...vai kokonaan erilaiset tähtäimet yhdessäolon suhteen? onko kellään kokemuksia?
Siis juttu on näin että itse pitkän avoliiton kokeneena tunnen oloni välillä helposti yksinäiseksi uudessa suhteessa, joka on luonnollisesti alussa ja asumme erikseen ja tapaamiset sovitaan erikseen jne.. Jos tähän sitten yhdistetään aivan ihana (merkittävän ihana!) tyyppi, joka taas on tottunut olemaan yksin ja ollut ihan tyytyväinen oloonsa myös ihan itsekseen.
Tiedän, että hän haluaa jatkaa tapailua eikä haikaile ketään muutakaan mutta itsestä tuntuu, että pitäisi "edetä". Kuulostaa itsekkäältä? Sitä se taitaa ollakin. Tapaamme monesti viikossa kyllä ja se on mukavaa. Välillä vaan tuntuu pirun tyhjältä kun sitten olenkin ihanien yhteisten päivien jälkeen taas yksin. Usein nautinkin yksinolosta utta toisinaan en ollenkaan.
Mitä, jos toinen osapuoli ei ikinä halua mitään tämän "enempää"? Tuhlaanko aikaani ja rääkkäänkö itseäni odottamalla sellaista, mitä ei tule koskaan tapahtumaan?
En kaipaa mitään lupauksia, tiedän hyvin että sellaiset ovat turhia. Kunnioitan hänen rehellisyyttään ja pidän suoruudesta, vaikka se voi välillä sattuakin.
Olenko sittenkin avuton läheisriippuvuudesta kärsivä urpo, joka tarvii aina jonkun...
Kaipaisin kokemuksia muilta vastaavista tilanteista.
Olisi ihanaa jos saisin kuulla kokemuksia vastaavista tilanteista/tunteista.
Siis juttu on näin että itse pitkän avoliiton kokeneena tunnen oloni välillä helposti yksinäiseksi uudessa suhteessa, joka on luonnollisesti alussa ja asumme erikseen ja tapaamiset sovitaan erikseen jne.. Jos tähän sitten yhdistetään aivan ihana (merkittävän ihana!) tyyppi, joka taas on tottunut olemaan yksin ja ollut ihan tyytyväinen oloonsa myös ihan itsekseen.
Tiedän, että hän haluaa jatkaa tapailua eikä haikaile ketään muutakaan mutta itsestä tuntuu, että pitäisi "edetä". Kuulostaa itsekkäältä? Sitä se taitaa ollakin. Tapaamme monesti viikossa kyllä ja se on mukavaa. Välillä vaan tuntuu pirun tyhjältä kun sitten olenkin ihanien yhteisten päivien jälkeen taas yksin. Usein nautinkin yksinolosta utta toisinaan en ollenkaan.
Mitä, jos toinen osapuoli ei ikinä halua mitään tämän "enempää"? Tuhlaanko aikaani ja rääkkäänkö itseäni odottamalla sellaista, mitä ei tule koskaan tapahtumaan?
En kaipaa mitään lupauksia, tiedän hyvin että sellaiset ovat turhia. Kunnioitan hänen rehellisyyttään ja pidän suoruudesta, vaikka se voi välillä sattuakin.
Olenko sittenkin avuton läheisriippuvuudesta kärsivä urpo, joka tarvii aina jonkun...
Kaipaisin kokemuksia muilta vastaavista tilanteista.
Olisi ihanaa jos saisin kuulla kokemuksia vastaavista tilanteista/tunteista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kysyppä suoraan. Aikuiset eivät vaan hötkyile muuton suhteen niin helposti kuin nuoret siis hötkyile siitä yhteen muuttamisesta. Se seukkailu aikuisiällä niin että on oma tupa ja lupa on myös nautittavaa aikaa ja sitä arvostaa ihan toisella lailla kuin nuorena. Ja, jos te ootte kaksin ni helppoa tietysti vaikka "kokeilla" toimiiko mut jos siinä on yksikin mukula mukana kuviossa niin sitten on otettava se hyvin huomioon.
Tsemppiä, olen "kohtalotoveri" itse olisin valmis muuttamaan uuden kullan luokse ja hänkin mutta lapset otetaan ny huomijoon ja jarrutellaan. Ja nautitaan siitä että on ikävä ja joutuu vähä tekeen töitä tapaamisten eteen jne.
JOs minä päätyisin eroon, niin haluaisin asua itsekseni ja saada viettää omaa aikaa. Seurustella voisin, mutta en muuttaisi aivan heti tai ehkä en koskaan saman katon alle uuden kumppanin kanssa. Tapansa kullakin, minusta tuntuu vain tuolta ja on tuntunut!
Minulla on täsmälleen sama tilanne, joskin olemme olleet yhdessä jo jonkun vuoden asunen omissa asunnoissamme. Yhdessäolo on hyvää, mutta ns. "perinteisiin" sitoumuksiin miesystävälläni ei kaikesta päätellen ole halua. Puhuttu on paljon ja olen kertonut toiveistani. Olemme myös jotain askelia päättäneet tehdä, mutta hän on sitten vetänyt asiat takaisin milloin milläkin syyllä. Taustalla miesystävälläni on lukuisia vuoden - parin suhteita ja ehkä sekin kertoo jotain. Valitettavasti.