Vituttaako oma sinisilmäisyys
vai jätetyksi tuleminen?
Kakkosena olosta sen verran, että uskon, ja tiedän miten hieno tunne se aluksi on, jonkun toisen oma on valmis pettämään ollakseen minun kanssani, ihanaa! Ego saa buustia ja salailu on hetken mukavaa, on yhteinen salaisuus, josta petettävä ei tiedä.
Kaikki tämä liittyy kakkosen taholta siihen, että hänellä on uskomus, että tästä lähtee liikkeelle "heidän tarinansa" ja kohta se ykkönen jätetään kun toinen löysi parempaa (minut).
Kun tunnustetaan rakkautta puolin ja toisin ja kerrotaan miten sen ykkösen kanssa on kaikki päin p:tä, halutaan uskoa että näin on ja suhteessa oli jo vikaa ennestään.
Mutta, jonkin ajan päästä tulee mieleen, että jos kaikki kerran on niin ”huonosti” ettei yhteistä tulevaisuutta heillä ole, ja toinen jo rakastaa minua, miksei hän vaihda sitten kokonaan minuun niin että voitaisiin avoimesti viettää aikaa ja öitä yhdessä?
No, taas tulee rakkauden tunnustuksia, kerrotaan ettei kaikki ole niin yksinkertaista jne. Puhutaan vielä enemmän yhteisestä tulevaisuudesta ja keksitään tulevaisuuteen yhteisiä matkoja jne, tavallaan varmistukseksi siitä, että tosissaan ollaan.
Silti mielessä kalvaa, että kun se kerran rakastaa minua(!), miksei me voida jo olla yhdessä? Jos ja kun kerran olen parempi kuin nykyinen.
No ne yhteiset retket ja matkat usein epäonnistuu viimetipassa, ja kaiken lisäksi toinen osapuoli viettää ulospäin ainakin täysin normaalia "pariskuntaelämää" ykkösensä kanssa. Tulee tunne, että tässähän ollaan vaan varalla näköjään sittenkin ja seuraa armoton vitutus. Se valehtelikin minullekkin.
Tehdään varatulle ultimatum, minä vai hän. Ja silloin monesti kuulee, että olet säkin tosi kiva, mutta en minä sitä voi/aio nyt jättää. Mutta kyllähän mekin voidaan vielä tapailla?
Tällainen tuntuu olevan yleisin tarina, eri variaatioin. Mikä mietityttää on se, onko kakkonen juonen paljastuessa loukkaantunut ja satutettu, koska hänet petettiin vai vituttaako häntä oma tyhmyys, kun meni olettamaan että pettävä ihminen ei pettäisi häntä?
Varmasti tullaan alas kovaa ja korkealta, tilanteesta jossa oli niin haluttava ja parempi kuin nykyinen siihen, että kyllä se ykkönen on kuitenkin tärkeämpi. Ja silloin muistaa kaikki lupaukset ja tajuaa että nehän oli kusetusta. Lopulta ei tullut kuitenkaan valituksi.
Ja itseään voi vain syyttää, kun halusi uskoa pettävää ihmistä.
vai jätetyksi tuleminen?
Kakkosena olosta sen verran, että uskon, ja tiedän miten hieno tunne se aluksi on, jonkun toisen oma on valmis pettämään ollakseen minun kanssani, ihanaa! Ego saa buustia ja salailu on hetken mukavaa, on yhteinen salaisuus, josta petettävä ei tiedä.
Kaikki tämä liittyy kakkosen taholta siihen, että hänellä on uskomus, että tästä lähtee liikkeelle "heidän tarinansa" ja kohta se ykkönen jätetään kun toinen löysi parempaa (minut).
Kun tunnustetaan rakkautta puolin ja toisin ja kerrotaan miten sen ykkösen kanssa on kaikki päin p:tä, halutaan uskoa että näin on ja suhteessa oli jo vikaa ennestään.
Mutta, jonkin ajan päästä tulee mieleen, että jos kaikki kerran on niin ”huonosti” ettei yhteistä tulevaisuutta heillä ole, ja toinen jo rakastaa minua, miksei hän vaihda sitten kokonaan minuun niin että voitaisiin avoimesti viettää aikaa ja öitä yhdessä?
