MIEHET miten reagoitte

Kiellätkö voimakkaasti, kun syytetään sellaisesta mitä OLET tehnyt?

Tästä juuri en saa "asiaa" pois mielestäni. Asia ei tule loppuunkäsitellyksi sillä, että mieheni räjähtää (on äkkipikainen) ja syyttää minua että kehtaan hänelle moista esittää. Tuloksena ei ole molempien osapuolien sydäntä selvittävä ja mielenrauhaa tukeva keskustelu, vaan järkyttävän aggressiivinen kohtaus mieheni puolelta. Ja koko loppupäivä kuluu riitaistasti. Minä tästä lukkiudun, koska täysin rauhallisesti ja keskusteluhaluisesti tuon asian esille, koska se painaa sydäntäni. Opin sen, että asiaa ei saa tuoda enää esille, koska minä olen se syyllinen joka vainoharhaisesti näen ja kuvittelen asioita, joissa ei ole mitään totuuden häivääkään. Jokainen tajunnee, että koskaan ei savua ilman tulta. Ja vielä todemmin, hyvä keksustelu puhdistaa mielen ja RAKENTAA LUOTTAMUSTA PUOLISOIDEN VÄLILLE. En tiedä mitä tehdä. Nyt on kuitenkin tullut selväksi, että miehelleni ei voi enää mitään sanoa tästä asiasta. Hän räjähtää, enkä enää jaksa sitä. On siis jätettävä asia sille kannalle, että "se ei ole totta" ja että "minä syytän häntä aivan turhaan, ja minä olen tässä tehnyt suuren väkivallan teon häntä kohtaan". - Pahinta on, että sydämessäni tunnen, että hän on syyllinen asioihin joista syytän häntä. Muutoin ihminen ei räjähtäisi tuolla tavoin.

Sinä, joka kerroit ex-miehesi räjähtäneen ja kieltäneen syytökset. Oliko sinulla todisteita syytöksiesi tukena, vai oliko sinulla itselläsi vain VAISTO, että hän "oli syyllinen" asioihin, joista halusit hänelle puhua? Toisin sanoen, olivatko syytöksesi perusteltuja? Itseäni ahdistaa se, että tiedän että olen omin silmin nähnyt jotain, enkä voi toisin uskoa, vaikka hän miten asian kieltäisi. Varsinkin koska asia toistui usean kerran. Toisella kerralla minulla oli kummallinen vaisto asian laidasta, mutta hän kielsi sen täysin ja syytti minua vainoharhaiseksi. Olenko vainoharhainen? Ehkä sekin on mahdollista? Mutta ihminen on sellainen, että luottaa omaan vaistoonsa. Toisaalta, tuntuisi uskomattomalta, että kukaan noin sairaalla tavalla kieltäisi asioita, jos ne olisivat totta. Mutta perustuuko tämä valtava kieltäytymisreaktio siihen, että mies itsekin kieltää itseltään tehneensä moiset asiat, koska ei pysty kohtaamaan sitä, että hän tekee tuollaista? Tässä menee ihan sekaisin. En enää tiedä mitä uskoa ja mitä ajatella.

syytön ei suutu kirjoitti:

Tästä juuri en saa "asiaa" pois mielestäni. Asia ei tule loppuunkäsitellyksi sillä, että mieheni räjähtää (on äkkipikainen) ja syyttää minua että kehtaan hänelle moista esittää. Tuloksena ei ole molempien osapuolien sydäntä selvittävä ja mielenrauhaa tukeva keskustelu, vaan järkyttävän aggressiivinen kohtaus mieheni puolelta. Ja koko loppupäivä kuluu riitaistasti. Minä tästä lukkiudun, koska täysin rauhallisesti ja keskusteluhaluisesti tuon asian esille, koska se painaa sydäntäni. Opin sen, että asiaa ei saa tuoda enää esille, koska minä olen se syyllinen joka vainoharhaisesti näen ja kuvittelen asioita, joissa ei ole mitään totuuden häivääkään. Jokainen tajunnee, että koskaan ei savua ilman tulta. Ja vielä todemmin, hyvä keksustelu puhdistaa mielen ja RAKENTAA LUOTTAMUSTA PUOLISOIDEN VÄLILLE. En tiedä mitä tehdä. Nyt on kuitenkin tullut selväksi, että miehelleni ei voi enää mitään sanoa tästä asiasta. Hän räjähtää, enkä enää jaksa sitä. On siis jätettävä asia sille kannalle, että "se ei ole totta" ja että "minä syytän häntä aivan turhaan, ja minä olen tässä tehnyt suuren väkivallan teon häntä kohtaan". - Pahinta on, että sydämessäni tunnen, että hän on syyllinen asioihin joista syytän häntä. Muutoin ihminen ei räjähtäisi tuolla tavoin.

