Noniin.
Vuosia sitten, kun olin noin 15 vuotta vanha, seurustelin nuoren naisen kanssa.
Olimme olleet yhdessä joitain kuukausia, kun huomasin hänen käyttäytyvän epäilyttävästi. Jätin hänet.
Jatkoin elämääni taydessä tyytyväisyydessä, kunnes hän yksi päivä soitti ja kertoi olevansa raskaana.
Mitään senlaista ei olisi pitänyt tapahtua, mutta aina on se pieni mahdollisuus.
Otin hänet takaisin ja tunsin suurta syyllisyyttä, koska olin jättänyt hänet ja hänellä oli varmasti ollut kamala olla, ja vaikea kertoa minulle asiasta.
Näin suhteemme jatkui ja päätin yrittää parhaani, vaikka olin hänelle vakuutellut etten olisi valmis lapsiin varmasti ikinä. Vaikean nuoruuteni ja lapsuuteni jälkeen halusin vain elää ja nauttia, enkä tiennyt mitä on olla vanhempi. Muutamaa viikoa myöhemmin, kävellessämme kaupungilla, hänta alkoi sattua vatsaan. Hän sanoi saavansa keskenmenon.
Noin 5 vuotta myöhemmin, kun tämä samainen tyttö oli pettänyt minua useasti, valehdellut, ja painostanut, sekä syyllistänyt, sain tietää että hän oli pettänyt minua silloin kun aluksi epäilin. Se ei tietenkään tässä vaiheessa enää ollut yllätys. Syyt siihen, miksi olin edelleen siinä suhteessa oli, koska minulla ei ollut ketään kuka olisi puhunut minulle järkeä, koska vanhempani olivat lähteneet omille teilleen jo kun olin pieni, ja olin asunut yksin 14 vuotiaasta asti. Ainoat asiat mitä he minulle opettivat oli että ihmisille pitää antaa kaikki anteeksi. Syy siihen miksi he näin minut kouluttivat, on nyt aika selvä. He saivat sen varjolla tehdä mitä halusivat, ja minä olin aina syyllinen kun vaadin oikeuksiani, tai jos huomasin että olin surullinen heidän kohtelunsa takia.
Pysyin suhteessa, koska luulin sen olevan pakko. Myöhemmin hän valehteli itsensä oikeasti raskaaksi. Olin silloin jo niin pitkällä, etten välittänyt enää kenestäkään, tai mistään. Elämälläni ei ollut merkitystä, koska minulla ei ollut ketään, ja oletin, että näin minua pitää kohdella. Söin silloin mielialalääkkeitä, koska joku on päättänyt että se auttaa tällaisissa tilanteissa. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta v***n lääkkeet tuhosivat viimesiset rippeet mitä minussa oli, ja ne lääkärit jotkka lääkkeitä jakelevat saisivat puolestani palaa h*lvetin tulessa.
Oikean raskauden aikana, kun hän oli noin 6:lla kuulla, yhtäkkiä heräsin. Ymmärsin kaiken mitä tapahtui, ja kuinka hulluja ympärillä olevat ihmiset olivat. Ja kuinka typerä minä olin ollut.
Päätin, että jos tässä maailmassa on mitään hyvää enää jäljellä, en jää tällaiseen tilanteeseen edes lapseni takia. Mielummin osoitan lapselleni ja tälle naiselle, että isällä on kiveksiä vaatia kunnon kohtelua ja olla mies, eikä alistu mihinkään tuollaiseen, vaikka mikä menneisyys minulla olisi, ja vaikka mitä minulle olisi aina sanottu.
Siitä elämäni ei parantunut. Kaikki oli nyt minun vikaani, minä olin jättänyt raskaana olevan naisen. Vanhempani vierailivat vain elämässäni tekemässä kiusaa ja syyttämässä minua siitä, että" Katso nyt, tuollainen sinä juuri olet, jätät raskaana olevan naisen yksin", ja sillä taas he saivat paremman omatunnon, olinhan minä juuri niin kamala ihminen että minua piti kohdella niin huonosti kuin he olivat vuosien varrella kohdelleet. En välittänyt mistään, enkä puolustanut itseäni. Ajauduin täydellisen yksinäisyyden partaalle. Minulla ei ollut ketään, ei ystäviä, eikä vanhempia tai sukulaisia.
