Surutyö...erilaisia heilahtelevia tunnetiloja,unettomuutta,rinnan puristusta,äkillisiä itkukohtauksia,asioiden unohtelua,väsymystä...Miksi tämän tunnetilan ja tämän sopeutumisvaiheen nimi on työ?Miksi tämä pitää "tehdä",eikös se suru ja paha olo tule normaalisti tällaisessa tilanteessa?Ja eikös se aika yleensä paranna haavat vaikkakin hitaasti,mutta sillä tavoin että kykenee elämään ja suoriutumaan ammattityöstään.Ei kai näitä tunnetiloja pidä jäädä tietoisesti vaalimaan vai onko se niin että jos itkee kunnolla ja paljon niin se auttaa oikeasti eteenpäin?
Mitä surutyö tarkoittaa
aviomieheni kuoli
131250
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hyvä kysymys tuo, minkä esitit. On työ-sana minunkin mielestäni aika kova ja velvoittava.
Sanan käytölle on varmaan silti perusteensa. Kai sanalla halutaan korostaa, että kyseessä on prosessi, joka vain on läpi käytävä, tavalla tai toisella - jota siis ei voi välttää.
Minä - niin kuin varmaan sinäkin - olen itkenyt monella tapaa: kunnolla ja kunnottomasti, kaavan mukaisesti ja muuten vain. Turha tästä on sääntöjä tehdä.
Eli en usko, että surua kannattaa ruokkia tai tukahduttaa. Ajattelen, että suru tulee sellaisina ryöpsähdyksinä kuin se tulee. Mutta tulee se.
On surtava, on tehtävä, ehkei kaavan mukaisesti mutta prosessi on jollain tavalla käytävä läpi. Voisiko ajatella, että sanalla "surutyö" vain painotetaan, että ihmisen pitää jotenkin prosessoida ahdistava asia niin, että jäljelle ei jää traumoja vaan pelkkä puhdas suru?
Kyllä molemmat termit "surutyö" ja "aika parantaa haavat" sinällään kuvaavat tuota tilaa.
Eihän haavakaan parane itsestään, vaan siinä tapahtuu koko ajan erilaisia prosesseja, silmälle näkymättömiä, jotka lopulta johtavat haavan puhdistumiseen, arpeutumiseen ja lopulta palautumisen terveen ihon kaltaiseksi.
Jos haava on likainen, se on puhdistettava, jos se infektoituu, sitä on hoidettava.
Samoin mielen haavat, jos paraneminen ei etene, ehkä on hyvä jollain tavalla puuttua asiaan niin että paraneminen edistyy. Siinä voi tarvita toisen apua, keskustelua, ehkä terapiaakin.
minulla on todellakin sellainen olo,että sisälläni on suuri, ikäänkuin vereslihalla oleva haava.Joskus sen olo tuntuu voimakkaammin joskus heikommin,mutta sen olemassaolon muistaa aina.Luulen että en koskaan tule enää olemaan henkisesti samanlainen kuin aiemmin.Olen kuitenkin päättänyt että en halua tulla happamaksi,ankeaksi ja elämänkielteiseksi ihmiseksi.Ei miehenikään olisi sitä halunnut.Sairastaessaan ja ollessaan lähellä kuolemaa hän kehotti minua tarttumaan elämään kiinni ja toivoi että kykenisin joskus vielä nauramaan.Hän myös vaati minulta lupauksen että minun pitää selviytyä.On siis tehtävä niin kuin hän pyysi.
Vaimoni kuoleman jälkeen pohdin kanssa tuota suruaikaa.
Itsellä tuli aika pian tarve jatkaa elämää mutta ympärillä puhuttiin suruajasta.
Omatunnon tuskissa sitten olin kahden vaiheilla , pitääkö minun pakosta pysyä erakkona tietyn aikaa vai voinko jatkaa elämää.
Päädyin jo lasten takia että elämän on jatkuttava mahdollisimman nopeaa.
