Onko palstan joukossa kokemuksia miehistä, joiden tunteet ovat hiipuneet vaimoaan kohtaan, mutta yhdessä tehdyn työn jälkeen parisuhteen tuli onkin saatu takaisin voimiin? Vai onko ainoa ratkaisu vain vaihtaa uuteen?
Onko kukaan lähtenyt yrittämään pelastaa avioliittoaan, vaikka omat tunteet ovat olleet ihan kuolleet eikä ehkä 100%sti kiinnostanut edes yrittää mutta velvollisuudesta kokeilit yhdessä toisen kanssa vielä kerran...ja tulos kuitenkin kannatti, vaikkakin ehkä hurjan työn jälkeen?
Onko kukaan lähtenyt yrittämään pelastaa avioliittoaan, vaikka omat tunteet ovat olleet ihan kuolleet eikä ehkä 100%sti kiinnostanut edes yrittää mutta velvollisuudesta kokeilit yhdessä toisen kanssa vielä kerran...ja tulos kuitenkin kannatti, vaikkakin ehkä hurjan työn jälkeen?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Yritettiin, joo.. päädyttiin eroon. Jos suhde on pakkopullaa, niin ei se väkisin vääntäminen sitä sen hohdokkaammaksi tee. Järkeillä aina voi, mutta tunteita ei voi pakottaa.
Ja ketä sillä väkisin vääntämisellä enemmän huijaa, itseään vai sitä toista? Tosi reilu meininki..
Toki homma on katsottava loppuun asti eikä lainkaan yrittämättä saa luovuttaa, mutta jos päivät kuluvat siinä jäitä poltellessa, niin pitääkö oikeasti ensin tehdä kaikki osapuolet hulluksi (ja onnettomaksi), ennenkuin ihminen tajuaa tehdä ratkaisuja oman ja toisten hyvinvoinnin vuoksi?! Pitääkö oikeasti odottaa, että kaikki voivat TODELLA pahoin, ennenkuin aikuinen ihminen ottaa vastuun omasta elämästään?
Tässä näitä muutamia näkökantoja..
Ero on paras ratkaisu. Olisi ne tunteet jo heränneet jos aihetta olisi ollut.
Kyllä, se sammunut tuli voidaan uudelleen sytyttää kerta toisensa perään. Välillä se tuli hiipuu pienelle liekille ja sitten taas roihahtaa ilmiliekkeihin. Välillä se sammuu kokonaan ja sitten sitä taas yhdessä sytytellään uudelleen. Pitkän liiton salaisuus, on tahto ja taito sytyttää se liekki uudelleen. Joskus on kyllä tehnyt mieli jättää sytyttämättä ja on käynyt mielessä toisen nuotion sytytys:) Onneksi kuitenkin olen pysynyt kotinuotiolla.
Juuri tähän pitkät parisuhteet perustuvat, että elämä on pääosin sellaista tasaista paarustamista (mikä ei ole huono asia sekään) ja aina välillä roihahtaa:) Sitten ei kyllä luultavasti roihahda, jos pari on antanut kipinän sammua kokonaan, on unohdettu täysin kahdenkeskinen aika ja on annettu seksielämän lopahtaa täysin. Sitä kutsutaan "erilleen kasvamiseksi" tai "lasten kasvettua huomattiin, ettei meillä ole mitään yhteistä"-tilanteeksi. Jos parisuhde on saanut olla oman onnensa varassa 10-20 vuotta, niin siitä voi olla tosi vaikea nousta. Jotkut onnistuvat toki silloinkin, mutta se vaatii kovaa työtä sekä yleensä ulkopuolista apua, eikä se siltikään välttämättä onnistu.
Kunpa vaan nuoret parit tajuaisivat sen, että harva parisuhde toimii millään tasolla, jos sen ylläpitoon ei panosta yhtään! Vaikka niitä lapsia syntyykin, niin jossain vaiheessa pitäisi pystyä taas olemaan myös mies ja nainen eikä vaan äippä ja isukki. Seksielämäkin on tärkeää eli jos sitä ei pyritä pitämään yllä, vaikka aina ei niin hirveän intohimoiselta tuntuisikaan, niin lopahtaa pikkuhiljaa koko avo- tai avioliitto.
Kiitos. Ihana lukea lohduttavia ja toivoa antavia kokemuksia. Itse olen vielä nuori, 26-vuotias, ja aviomieheni hiukan vanhempi.
Olosuhteiden takia meillä ei ole helppoa, mutta ainakaan minä en luovuta, enkä eroa hae. siinä on miehelleni rakkauteni ja kunniani: rakkaudessani, uskollisuudessani ja sitoumisessani.
Noista tunteista sanoisin että tunnetta korostetaan aivan liikaa yhteiskunnassamme. Sanotaan vaikka että pitää tuntea että elää. Varsin kumma ajatus. 50 luvun lapsena sanoisin että ei elämä sinänsä tunnu miltään. En ole sellainen joka etsii SUURIA tunteita. Olen enemmänkin sellainen pakertaja luonne. Oikeastaan en odota elämältä mitään sen kummempaa. Olen muuten varsin tyytyväinen noin yleensä. Myöskään puolisoltani en odota sen kummempia . Tässä sitä yhdessä mennään. Meitä suomalaisia on sanottu että olisimme jotenkin juroja . Ei tervehditä niinkuin pitäisi Enpä tiedä. Varmaankin ulkomaalaisten sellaisten temperaluontoisten mielestä ehkä näin onkin. Se että ei ehkä niinkään huomioida toisia johtunee ehkä siitä että ei haluta tehdä omasta olemisestaan numeroa. Ja annetaan toistenkin olla mitä nyt ovat.Tuosta puolison vaihtamisesta sanon että eihännyt toki. Kyllä elämä ei vaihtamalla parane. Se on selvä se.Kyllä tavallinen arki vaan on poikaa.