Nyt miksi kirjoitan tästä on, että tämä asia tuli mieleenni, ja vieläkään en ole ymmärtänyt kaikkea sitä hulluutta mitä ympärilläni on tapahtunut, mutta osaan nyt edes vähän erottaa oikean väärästä, ja sen olen selvittänyt kaiken itse. Olen luovuttanut, useasti, mutten kertaakaan myynyt itseäni kokonaan. Haluan ettei kenellekään tapahdu sitä mitä minulle, ja ymmärrän olevani osa ongelmaa jos en ole osa ratkaisua. Ihmiset kohtelevat toisia sillä tavalla miten heidän annetaan toisia kohdella. Muistakaa se. Vaikka maailma olisi hullu, et ehkä näe sitä oikein, koska eteesi tunkevat kaikki hulluimmat ja huomionkipeimmät. Sen takia ei pidä lähteä jokaisen matkaan joka tulee vastaan, eikä koskaan ole liian myöhäistä. Olemme täällä ja elämme, emmekä syntymäämme saa muutettua. Siksi pitää kuolla hymy naamalla ja otsa hiessä, hyvien ystävien ympäröimänä, tekemässä sitä mikä tekee meidät onnellisiksi.
Onnea kaikille.
Vuosia sitten, kun olin noin 15 vuotta vanha, seurustelin nuoren naisen kanssa.
Olimme olleet yhdessä joitain kuukausia, kun huomasin hänen käyttäytyvän epäilyttävästi. Jätin hänet.
Jatkoin elämääni taydessä tyytyväisyydessä, kunnes hän yksi päivä soitti ja kertoi olevansa raskaana.
Mitään senlaista ei olisi pitänyt tapahtua, mutta aina on se pieni mahdollisuus.
Otin hänet takaisin ja tunsin suurta syyllisyyttä, koska olin jättänyt hänet ja hänellä oli varmasti ollut kamala olla, ja vaikea kertoa minulle asiasta.
Näin suhteemme jatkui ja päätin yrittää parhaani, vaikka olin hänelle vakuutellut etten olisi valmis lapsiin varmasti ikinä. Vaikean nuoruuteni ja lapsuuteni jälkeen halusin vain elää ja nauttia, enkä tiennyt mitä on olla vanhempi. Muutamaa viikoa myöhemmin, kävellessämme kaupungilla, hänta alkoi sattua vatsaan. Hän sanoi saavansa keskenmenon.
Noin 5 vuotta myöhemmin, kun tämä samainen tyttö oli pettänyt minua useasti, valehdellut, ja painostanut, sekä syyllistänyt, sain tietää että hän oli pettänyt minua silloin kun aluksi epäilin. Se ei tietenkään tässä vaiheessa enää ollut yllätys. Syyt siihen, miksi olin edelleen siinä suhteessa oli, koska minulla ei ollut ketään kuka olisi puhunut minulle järkeä, koska vanhempani olivat lähteneet omille teilleen jo kun olin pieni, ja olin asunut yksin 14 vuotiaasta asti. Ainoat asiat mitä he minulle opettivat oli että ihmisille pitää antaa kaikki anteeksi. Syy siihen miksi he näin minut kouluttivat, on nyt aika selvä. He saivat sen varjolla tehdä mitä halusivat, ja minä olin aina syyllinen kun vaadin oikeuksiani, tai jos huomasin että olin surullinen heidän kohtelunsa takia.