No, taas tulee rakkauden tunnustuksia, kerrotaan ettei kaikki ole niin yksinkertaista jne. Puhutaan vielä enemmän yhteisestä tulevaisuudesta ja keksitään tulevaisuuteen yhteisiä matkoja jne, tavallaan varmistukseksi siitä, että tosissaan ollaan.
Silti mielessä kalvaa, että kun se kerran rakastaa minua(!), miksei me voida jo olla yhdessä? Jos ja kun kerran olen parempi kuin nykyinen.
No ne yhteiset retket ja matkat usein epäonnistuu viimetipassa, ja kaiken lisäksi toinen osapuoli viettää ulospäin ainakin täysin normaalia "pariskuntaelämää" ykkösensä kanssa. Tulee tunne, että tässähän ollaan vaan varalla näköjään sittenkin ja seuraa armoton vitutus. Se valehtelikin minullekkin.
Tehdään varatulle ultimatum, minä vai hän. Ja silloin monesti kuulee, että olet säkin tosi kiva, mutta en minä sitä voi/aio nyt jättää. Mutta kyllähän mekin voidaan vielä tapailla?
Tällainen tuntuu olevan yleisin tarina, eri variaatioin. Mikä mietityttää on se, onko kakkonen juonen paljastuessa loukkaantunut ja satutettu, koska hänet petettiin vai vituttaako häntä oma tyhmyys, kun meni olettamaan että pettävä ihminen ei pettäisi häntä?
Varmasti tullaan alas kovaa ja korkealta, tilanteesta jossa oli niin haluttava ja parempi kuin nykyinen siihen, että kyllä se ykkönen on kuitenkin tärkeämpi. Ja silloin muistaa kaikki lupaukset ja tajuaa että nehän oli kusetusta. Lopulta ei tullut kuitenkaan valituksi.
Ja itseään voi vain syyttää, kun halusi uskoa pettävää ihmistä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kun noin "asiantuntevasti" kirjoitat aiheesta?
Oma tarinani on rakkaustarina ilman lupauksia. Ihan alusta alkaen on ollut selvää, ettei rakkaani jätä perhettään, ainakaan ennen kuin lapset lentävät pesästä. Tämä tarina kestää vain ja ainoastaa niin kauan kuin molemmat tätä haluavat. Kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu ja keitä me kohtaamme, kukaan ei voi ennalta tietää milloin rakkaus astuu elämäämme. Onnellinen on hän, joka osaa ottaa sen vastaan ja nauttia siitä täysillä.
Ymmärrän täysim heitä, jotka eivät halua elää etävanhemman elämää, itsekkin elin huonossa parisuhteessa pidellen kulisseja pystyssä kunnes lapset olivat valmiita omilleen.
sinisilmäisyyden elementit kirjoituksessasi.
" ei ennenkuin lapset lentävät pesästä" " niinkauan kuin molemmat tätä haluavat" Ymmärrän täysin, jotka ei halua elää etävanhemman..."
Vaimollako ei ole sanan sijaa. Ukko lentää kuin leppäkeihäs kenties, vaimo sen päättää, jos kaikki paljastuu.
Ehkä lasten lisäksi ja suurimmalta osin onkin kiintymys vaimoon, joka estää miehen lähtemästä.
Teitä houkkia riittää.
" niinkauan kuin molemmat tätä haluavat"
mielestäni aika jalat maassa oleva kommentti
" " niinkauan kuin molemmat tätä haluavat"
mielestäni aika jalat maassa oleva kommentti"
Voi jeesus, ihan kuin kyseessä olisi täysin arkipäiväinen, moraalisesti neutraali menettelytapa, niinkuin maitopurkin osto lähi-Siwasta... "MOLEMMAT tätä haluavat", entäs se kolmas, unohdettu osapuoli?!?! Mitäköhän hän haluaisi, onko tullut pieneen, vähä-älyiseen mieleesi sellainen seikka? Kylläpä on jalat tukevasti maassa joo... Ennemminkin pää tiukasti omassa ahterissa.