Poikaystäväni asuu 500km päässä, yhteenmuutosta on puhuttu, mutta sitten on aina tullut vastaan kysymys "tullaanko me toimeen".
Eilen huomasin miten masentunut ja väsynyt hän on. Soittaessani ei paljon muutamaa sanaa enempää sanonut, ja nekin hiirenhiljaa. Suurin masennuksen aihe varmasti on hänen yksinäisyytensä. Käy vain töissä, tekee yli pitkää päivää jatkuvasti (väh. n.10h joka päivä!!). Ystäviä tai edes kavereita hänellä ei ole nykyisessä asuinkaupungissaan.
Ja täten hänellä on aikaa kelata ja kelata kaikkia pieniäkin mielipide-eroja. Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä, kaiket illat yksin kotona, kaupungissa jossa ei edes viihdy. Itse olen normaalisti se heikompi, mutta nyt mielestäni meidän asiat on ihan hyvin, lukuunottamatta miehen masennusta. Tulemme siis mielestäni toimeen. Asiat eivät ole huonosti, mutta miehen jatkuva meidänasioiden ajattelu, saa hänet tuntemaan, että olisi enemmänkin pielessä.
Tuntuu niin uskomattoman pahalta katsoa tuota vierestä.
Tekisi suorastaan mieli pakottaa hänet muuttamaan luokseni. Täällä voisin itse olla hänen tukenaan, ja täälä hänellä olisi jo muutama ystäväkin, ja lisäksi hän olisisi tervetullut minunkin ystäväpiiriini. Täälä olisi hänelle paljon enemmän, eikä hänen tarvitsisi olla yksin.
Voisinko oikeasti tehdä näin? Tälläisessä tilanteessa asioiden, pienten kinojen (kuuluu normaaliin elämään, eikä mitään vakavempaa) vatkominen estää häneltä tämän ajattelun, vaikka asiat todellisuudessa ovatkin ihan hyvin, eikä hän halua erota!
Vai pitäisikö passittaa ammattiauttajalle?
Nim. Sydäntä särkee myötätunnosta
Eilen huomasin miten masentunut ja väsynyt hän on. Soittaessani ei paljon muutamaa sanaa enempää sanonut, ja nekin hiirenhiljaa. Suurin masennuksen aihe varmasti on hänen yksinäisyytensä. Käy vain töissä, tekee yli pitkää päivää jatkuvasti (väh. n.10h joka päivä!!). Ystäviä tai edes kavereita hänellä ei ole nykyisessä asuinkaupungissaan.
Ja täten hänellä on aikaa kelata ja kelata kaikkia pieniäkin mielipide-eroja. Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä, kaiket illat yksin kotona, kaupungissa jossa ei edes viihdy. Itse olen normaalisti se heikompi, mutta nyt mielestäni meidän asiat on ihan hyvin, lukuunottamatta miehen masennusta. Tulemme siis mielestäni toimeen. Asiat eivät ole huonosti, mutta miehen jatkuva meidänasioiden ajattelu, saa hänet tuntemaan, että olisi enemmänkin pielessä.
Tuntuu niin uskomattoman pahalta katsoa tuota vierestä.
Tekisi suorastaan mieli pakottaa hänet muuttamaan luokseni. Täällä voisin itse olla hänen tukenaan, ja täälä hänellä olisi jo muutama ystäväkin, ja lisäksi hän olisisi tervetullut minunkin ystäväpiiriini. Täälä olisi hänelle paljon enemmän, eikä hänen tarvitsisi olla yksin.
Voisinko oikeasti tehdä näin? Tälläisessä tilanteessa asioiden, pienten kinojen (kuuluu normaaliin elämään, eikä mitään vakavempaa) vatkominen estää häneltä tämän ajattelun, vaikka asiat todellisuudessa ovatkin ihan hyvin, eikä hän halua erota!
Vai pitäisikö passittaa ammattiauttajalle?
Nim. Sydäntä särkee myötätunnosta
Vastaukset 6
Vanhimmat
sanoa, mutta en suosittelisi muuttamaan yhteen vain sen vuoksi, että miehesi voi huonosti.
Voit olla hänelle tukena, mutta et tukipylvvänä jaksa loppuelämääsi. Hän ehkä tarvitsee ammattiauttajan apua. Jaksamista sinulle!