Jos rupeaa vaihtamaan, saa vaihtaa parin vuoden välein.
Kuka jää vierelle, kun olet vanha, ruma ja sairas?
omakohtaista kokemusta ei ole liitosta. ainoastaan seurustelusta ja liekin uudelleenroihahtamisista. mutta tiedän että jopa 10 vuoden helvetistä on pareja noussut avioliittoterapian avulla. avioliittoleiriä suosittelen myös "velvollisuudentuntoisille".
Meillä miehen sairastuminen vakavaan sairauteen pelasti jo arkipäiväistyneen liitomme. Lähes 3 vuotta taistelua nyt takana ja parantumisen myötä suhde kukoistaa. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin (pitää paikkansa).
Onpa ihanaa lukea tälläisiä juttuja. Ei siis se ole tietenkään ollut ihanaa, että miehesi sairastui, mutta se, että olette olleet yhdessä jo 21 vuotta, kestäneet yhdessä sairauden tuomat koettelemukset, päässeet vaikeuksien kautta voittoon, paraneminen on astunut kuviohin ja mikä parasta niin parisuhde on parantunut - ONNEKSI OLKOON!
Teidän parisuhde on elävä esimerkki siitä, mistä minäkin sanon miehelleni eli yhdessä toisiin turvautuen edelleen tahdon jatkaa tätä pitkää taivalta vaikka raukkauden liekki ei aina palaisikaan täysillä! Pitkä parisuhde on turva. Kun toisella tai molemmilla on vaikeaa, voi turvata toiseen, saa lohtua ja ymmärrystä sellaiselta, josta välittää ja jonka tuntee.
Vaihtamalla ei parane. Se liekki tottakai roihahtaa uuden tullessa kuvioihin ja onhan se ihanaa, mutta sekin roihu pienenee tai sammuu. Etkä koskaan voi tietää jaksaako uusi ihminen sinua ja sinun kaikkia piintyneitä tapojasi. Uusi ihminen on kuitenkin uusi, hyvine ja huonoine - outoine puolineen. Moni ei arvaakaan mitä uusi voi tuoda tullessaan, kun se ensi-ihastus on ohitse. Uutta ei tunne, uusi ei tuo turvaa. Entäs jos yhtäkkiä sairastut? Uusi voi ottaa ja lähteä. Se on yhtä helppoa kuin se uuden suhteen aloitus. Jotkut ihmiset ei osaa sitoutua eikä tahdokaan. Osa ihmisistä tahtoo huolehtia vain itsestään.
Siispä sinä, joka olet pitkässä parisuhteessa, katso vierellesi. Siinä on sinun toinen puoliskosi. Hän joka lupasi rakastaa sinua myötä-ja vastoinkäymisissä. Hän myös rakastaa, välittää ja hoivaa tarpeen tullessa. Hän, sinun pitkäaikainen kumppani välittää juuri sinusta, ottaa osaa iloon ja suruun, jakaa arjen ja juhlan. Hän on tukesi, turvasi ja apusi, jos on vaikeaa töiden, työttömyyden tai sairauden vuoksi. Hän, pitkäaikainen kumppanisi, pysyy rinnallasi, ei hylkää, täyttää tyhjyyden tunteesi.
Se uusi ei välttämättä sitoudu, ei tunne yhteenkuuluvuudden tunnetta, ei aitoa välittämistä toisesta - huolehtimista toisen hyvinvoinnista. Uusi ei välttämättä jaksa/välitä taistella vastoinkäymisten tullessa. Se uusi ihminen voi luovuttaa, paeta vaikeuksia.
Älä siis vaihda, menetä sitä rakasta ihmistä. Älä vaihda, vaan hoida nykyistä suhdetta. Yhdessä läpi elämän ilojen ja surujen jaksaa paremmin. On mahtavaa, kun on toinen ihminen vierellä jakamassa kaikkia elämän suuria ja pieniä iloja sekä suruja.
On ollut kokemusta siitä, että juttu toisen kanssa ei enää kiinnostaisi. Kuitenkin olemme usein yhdessäkin míettineet sitä, mitä on luvattu alttarilla ja todettu, että eipä silloin kysytty tunnetta, vaan tahtoa rakastaa. Se kait on paljolti järjenkin asia, osoittaa käytännössä rakkautta. Elämässähän muutenkin tunteet vaihtelee, välillä työ, josta pidän, ei maistukkaan jne.
Noissa tunnelmissa tajusin myös, ettei omaa onneaan saa ripustaa toiseen ihmiseen. Jokaisen täytyy vastata omasta tyytyväisyydestään, etsiä sisältöä elämään. Riippuukohan joskus onnettomuus suhteessa siitä, että hakee toisesta elämäntarkoitusta, ja sehän on liian suuri odotus, johon tulee pettymään.
Siis mentiin yhdessä eteenpäin, ja kas kummaa, tuli taas uusia tunteita, positiivisia, ja mahtava yhteenkuuluvuuden tunne, toisen kunnioitus ja intohimo. Ja miten hienoa ja turvallista on, että saa olla yhdessä kaikenlaisten tunteiden kanssa ja luottaa, että toinen ei siitä rinnalta katoa. Kyllä tähän huokailua Yläkerran isännän puoleenki on tarvittu ja apua saatu. Edelleen tunteet vaihtelee, mutta meillä on kaksi ihanaa ja iloista lasta ja hyvin usein erittäin hyvä olla yhdessä ja nautin elämästä.