Tapasin saman kokeneen henkilön ja nyt reilu neljä vuotta myöhemmin tiedän tehneeni oikean ratkasun.
Toiset varoittelivat että suru iskee myöhemmin jollei sitä ensin sure kunnolla pois, voihan asian tehdä niinkuin minä surin pienissä erissä pikku hiljaa.
Jos tuntuu siltä että elämä voi jatkua niin ei kuin eteenpäin, mielestäni suruun voi jäädä koukkuun niinkuin mihin hyvänsä muuhunkin asiaan ja poispääseminen voi olla työlästä toisille jopa mahdotonta.
Itsekkin leskeksi jääneenä olen käyttänyt surutyö sanaa. Alkuaikoina suru oli raskasta kantaa ja sitä oli raskasta käydä lävitse. Sana surutyö kuvasti mielestäni hyvin surun läpikäyntiä. Työkin on joskus raskasta. Nyt elämä on jo kevyttä ja pystyn taas iloitsemaan elämästä. Tänään kävin sytyttämässä kynttilät rakkaani haudalle. Myös iloisen väriset kukkaset kukkivat siellä. Muistot lämmittävät.
surutyö on mielestäni vaan sana, siinä missä monet muut sanonnat.
Tosin ymmärrän hyvin jos sanat loukkaa surevia. Surevahan on yleensä aika herkässä mielentilassa.
Itselleni sana surutyö kuulostaa siltä että se on homma joka hoidetaan pois. Minulla aika pysähtyi enkä edelleenkään ymmärrä miten sain vuorokaudet kulumaan päiviksi viikoiksi kuukausiksi.
Surevalla on mielestäni oikeus olla itsekäs. Itkeä jos itkettää tai jatkaa elämäänsä juuri miltä itseltään tuntuu parhaammalta.
Minulle suru ei ole surutyötä jonka voin poistaa elämästäni työni tehtyä.
Elän lopun elämäni totuuden kanssa että minusta puuttuu pala. Alussa n. 1 1/2v luin kuolemasta ajattelin kuolemaa, kirjoitin kuolemasta jokaikinen päivä. Minun oli jauhettava asioita kyllästymiseen asti ja muutokset olivat hitaat.
Jonkun mielestä olin jäännyt suruun koukkuun, toiset taas kehui että olen hienosti päässyt asian yli...!!!!
En minä heitä syytä, koska kukaan ei voi ymmärtää minun suruani joka ei itse ole saman kokenut.
En itke muiden l'äsnäollessa, voin jopa nauraa . Lähimmät tietää kuitenkin totuuden. En ole päässyt asian yli enkä tule koskaan pääs4määnkään , mutta pystyn suoriutumaan elämästä. Ei se ole mikä juttu vaan joka unohtuu, samalla tavalla kun lööppi tai sokkiuutinen aikanaan unohtuu.Elän ilman suuempia odotuksia, iloiotsen pienistä asioista. Mutta se mikä muuttui on kaikki ! Mikään juhla, ilo, suru, haave ei ole enää sama asia kun jos poikani olisi saannut elää.Omalla tavallani suren lopun elämäni. Suru vaan on muuttanut muotoaan.
Oli mielestäni hienosti kirjoitettu.
Se muuttaa muotoaan mutta ei koskaan katoa.
Minustakin puutuu pala, mieheni on kuollut.
Kuolema on tyly seuralainen jonka kanssa ei
neuvotella, ikävä kyllä.
Voimia sinullekkin, oikein paljon.
