Hei!
Olen 35-vuotias mies ja seurustellut 1,5 vuotta itseäni pari vuotta nuoremman naisen kanssa.
Suhteen alusta asti sovimme, että olemme liikeellä "tositarkoituksella", eli tavoitteena kestävä parisuhde, avioliitto ja perhe.
Vaikka minun puoleltani tavoite on edelleen sama, on kumppanini alkanut jarrutella, suhteen syventäminen ja yhteen muuttaminen kuulemma ahdistaa. Jos olisimme kymmenkunta vuotta nuorempia ei minullakaan olisi mitään kiirettä, mutta tässä iässä tuntuu jo ettei aikaa ole loputtomiin.
Miksi yhteen muuttaminen ja omasta vapaudesta luopuminen on joillekin naisille niin vaikeaa? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia tai hyviä ideoita, mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?
Olen 35-vuotias mies ja seurustellut 1,5 vuotta itseäni pari vuotta nuoremman naisen kanssa.
Suhteen alusta asti sovimme, että olemme liikeellä "tositarkoituksella", eli tavoitteena kestävä parisuhde, avioliitto ja perhe.
Vaikka minun puoleltani tavoite on edelleen sama, on kumppanini alkanut jarrutella, suhteen syventäminen ja yhteen muuttaminen kuulemma ahdistaa. Jos olisimme kymmenkunta vuotta nuorempia ei minullakaan olisi mitään kiirettä, mutta tässä iässä tuntuu jo ettei aikaa ole loputtomiin.
Miksi yhteen muuttaminen ja omasta vapaudesta luopuminen on joillekin naisille niin vaikeaa? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia tai hyviä ideoita, mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minusta on aika luonnollista, ettei naisystäväsi halua pitää kiirettä. Mitä raskaammat pettymykset edellisistä suhteista, sitä viisaampaa on ottaa rauhallisesti ja nauttia suhteen edistymisestä hitaasti.Jos siis pettymyksiä on ollut?
Eikä ikä ole syy siihen, että teidän pitäisi ehdottomasti lyödä hynttyyt yhteen pikavauhtia. Mikäs kiire sinulla on? Jos rakastat naisystävääsi, jaksat kyllä odottaakin ja madaltaa häneen kohdistamia odotuksiasi. Saatat kenties huomaamattasi painostaa häntä?
Mikään suhde ei onnistu omia tarpeita miettimällä, vaan löysää narua ja anna naisesi rauhassa edetä ja sulatella asiaa. Olette alusta lähtien sopineet olevanne vakavissanne ja luota siihen. Nyt on koetuksien paikka sinullakin!
Ja tietysti on suurista lupauksista huolimatta sekin riski, ettei nainen ehkä haluakaan enää olla niin tosissaan. Ole tyytyväinen, ettei enempää välillänne ole tapahtunut.
mulla on taas toisin päin.minä haluisin sitoutua jo vakavemmin kuin mitä nyt ollaan.asutaan kyl yhes ja näin,mut se jokin puuttuu.mä haluisin jo perheen...olen halunnu aina olla nuorena äiti...ei sitä sit vanhana jaksa...nyt pelkään että tää perheen perustamis juttu menee päin...mitä jos mulla ei sitten tee mieli lapsia kun mies on valmis.ollaan puhuttu kihloihin menosta.mies sano että joo mutta nyt asiasta ei ole puhuttu mitään.se on varmaan unohtanut,joten olen ajatellut että olkoon...eletään näin sit sen ehdoilla...
mä en ymmärrä sitä jos on kerta vakavissaan toisen kans niin miksei uskalla sitoutua...mä ainakin ajattelen sen niin ettei se kuitenkaan ole varma...no jokaisella on eri mielipiteet tämä oli vain mun.
eli ollaan samassa tilanteessa.onnee sulle!
osuit ytimeen: "jos on kerta vakavissaan toisen kans niin miksei uskalla sitoutua". Ihmiset vähättelevät ettei avioliittoa tarvitse ja avoliitto on yhtä hyvä parisuhde ja ... ja puolustavat avoliittoansa etteivät ehdi hengittää. Kuitenkaan, he eivät uskalla sitoutua. Sellainen vaatii selittelyjä.
