä yhdessä,olipa se mitä hyvänsä. Välillä meilläkin on ollut kausia, että kotona on vaan törmätty ja on hoidettu ne välttämättömät asiat yhdessä. Nykyään pyrimme olemaan ja tekemään yhdessä enemmän esim. käydään kävelyillä, elokuvissa, ulkona syömässä tai ravintolassa sekä koko perhe harrastaa jotain yhdessä esim. ulkona tai sisällä pelaten. Kotosalla touhuamme yhdessä ihan niitä arkiaskareitakin (pihatöitä yms.) ja kerromme toisillemme taas kaikesta. Kyselemme myös toistemme mielipiteitä taas enemmän jne. jne. Tämä kaikki on taas lähentänyt meitä. Pyrimme myös fyysiseen kontaktiin enemmän pitkin tavallisia päiviä eikä vain sängyssä. Ennenkaikkea nautimme enemmän elämästä taas yhdessä. Tämä on hyvä alku taas jatkaa tätä yhteistä pitkää taivalta.
Mekin olemme puhuneet, että niin ei voi jatkua kuten meinasi olla, että ollaan enemmän kämppiksiä. (tosin seksi on sujunut aina ok) Jos niin on, niin sitä ajautuu erilleen eikä enää tunne toisia. Parisuhteessa on puhuttava,kerrottava toiveensa, haaveensa, tulevaisuuden suuunnitelmansa, tunteensa jne. Eihä kukaan osaa lukea toisen ajatuksia.
Uskon, että meillä ja monilla muillakin pariskunnilla on toivoa, jos on molemmilla tahtoa jatkaa. Pitkä parisuhde tuo ennenkaikkea turvaa ja on ihanaa, kun saa asua ihmisen kanssa josta välittää ja joka välittää sinusta. On ihanaa vanheta yhdessä ja nauttia jälkikasvusta.
ja molemmat haluatte pitä suhteenne kunnossa.
Sellainen asenne on oikea. Eilen Priima ohjelmassa ( Tiima Klemettilä juontaa) oli 65v aviossa ollut pariskunta. Kerrassaan ihanne pari ja heidän viestistään välittyi ne asiat mitkä ovat johtaneet pitkään liittoon. Kannattaa katsoa jos tulee uusinta tai lieneekö netissä esim ylen areenassa. Samassa ohjelmassa oli myös parisuhdeterapeutti tms joka kommentoi.Parisuhde onnistuu vaikka on kaksi "erilaista ihmistä".
mitä toit kirjoituksessasi esille eli tavallista yhdessäoloa. Se meiltä on ollut kadoksissa, mutta aina on toivoa.
Ei minunkaan mieheni sähköposteihini vastannut, mutta uutta potkua ne ovat omalta osaltaan suhteeseemme tuoneet. Ja sekin on jo paljon, jos saan joskus muunkinlaisen tekstiviestin kuin se legendaarinen "tarviiks´kaupasta mitään?".
Ja toisaalta, onhan sekin huolenpitoa:)
Eiköhän tämä tästä...meillä molemmilla.
Tuttuus ja tottumukset on turvaa, jos sitä kaipaa kannattaa karttaa uudistuksia.
Aivan yhtä ihanaa voi olla viettää elämäänsä ja "vanheta" jonkun kanssa, jonka on eron jälkeen tavannut.
Ikuisuus asioissa ei aina ole toivottavaa ja hyväksi, harmonia ja onnellisuus voi tulla muutenkin. Moni on eron jälkeen löytänyt suuremman onnen, koska tietää mitä arvostaa ja haluaa ja on sen eteen valmis myös töitä tekemään, myöskin omista virheistään oppien.
Hienoa tietty, jos vanhakin pari löytää sen keskinäisen harmonian ja vetovoiman. Monelle riittää "hyvä" olotila, itse haluan sen lisäksi keskinäistä "sähköä ilmaan"...sitä kahden ihmisen välillä olevaa aitoa kemiaa, myös fyysisesti.
Viestistäsi ymmärsin, että luulet meidän tai minun olevan ihminen, joka kaipaa tuttuutta ja tottumuksia, mutta tämä ei pidä paikkansa. Kaipaan turvallisuutta vain parisuhteessa, mutta olen siitä huolimatta muutosaltis ja pidän uusista kokemuksista. Ehkäpä juuri siksi tahdon jotain pysyvää, koska elämäni on muuten ollut täynnä "uudistuksia". Avioliittomme aikana on sattunut ja tapahtunut paljon ja olemme mm. asuneet yli kymmenessä kodissa, joista osa on ollut ulkomailla. Olemme monta kertaa aloittaneet kaiken niin sanotusti alusta uuden kodin,irtaimiston, työpaikan ja ystävien kera. En siis kaipaa säpinää siinä mielessä elämään jonkun uuden myötä, vaan arvostan pitkää kestävää suhdettamme. Yhdessä olemme menneet ns. vaikka läpi harmaan kiven.
Itse olen ihmeissäni tuttuuden ja tottumuksen voimasta: Sitä voi joissain tapauksissa sanoa paljon suuremmaksi kuin rakkaus! Eikä sen minun mielestäni niin pidä olla.