Ehkä surutyössä on juuri kysymys siitä, että oppii elämään surun kanssa. Oppii elämään sen kanssa, että EI KOSKAAN ENÄÄ tässä elämässä ainakaan näe läheistään, ei voi koskettaa häntä,nähdä hänen hymyään, kuulla nauruaan, kaikkea yhteistä, kaikki on poissa. On totuttava tähän ei koskaan, ruotsiksi minulla on parempi sana aldrigheten. Tämä on realiteetti nyt ja se on myös tulevaisuuteni. Tämän kaiken kohtuuttomuuden hyväksyminen on vaikeaa, hirveä kipu iskee välillä. Silti elämän on jatkuttava.Poikani kuolemasta nyt 8 1/2 kk, aluksi kaikki oli pimeää ja jäätävän kylmää, ei mitään toivoa, nyt jo tiedän elämän kuitenkin kantavan. Voimia kaikille tässä EI KOSKAAN opettelussamme
sen peruuttamattomuus. Kun tiedät että ei enää
millonkaan. Silti- olen koittanut ajatella asiaa
niinpäin etä hän on aina osa minua. Tämän tiedon kanssa menen aikanaan itsekkin hautaan, mutta
ne muistot- hyvät ja huonot- niitä ei saa millään pois. Eikä ole tarkoituskaan.
Varmaan on ihan hirveää menettää lapsensa,
syvin osanottoni.
Kliseet: aika parantaa haavat tai kyllä se siitä tai mitä sinä nyt enää suret; ne ovat vain tietämättömien sanahelinää.
Ihminen suree niin kauan kuin on takoitus, eikä
sitä pidä pyydellä anteeksi keneltäkään.
Kun läheinen lähtee, se on MENETYS !
Sitä tyhjää aukkoa; joka viereesi jää; ei paikkaa
mikään muu. Ajattelet häntä joka päivä.
Ja niin kuuluukin tehdä.
suru on työtä, se on vieläpä kovaa sellaista.
Koita jaksaa, minä täältä kaukona lähetän
enkeleitä polullesi. Älä jää yksin.
Pura tunteesi, vaikka täällä, tai ihan missä
vaan.
tähtiä taivaallesi :o)
Kiitos sinulle kauniista lohdutuksesta.
Jostakin on vain löytynyt voimia jokaiseen päivään. Tätä elämää on nyt elettävä näin, kun muuta ei voi.
Poikani elää sydämessäni, hän on aina ajatuksissani ja lähelläni, vaikka en häntä enää tapaakkaan tässä elämässä. Usein kuitenkin huomaan mielessäni käyväni keskusteluja hänen kanssaan vieläkin, kuvitelmia joista on vaikea palata todellisuuteen.
Monikaan ei enää kysele minulta, miten voin tai muuta, sekin on hyväksyttävä, että heidän elämänsä jatkuu ihan tavallisena, minun elämäni ei koskaan enää palaa entiselleen. Kuitenkin olen ajoittain iloinen ja onnellinenkin, pystyn nauramaan ja olemaan ihmisten kanssa. Muistot vain yhtäkkiä voivat vallata mielen ja silloin usein ikävä on niin valtava, että tuntuu kuin siihen tukehtuisi. Toisaalta olen kiitollinen, että sain ne vuodet,mitkä sain poikani kanssa.
Toivon sydämestäni, että sinä saat myös lohtua ja voimaa tiellesi, ehkä rakkaamme eivät olekkaan niin kaukana meistä.
se on totta että välillä sitä voi jo olla ihan "normaali", mutta jokin pieni asia
saattaa yhden äkin laukaista ahdistuksen ja surun. Minulle esim kävi näin kun sain lopulta
laitettua hänen loppuja tavaroitaan pois; herranen aika kun se hänen tuoksunsa vaateesissa
sai taas illan pilalle. Samoten kun löysin itseltäni piilottaman Mari Rantasilan cd:n vain rakkaus.
Ja meilläkin oli aluksi tukijoita; vaan nyt
ei kukaan oikeastaan enää kysele kuinka menee.
Vaan ne muistot säilyy sisimmässä; niitä pitää
sitten aina koittaa käsitellä palanen kerrallaan.
Väliin olen jopa vihainen siitä että hän lähti
ja jätti minut tänne selviämään lasten kanssa.
Vaan- ainoastaan semmoinen ihminen, joka on itse kokenut saman tuskan, tietää että siitä ei oikeastaan ikinä pääse eroon. Se kulkee ajatuksena mielen sopukoissa joka päivä.