Oletteko miettineet yhdessä mistä hänen masennuksensa johtuu? Alkakaa kirjoitella toisillenne joko sähköpostitse tai vielä paremmin, normaalein kirjein. Sellaisissa voitte kertoa itsestänne enemmän. Yhteenmuutto ei ole kai kovinkaan hyvä ajatus kun toista ei kunnolla tunne eikä tiedä mistä asiat juontuvat. Sen sijaan jos rakkautta riittää, kihloihin ja naimisiin menosta kannattaisi kyllä puhua. Nykyihminen kaipaa juuri sitoutumista, ei yllättäen yhteenmuuttamista, jossa todennäköisesti muutetaan erilleen yhtä yhtäkkisesti.
On hyvä muistaa että perinteiset, uskolliset ja hyvät parisuhteet alkavat olla katoava luonnonvara Suomessa. Sellaiseen aviosuhteeseen kannattaa pyrkiä, jolloin pääsee paljon korkeammalle kuin valtaosa väestöstä.
Eli.. Asioista on puhuttu, ja mieskin luulee, että suurin syy masennukseen voisi olla juuri tuo yksinäisyys. Kyse ei siis kuulemma ole minusta. Ei halua lopettaa suhdetta!
Ja mistään pikamuutosta ei olisikaan kyse. Siitä on puhuttu, ja yhdessä oltu 2,5v, ja täytyisihän miehen saada työkin täältä ensin..
Ei sitä voi tietää, että pärjääkö samankaton alla ennenkuin sitä kokeilee. Jotta pistä miehes ettii sitä duunia ja heti ku löytyy niin muuttakaa yhteen vaan. =) Rohkeutta.
Itse olen ollut masentunut nyt jo aika kauan, mikä ilmenee lievimmilläänkin jatkuvana alakulona ja kyvyttömyytenä saada iloa juuri mistään. Tämä vaikuttaa tottakai myös parisuhteeseen, haluamattani. Samaan aikaan tarvitsen toista niin vietävästi, että tuntuu etten saa tarpeekseni, samaan aikaan haluan työntää hänet pois siitä pelosta, että vedän hänet mukanani tai hänen voimavaransa ja tunteensa minua kohtaan eivät kerta kaikkiaan riitä enää kauan. Eilen, esimerkiksi, juttelimme puhelimessa poikaystäväni ollessa työmatkalla toisessa kaupungissa ja minulla oli normaaliakin synkempi olo enkä pystynyt salaamaan sitä millään. Poikaystävälleni tuli tästä tietysti kurja olo ja hän pahoitteli ettei voinut olla paikan päällä luonani auttamassa. Tämä pisti minut ajattelemaan taas kerran sitä, miten oloni häneen vaikuttaa. Hän voisi elää omaa elämäänsä, huolehtimatta tyttöystävästä, joka masentuneisuudenpuuskissaan tekee kärpäsestä härkäsen, ei iloitse mistään, erakoituu muista ihmisistä ja roikkuu hänestä (poikaystäväni mukaan en roiku, mutta itsestäni tuntuu usein siltä). Joku yhteen muuttaminen, vaikka poikaystäväni sitä ehdottaisikin, ei kerta kaikkiaan tunnu terveeltä ajatukselta kun itse kerran olen tässä tilassa. Tuntisin kahlehtivani hänet omaan kurjuuteeni ja pelkäisin vain entistä enemmän menettäväni hänet.
Selostukseni ydin on siis kai, että poikaystäväsi voi tosiaan pelätä, ettette tulisi toimeen enää siinä vaiheessa, kun katselisitte ja kuuntelisitte toisianne vuorokaudet, viikot ympäriinsä. Masentunut ihminen vaatii niin paljon läheisiltään, että se pelottaa häntä itseäänkin. On pakko pitää kiinni viimeisistäkin oman pärjäämisensä rippeistä. Toista voi tarvita niin paljon, ja kuitenkin on tärkeää uskotella itselleen, ettei muka tarvitse ketään...
Sait ainakin ajattelemaan asioita, kyllähän se voi olla niinkin, että ei mies koskaan voi myöntää tarvitsevansa ketään. Minua ei sinänsä ei varmasti tuo haittaa niinkuin häntä. Olen valmis tekemään töitä rakastamani ihmisen puolesta. Vaikka 24h/vrk.