Sinä, joka kerroit ex-miehesi räjähtäneen ja kieltäneen syytökset. Oliko sinulla todisteita syytöksiesi tukena, vai oliko sinulla itselläsi vain VAISTO, että hän "oli syyllinen" asioihin, joista halusit hänelle puhua? Toisin sanoen, olivatko syytöksesi perusteltuja? Itseäni ahdistaa se, että tiedän että olen omin silmin nähnyt jotain, enkä voi toisin uskoa, vaikka hän miten asian kieltäisi. Varsinkin koska asia toistui usean kerran. Toisella kerralla minulla oli kummallinen vaisto asian laidasta, mutta hän kielsi sen täysin ja syytti minua vainoharhaiseksi. Olenko vainoharhainen? Ehkä sekin on mahdollista? Mutta ihminen on sellainen, että luottaa omaan vaistoonsa. Toisaalta, tuntuisi uskomattomalta, että kukaan noin sairaalla tavalla kieltäisi asioita, jos ne olisivat totta. Mutta perustuuko tämä valtava kieltäytymisreaktio siihen, että mies itsekin kieltää itseltään tehneensä moiset asiat, koska ei pysty kohtaamaan sitä, että hän tekee tuollaista? Tässä menee ihan sekaisin. En enää tiedä mitä uskoa ja mitä ajatella.

että hän on syyllinen.

Mies ei vaan tajunnut, että tiedän jo varmaksi. Eli piti minua tyhmänä.

Mutta periaatteesta kiellän jyrkästi molemmissa tapauksissa. Oli sitten syytteessä perää, tai ei.
Tuomio pysyy takuulla aivan samana (syyllinen).

Naisella on jokin ihme valtuutus päästellä suustaan kaikki mikä TUNTUU oikealta. Harvoin asioita tarvitsee tutkia tai miettiä...kyllä naiset ovat viisaita; parisuhteen ammattilaisia.

kokemusta on kirjoitti:

Naisella on jokin ihme valtuutus päästellä suustaan kaikki mikä TUNTUU oikealta. Harvoin asioita tarvitsee tutkia tai miettiä...kyllä naiset ovat viisaita; parisuhteen ammattilaisia.

kieltää kaikki tekemisensä?
Jos miehet käyttäytyisivät reilusti (myöntäisivät virheensä ja kieltäisivät vain kun aiheetta syytetään) asiat ratkeaisivat, eikä naisten tarvitsisi pitää heitä joka tapauksessa syyllisinä.

"valtuudet" kirjoitti:

kieltää kaikki tekemisensä?
Jos miehet käyttäytyisivät reilusti (myöntäisivät virheensä ja kieltäisivät vain kun aiheetta syytetään) asiat ratkeaisivat, eikä naisten tarvitsisi pitää heitä joka tapauksessa syyllisinä.

Lopeta tuollainen rutkutus. Etkö luketnut edeltä; PÄÄTÖKSET ON JO TEHTY. Sinun kommentti on toisaalta juuri se yleisin ;valitettavasti mutta suurin osa naisista saikin sanoa ja tehdä mikä TUNTUU oikealta. Onneksi kuitenkin on vielä Naisiakin olemassa, ainakin haluan uskoa niin. Yhdellä kaverilla on muuten Nainen.