Pysyin suhteessa, koska luulin sen olevan pakko. Myöhemmin hän valehteli itsensä oikeasti raskaaksi. Olin silloin jo niin pitkällä, etten välittänyt enää kenestäkään, tai mistään. Elämälläni ei ollut merkitystä, koska minulla ei ollut ketään, ja oletin, että näin minua pitää kohdella. Söin silloin mielialalääkkeitä, koska joku on päättänyt että se auttaa tällaisissa tilanteissa. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta v***n lääkkeet tuhosivat viimesiset rippeet mitä minussa oli, ja ne lääkärit jotkka lääkkeitä jakelevat saisivat puolestani palaa h*lvetin tulessa.
Oikean raskauden aikana, kun hän oli noin 6:lla kuulla, yhtäkkiä heräsin. Ymmärsin kaiken mitä tapahtui, ja kuinka hulluja ympärillä olevat ihmiset olivat. Ja kuinka typerä minä olin ollut.
Päätin, että jos tässä maailmassa on mitään hyvää enää jäljellä, en jää tällaiseen tilanteeseen edes lapseni takia. Mielummin osoitan lapselleni ja tälle naiselle, että isällä on kiveksiä vaatia kunnon kohtelua ja olla mies, eikä alistu mihinkään tuollaiseen, vaikka mikä menneisyys minulla olisi, ja vaikka mitä minulle olisi aina sanottu.
Siitä elämäni ei parantunut. Kaikki oli nyt minun vikaani, minä olin jättänyt raskaana olevan naisen. Vanhempani vierailivat vain elämässäni tekemässä kiusaa ja syyttämässä minua siitä, että" Katso nyt, tuollainen sinä juuri olet, jätät raskaana olevan naisen yksin", ja sillä taas he saivat paremman omatunnon, olinhan minä juuri niin kamala ihminen että minua piti kohdella niin huonosti kuin he olivat vuosien varrella kohdelleet. En välittänyt mistään, enkä puolustanut itseäni. Ajauduin täydellisen yksinäisyyden partaalle. Minulla ei ollut ketään, ei ystäviä, eikä vanhempia tai sukulaisia.
Nyt miksi kirjoitan tästä on, että tämä asia tuli mieleenni, ja vieläkään en ole ymmärtänyt kaikkea sitä hulluutta mitä ympärilläni on tapahtunut, mutta osaan nyt edes vähän erottaa oikean väärästä, ja sen olen selvittänyt kaiken itse. Olen luovuttanut, useasti, mutten kertaakaan myynyt itseäni kokonaan. Haluan ettei kenellekään tapahdu sitä mitä minulle, ja ymmärrän olevani osa ongelmaa jos en ole osa ratkaisua. Ihmiset kohtelevat toisia sillä tavalla miten heidän annetaan toisia kohdella. Muistakaa se. Vaikka maailma olisi hullu, et ehkä näe sitä oikein, koska eteesi tunkevat kaikki hulluimmat ja huomionkipeimmät. Sen takia ei pidä lähteä jokaisen matkaan joka tulee vastaan, eikä koskaan ole liian myöhäistä. Olemme täällä ja elämme, emmekä syntymäämme saa muutettua. Siksi pitää kuolla hymy naamalla ja otsa hiessä, hyvien ystävien ympäröimänä, tekemässä sitä mikä tekee meidät onnellisiksi.
Onnea kaikille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
valita. Joissain tapauksissa valitettavaa. Vaikka kuinka on potkittu päähän ja on pahat muistot ja tietty katkeruus, on vain päätettävä olla oman elämänsä valtias. Elämänhallintaa. Ei anna muiden kohdella huonosti, ei kohtele muita huonosti, hankkii työpaikan, opettelee järkevän rahan käytön... Arjen asioita. Yritystä päästä pois menneisyydestä. Eteenpäin päivä kerrallaan.
Ei myöskään hänen lapsensa (jonka isä hylkäsi) voinut valita vanhempiaan, ja niin kierre jatkuu sukupolvesta toiseen, katkeamattomana nauhana.....
missä isä, äiti oli, kun lapsi öisin heräs märkään, pimeään.