Moikka
Olen nyt kohta 18 vuotta täyttävä tyttö.. Lapsuuteni oli ankeaa- vanhemmat riiteli ja usein vaan nyyhkytin yksinäni ilman tukee ja turvaa.. Isä huus ja uhkaili, haukku ja molemmat vanhemmat vähätteli. Tuntuu et itsetunto on edelleen jossai tuol alhaalla, vaik yritän vetää sitä ylös.
Välil elämä tuntuu aivan loistavalt. On mies ja kaikki melkee mitä tarviin - paitsi rakkaus itteensä.. Se itseluottamus.. Sitäki kyl löytyy, ulkokuoresta, mut sisäkuores piilee edellee se, mitä en saa ulos.. Ja välil onki upee olo... Kaikki on kehunu, et oon todella kaunis ja voisin hyvin ryhtyy vaik malliks, mut mä en saa sisäistettyy niit kehuja.. Tavallaa tiedän sen, ja tavallaa jätän sen siihe. Pienen harkitsin terapiaa etten menis ihan "pilalle". Mut oon edellee samas jamas. En saa toteutettuu unelmiani ku ajattelen vaa kaikkee paskaa mitä ennen oli - enkä pysty olee täysil oma itteni. Se häirii, ja etenki kännis esiintyy aika itsetuhosii ajatuksii joskus. Ylä-aste ikäsen en ois ees halunnu olla täällä.. Mut jatkoin vaa ite, muutaman syyn takii.
Mut halun elämältäni sen mist unelmoin. En vaa pysty ottaa niit askelia - en ees kokeilee. Auttaisko terapia? Mist saan tietoon oman paikkakuntani terapeutteja? Löytyyks niit jostain sairaalast vai mistä?
Yhä mielessä..
Olen nyt kohta 18 vuotta täyttävä tyttö.. Lapsuuteni oli ankeaa- vanhemmat riiteli ja usein vaan nyyhkytin yksinäni ilman tukee ja turvaa.. Isä huus ja uhkaili, haukku ja molemmat vanhemmat vähätteli. Tuntuu et itsetunto on edelleen jossai tuol alhaalla, vaik yritän vetää sitä ylös.
Välil elämä tuntuu aivan loistavalt. On mies ja kaikki melkee mitä tarviin - paitsi rakkaus itteensä.. Se itseluottamus.. Sitäki kyl löytyy, ulkokuoresta, mut sisäkuores piilee edellee se, mitä en saa ulos.. Ja välil onki upee olo... Kaikki on kehunu, et oon todella kaunis ja voisin hyvin ryhtyy vaik malliks, mut mä en saa sisäistettyy niit kehuja.. Tavallaa tiedän sen, ja tavallaa jätän sen siihe. Pienen harkitsin terapiaa etten menis ihan "pilalle". Mut oon edellee samas jamas. En saa toteutettuu unelmiani ku ajattelen vaa kaikkee paskaa mitä ennen oli - enkä pysty olee täysil oma itteni. Se häirii, ja etenki kännis esiintyy aika itsetuhosii ajatuksii joskus. Ylä-aste ikäsen en ois ees halunnu olla täällä.. Mut jatkoin vaa ite, muutaman syyn takii.
Mut halun elämältäni sen mist unelmoin. En vaa pysty ottaa niit askelia - en ees kokeilee. Auttaisko terapia? Mist saan tietoon oman paikkakuntani terapeutteja? Löytyyks niit jostain sairaalast vai mistä?
Yhä mielessä..
Vastaukset 4
Vanhimmat
riittää, että menet tavalliselle lääkärille ja kerrot, että tunnet kaipaavasi terapiaa. kerro itsetuhoisista ajatuksistasi ja siitä milta sinusta tuntuu. saat lähetteen ammattiauttajalle, jonka kanssa voit keskustella sinua vaivaavista asioista ja avata mielen solmut.
tsemppiä!
Teet kyllä palveluksen itsellesi, jos haet apua itsetunnon kohottamiseen. Voin sanoa kokemuksesta, että muuten olet samassa tilanteessa vielä 2030.
Mutta voiko terapia auttaa itsetunnon kohotuksee? Mulla ei ainakaan puheet mee helpolla läpi enkä osaa avautuu kunnolla.. Tai osaisin, mut tuntuu et se terapeuttiki ajattelis vaan "paskaa kaikest".. Yritän vaa olla täydellinen ja pelkään et menetän sen suosion mikä mul on.. Mut sisäl ei vaan tunnu hyvältä.. Ja voiks mun itsetunto muka kohota, ku se jo lapsena romahti? Kai ne sitte asiansa osaa, vähän mietityttää ku vuodesta toisee pyörii edellee samat ajatukset päässä.. Vähän hukas tän maailman kans.. :)
Pitikin lisätä tuohon vielä, että ei tuo ole ainut vaihtoehto. Jos voimia on, niin kyllähän itsetunto nousee omilla suorituksilla. Aloitat vaikka itsellesi sopivan itsepuolustuslajin harrastamisen, ja opiskelet mahdollisimman pitkälle. Kuntosalia se terapeuttikin melko pian ehdottaa. Tiedän vain, että tuo painaa kokoajan. Valitettavasti meillä on paljon yhteistä. :) Kannattaa muuten kirjoittaa noita ajatuksia paperille, kun se avautuminen ei tosiaankaan ole helppoa. Myöhemmin voit sitten katsoa, että onko kehitystä tapahtunut.