Moi!
Aattelin jonnekin purkaa ajatuksia kun on vähän sekavat tunnelmat.
Eli asun yhdessä poikaystävän kanssa. Seurusteltiin muutama kuukausi, muutettiin yhteen ja nyt on asuttu vuosi yhdessä. Välillä tuntuu että kaikki on tosi hyvin, mutta erittäin usein myös ei.
Kyse on varmaan lähinnä semmosista pikkuasioista, kuten että joskus vois viedä roskat ulos oma-aloitteisesti tai tulla auttamaan ruuanlaitossa ilman että tarvii pyytää. Poikaystävä opiskelee taiteellista alaa, joka vaatii paljon panostusta ja harjottelua (monta tuntia päivässä itsenäistä työtä) ja onkin siinä todella ahkera ja kiinnostunut. Mutta siitä onkin seurauksena se, että ajatukset on aina vaan opiskelujutuissa ja aikaa millekään toisarvoiselle kuten kotihommille ei riitä kuin pakon edessä.
Mistään ns. normaalista puhuminen ei meillä myöskään oikein luonnistu. Poikaystävä tykkää jutella omia opiskelujuttujaan ja toki myös minä välillä mutta en pelkästään. Sitten jos yritän puhua jostain mikä ei poikaystävää kamalasti kiinnosta niin se ei kuuntele.
Kaipaisin myös sitä, että poikaystävä olisi joskus romanttinen, vaikka järjestäisi kynttiläillallisen tai edes poimisi kukan ja ojentaisi sen kun ollaan kävelyllä. Oon tästä monta kertaa sanonut ja vastaus on, että ei tuu koskaan mieleen siinä tilanteessa.
Ylipäänsä ehkä poikaystävältä puuttuu usein kyky huomioida mua ja ajatella asioita mun kannalta. Itsellä se tulee jotenkin automaattisesti kun yhteisestä kodista tai yhteisistä asioista on kyse, mutta herralla näemmä ei.
Ollaan yritetty puhua asioista vakavasti montakin kertaa (se siis onnistuu koska haluaa kyllä olla mun kanssa). Aina vastaus on sama "mä yritän, mutta en lupaa pystyväni muuttumaan" ja muutaman päivän kaikki on taas paremmin ja muakin välillä huomioidaan, mutta sitten se taas unohuu.
Eli nyt kysymys sekavan sepustukseni pääteeksi. Onko mitään järkeä uskoa siihen, että toinen pystyis tekemään muutosta mun takia? Ja mitenköhän semmonen vois olla mahdollista?
Aattelin jonnekin purkaa ajatuksia kun on vähän sekavat tunnelmat.
Eli asun yhdessä poikaystävän kanssa. Seurusteltiin muutama kuukausi, muutettiin yhteen ja nyt on asuttu vuosi yhdessä. Välillä tuntuu että kaikki on tosi hyvin, mutta erittäin usein myös ei.
Kyse on varmaan lähinnä semmosista pikkuasioista, kuten että joskus vois viedä roskat ulos oma-aloitteisesti tai tulla auttamaan ruuanlaitossa ilman että tarvii pyytää. Poikaystävä opiskelee taiteellista alaa, joka vaatii paljon panostusta ja harjottelua (monta tuntia päivässä itsenäistä työtä) ja onkin siinä todella ahkera ja kiinnostunut. Mutta siitä onkin seurauksena se, että ajatukset on aina vaan opiskelujutuissa ja aikaa millekään toisarvoiselle kuten kotihommille ei riitä kuin pakon edessä.
Mistään ns. normaalista puhuminen ei meillä myöskään oikein luonnistu. Poikaystävä tykkää jutella omia opiskelujuttujaan ja toki myös minä välillä mutta en pelkästään. Sitten jos yritän puhua jostain mikä ei poikaystävää kamalasti kiinnosta niin se ei kuuntele.
Kaipaisin myös sitä, että poikaystävä olisi joskus romanttinen, vaikka järjestäisi kynttiläillallisen tai edes poimisi kukan ja ojentaisi sen kun ollaan kävelyllä. Oon tästä monta kertaa sanonut ja vastaus on, että ei tuu koskaan mieleen siinä tilanteessa.
Ylipäänsä ehkä poikaystävältä puuttuu usein kyky huomioida mua ja ajatella asioita mun kannalta. Itsellä se tulee jotenkin automaattisesti kun yhteisestä kodista tai yhteisistä asioista on kyse, mutta herralla näemmä ei.
Ollaan yritetty puhua asioista vakavasti montakin kertaa (se siis onnistuu koska haluaa kyllä olla mun kanssa). Aina vastaus on sama "mä yritän, mutta en lupaa pystyväni muuttumaan" ja muutaman päivän kaikki on taas paremmin ja muakin välillä huomioidaan, mutta sitten se taas unohuu.
Eli nyt kysymys sekavan sepustukseni pääteeksi. Onko mitään järkeä uskoa siihen, että toinen pystyis tekemään muutosta mun takia? Ja mitenköhän semmonen vois olla mahdollista?