Avoliitto ei ole liitto, avioliitto on. Avioliitto on osoitus etä me kuulumme yhteen eikä muiden tarvitse kysellä, kuka tuo mies/nainen on joka sinun matkassa kulkee (muurariko? maalari? puutarhuri? vähän riippuen mikä remontintarve kulloinkin on). Avoliitto on sanan mukaisesti avoliitto, siitä voi lähteä sanaa puhumatta ja varoittamatta. Siksihän pakotie on jätetty vapaaksi.
Odotan mielenkiinnolla nyt avoliittolaisten kommentteja, jotka vetävät tällaisesta puheesta herneet nenään. Sen he tietysti tekevät, pitäähän heidän puolustaa jotenkin, etteivät uskalla sitoutua.
Asun onnellisessa avoliitossa. En pelkää sitoutua, olemme molemmat opiskelijoita joten eipä ole oikeen varaa mennä avioon. Se kyllä on vielä joskus aikomus. Ja turhaa on syöksyä suoraan liittoon. On se hyvä ensin tutkiskella miten yhteiselo sujuu, ennen kuin päättää jakaa koko loppuelämänsä toisen kanssa.
Vääriä vaihtoehtoja on niin monta ja oikeita vain se Yksi.
..olen kanssasi täysin samaa mieltä.
"jos on kerta vakavissaan toisen kans niin miksei uskalla sitoutua"
Niin miksi?
Tarvitseeko nykyajan ihminen tosiaan jotain rituaaleja kyetäkseen sitoutumaan? Tähänkö on tultu, että selkärangattomuutta yritetään parsia sillä, että mennään naimisiin ja kuvitellaan, että pöntössä paasaava pappi tai lakikirjaa heilutteleva tuomari saa rakkauden kestämään? Ei oikein vakuuta, kun katsoo erotilastoja.
"Avoliitto on sanan mukaisesti avoliitto, siitä voi lähteä sanaa puhumatta ja varoittamatta."
Aivan samoin voi tehdä avioliitosta. Avioeroon ei tarvita molempien suostumusta, vaan sen saa yksipuolisella hakemuksella. Sanaakaan ei tarvitse sanoa. Riittää, kun käy jättämässä erohakemuksen. Viranomaiset sitten lähettävät jätettävälle virallisen ilmoituksen siitä, että toinen puoliso on hakenut eron. Käytännössä avioliitto ei mitenkään vaikeuta lähtemistä lähtöhaluiselta.
"Siksihän pakotie on jätetty vapaaksi."
Mikä kumman pakotie? Tarkoitatko, että eron vahvistamiseen tarvittava puolen vuoden "harkinta-aika" olisi jonkinlainen merkityksellinen este?
Vastakysymys - mielenkiinnosta ja ihan ilman herneitä: uskallatko sitoutua parisuhteeseen niin vakavasti, että et tarvitse sen todistamiseen virkamiehiä, vaan pelkkä lupaus ja sopimus kumppanin kanssa riittää pitämään sinut parisuhteessasi?
"sitoutua" parisuhteeseen niin "vakavasti", että en tarvitsisi sen todistamiseen virkamiehiä, vaan pelkkä lupaus ja sopimus kumppanin kanssa riittäisi pitämään minut parisuhteessa. Sellainen suhde olisi tyhjä, siksi emme kumpikaan sitä halunneet.
Me halusimme sitoutua emmekä "sitoutua". Halusimme myös luvata tahtoa rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisessä aina kuolemaan saakka koko seurakunnan läsnäollessa. Lupasin sen siis koko hääväelle. Jotkut avoliitossa asuvat lupaavat sen ehkä itselleen omassa pääkopassaan mutta eivät uskalla tehdä sitä julkisesti, avoliitossa ei kauaskantoisempiin lupauksiin voi lähteäkään. Juridisestikin se on aika onneton yhdessäolon muoto. Näkee perusteluja että on helppo tehdä lippuja ja lappuja ja maksaa itsensä lakimiehelle kipeäksi, että erossa tilanne on selvä. Tämän kaiken voi tehdä yksinkertaisemminkin - menemällä naimisiin! Eikä tarvitse lihottaa lakimiehiä!