Pikku hiljaa olen alkanut luopua siitä yhteisestä
materiasta mikä meillä oli ja hankkia uutta;
se hieman jo helpottaa kun tavarat eivät enää
muistuta hänen olemassa olostaan.
Vaikeaa- mutta pakollista.
Kiitos kun vastasit minulle ja toivon kauniita
kuulaita syyspäiviä ja tähtikirkkaita rauhallisia
öitä sinulle vaikkapa laulun sanoin
VAIN RAKKAUS
Hän vaeltaa läpi kaupungin
hän silmin pimein etsii, ei löydä vain
kun ruumiinsa on tulessa
hän kekäleitä kasaa syliinsä
Ja polte, joka sieluansa korventaa
se on vain, vain rakkaus
Hän kuuntelee vain varjoja
ja nälkänsä hän unelmillaan sammuttaa
jos kaipaus on myrkkyä
hän pimeydestä siihen sukeltaa
Ja polte joka sieluansa korventaa
se on vain , vain rakkaus
Hän tähtiyötä katselee
ja kuulee, näkee kaiken, minkä nähdä voi
kun hiljaisuus on erämaa
se mykän huudon jostain parkaisee
Ja polte, joka sieluansa korventaa
se on vain, vain rakkaus
VOi hyvin !!!
Tuntui hyvin tutulta sinun kuvauksesi. Mieheni kuolemasta,lyhyen sairauden jälkeen,on kulunut vähän yli 8 kk. Nyt alkaa jo olla helpompaa mutta silti tulee kuitenkin vielä tilanteita, että itku saattaa tulla yllättäen. Sen saattaa saada aikaan esim. musiikki kuten sinullakin. Mutta kyynelten täytyy vaan antaa tulla.
Ihanat onnelliset muistot ovat kuitenkin tallella.
On varmaankin totta, että vuoden kierto on käytävä läpi ennen kuin suru alkaa helpottaa näin sanoi aikoinaan viisas mummuni.
Sen suurempaa tuskaa ei varmaan ole kuin lapsensa menettäminen.
Voimia hänelle joka kirjoitti lapsensa menetyksestä.
Kiitos teille molemmille, kun oman surunne keskeltä jaksatte antaa myös minulle lohdutusta. Otan kovasti osaa teidän molempien menetykseen.Aviopuoliso viedään rinnalta ja lapsi sydämestä. Olen vielä onneksi saanut pitää mieheni ja jotenkin tämä yhteinen surumme on vain lähentänyt meitä, vaikka isä ja äiti surevat hieman eri tavalla. Minä haluan puhua asiasta paljon , luen ja kirjoitan, hän (mieheni) taas purkaa suruaan vaikka raivaamalla metsää. Pystymme kyllä puhumaan keskenämme onneksi.
Kiitos kauniista laulunsanoista. kirjoittelen paljon muistiin runoja ja lauluja, niiden sanoista voi saada lohtua. Monet laulut ja runot ovat syntyneet ihmisen surusta ja kaipauksesta. Ajattelen, että miljoonat ihmiset ovat kantaneet samanlaista tuskaa sydämessään kuin minä ja ainakin pystyneet jatkamaan elämäänsä. En käytä sanaa selviäminen, en oikein tiedä mitä se tarkoittaa tässä yhteydessä. Aika jotenkin kyllä armahtaa. Rukous auttaa itseäni. Vihantunteetkin olen käynyt läpi, Jumalalle varsinkin. Kaikkenlaisia tunteita laidasta laitaan, kuten tekin. Poikani valokuvia en pysty pitämään näkyvillä vieläkään, hieman jo kurkin albumien kuvia, ehkä jonakin päivänä niitä voi jo kunnolla katsella. Arkielämäni sujuu jo kuitenkin. Toivotan teille molemille ja muillekkin jaksamista ja siunausta elämäänne, näitä menetyksiä ei mikään eikä kukaan korvaa, mutta yritetään iloita siitä, mikä vielä on hyvin elämässämme.