Vastaukset 3
Vanhimmat
...omasta elämästäni. Olen tosin seurustellut pitempään ja asunut pitempään yhdessä avokkini kanssa, mutta tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittamaani.
Valitettavasti en kuitenkaan osaa sanoa, voiko poikaystäväsi muuttua. Se on ihmisestä kiinni. Omani ei ole viidessä vuodessa muuttunut miksikään ja usein mietinkin, miksi oikeastaan olemme yhdessä. Mutta en kyllä osaisi kuvitella enää eläväni ilman häntä. Onko se sitten rakkautta vai vaan mukavuudenhalua, sitä olen yrittänyt miettiä - toistaiseksi tuloksetta.
Sulla suosittelisin, että selvität asiaa ensin itseksesi. Tee vaikka lista suhteenne g´huonoista ja hyvistä puolista ja pohdi, haluatko todella jatkaa suhdetta. Jos suhde on mielestäsi jatkamisen arvoinen, kerro pohtimistasi asioista puolisollesi ja kerro myös, että kaikesta huolimatta, jos hän ei ole valmis näkemään vaivaa suhteenne eteen ja hieman muuttumaankin (tapojaan voi muuttaa toisen takia, mutta persoonallisuutta ei), sinun on lähdettävä suhteesta.
Jaksamista ja toivottavasti asiat ratkeavat - tavalla tai toisella.
Kohtalotovereita siis löytyy, en tiedä sitten onko hyvä juttu :/
Hyvä kun mainitsit listaamisesta. Muistin nimittäin että tein sellaisen jonkin aikaa sitten. Täytyypä etsiä ja verrata nykyfiiliksiin.
Kaiken kaikkiaan tuntuu, että sellaiset tärkeä asiat (arvot, tulevaisuuden haaveet ym.) menee meillä aika hyvin yksiin, mutta tämä käytännön puoli ei oikein. Siksi olenkin miettinyt, että tahdonko olla hänen kanssaan vaan niiden yhteisten ihanien unelmien takia. Vaikeaa...
Jotenkin jättämisellä uhkailu tuntuu kamalalta kun en tiedä pystyisinkö niin lopullista ratkaisua oikeasti tekemään. Tai siis haluaisinko. Mutta kai sitä on kohta pakko ottaa sekin keino käyttöön, että saisi poikaystävän jotenkin tajuamaan tilanteen. Ja kai sitä kohta alkaa itse olla niin kypsä tilanteeseen, että kyseessä ei ole vain uhkailu.
Jaksamista myös sulle, DonnaS! Toivottavasti oma suhteesi ratkeaa parhain päin.
No minä olen ollut yhdessä tällaisen henkilön kanssa jo yli 11 vuotta..
Ei varmasti auta kotihommissa, ellei nosta asiasta mekkalaa. Ei oikeastaan kovin romanttinenkaan, eikä vain huomaa mitään ellei erikseen mainitse asiasta.. Joskus otin taas asian puheeksi, ja siinä sitten pohdittiin asioita.. huomautin hänelle siitä kun ei huomaa ikinä mitään.. No kyllähän huomaan!! kuului vastaus. Kysyin minkäväriset verhot olohuoneessa on.. No ei miehellä mitään tietoa.. Ja ratkiriemukkaat naurut sain!!
No se nyt vaan sattuu olemaan tämän miehen vika, mutta asiat voisivat olla paljon huonomminkin. tämä herra ei vaan huomaa asioita, mutta on muuten kaikinpuolin ihannekumppani!! Joten eiköhän tällaisen puolen kestä toisessa, jos se kestää kerran minunkin huonot puolet!!
Hän on hajamielinen hömppä, mutta sen tiedän että rakastaa minua ja loppupeleissä pitää aina huolta.. Vaikka itse kannan arjen pyörittämisestä suurimman vastuun, Tiedän hänen kumminkin olevan apuna.. vaikka sitä apua tarvitsee usein pyytää =)
Osaapa se mies joskus yllättääkkin.. Vaikkakin harvoin.. Oli ihan tilannut meille kahdelle kylpylä loman, ja lapsille järjestänyt hoitopaikan!! No hieman koomista ehkä, mutta kyseessä on ensimmäinen matka aivan kahdestaan koko suhteemme aikana!! Ollaanhan sitä monessa paikassa käyty, mutta yleensä aina muksut mukana. Tai jonkun tuttava pariskunnan kanssa..
Joka tapauksessa, rakastan tätä miestä, ja olen oppinut elämään sen huononkin puolen kanssa.. tai oppinut nauramaan sille!! Koska tiedän ettei se pahuuttaan tai vain välinpitämättömyyttään jätä huomaamatta asioita!!!
Joten kannattaa miettiä, onko ongelma niin mahdoton ettei sen kanssa pysty elämään. Ensihuuma suhteessa kuitenkin jää jossain vaiheessa.. Tilalle saapuu aito rakkaus! Se vaatii työtä, mutta mielestäni on sen työn arvoista! Ja joskus menee suht pitkiäkin aikoja ihan vaan arjen asioissa, eikä romantiikalle tms. jää aikaa.. se täytyy hyväksyä, koska sitä elämä on. Mutta onpa loppuelämä aikaa olla yhdessä!