Pyydän jo nyt anteeksi ylipitkää viestiäni.
Niin, tarinan alku on kuin sadusta. Olen 27 vuotias mies, avovaimoni minua pari vuotta nuorempi. Tapasimme 1,5 vuotta sitten, rakastuimme rajusti, muutimme yhteen. Kaikki oli paremmin kuin koskaan, tunsin löytäneeni sielunkumppanini, sen oikean kaikkien huonojen kokemuksien jälkeen.
Noin 9kk sitten, erään meidän keskustelun aikana sain rivien välistä luettua, että avokillani on ollut vanha vakihoito, ystävä jonka kanssa he myöskin harrastivat joskus seksiä, ihan meidän jutun alussa kämpillänsä yötä. Olimme tunteneet silloin muutaman viikon. Viikon verran hänen sanojansa mietittyäni kysyin asiaa suoraan ja hän myönsi että näin on ollut. Tottakai kysyin, että tapahtuiko mitään ja vastaus oli ei. Seksin harrastaminen oli kuulemma jäänyt menneisyyteen, ja olivat pelkkiä ystäviä enää. Minulla ei tietysti ollut mitään todisteita asiasta enkä niitä myöskään olisi mistään saanut, joten päätin uskoa järkeni vastaisesti rakastamaani ihmistä, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa. Otin aina silloin tällöin asian esille, ja sanoin että se hieman vaivaa minua, ja kyselin että oletko varmasti rehellinen, koska se on tärkeintä.
Elämä jatkui ja kaikki oli yhtä ihanaa kuin ennenkin. Kunnes tänä kesänä eräissä häissä näin taka-alalta avokkini ja tämän kyseisen "ystävän" pitkän intiimin halauksen. Avokkini huomasi myös jossain vaiheessa että katselen taustalta, ja päästi säikähtänyt ilme kasvoillaan välittömästi irti ja jatkoi matkaansa muualle. Riitelimme asiasta, hänen mukaansa se oli vain kaverillinen halaus, minun mielestäni sitä ei olisi saanut missään nimessä tehdä, koska heidän historia on mitä on. Sanoin että jos siinä olisi ollut joku toinen ystävä, asia olisi ollut minulle ok. Lopulta hän itsekkin myönsi että se ei ollut oikein, ja että se oli känninen moka.
Siitä alkoi alamäki. Aloin tuntemaan mustasukkaisuutta. Aloin epäilemään avokkiani mitä oudoimmista asioista. En pitänyt uudesta puolesta itsessäni. Osan epäilyksistä karistin järjelläni pois, osan saatoin kohdistaa esim humalassa avokilleni suoraan. Hän sanoi mustasukkaiseksi hulluksi, siltä tuntui itsestäkin. Riitelimme aina humalassa. Tutkin hänen puhelintaan, mutta huomasin että myös hän tutki minun kännykkää. Hänestäkin tuli mustasukkainen, yhtä pahasti jos ei pahemminkin kuin minusta. Jossain vaiheessa hän alkoi poistamaan puhelutiedot kännykästään ja selaintedot tietokoneelta, se vaan ruokki lisää mustasukkaisuuttani ja sai laukomaan milloin mitäkin loukkauksia.
Nyt sitten äskettäin sain kuulla varmalta taholta, että silloin meidän jutun alussa kun "ystävä" on ollut yötä, on todellakin ollut seksiä. Aloitin avokkini painostamisen, ensin ei meinannut myöntää sitä, mutta loppujen lopuksi myönsi. Yllättävää kyllä, mutta tunsin oloni lähinnä huojentuneeksi. Tajusin että vaisto oli ollut koko ajan oikeassa, enkä olekaan mustasukkainen hullu. Tajusin että tuo valhe, jota minulle oli syötetty niin pitkään, ja niin moneen otteeseen, oli ajanut meidän suhteen kriisiin.
Avokkini mukaan, juuri se yö silloin oli saanut hänet tajuamaan, että haluaa minut. Ja että jos hän olisi tiennyt mitä meidän suhteesta on tulossa, ei olisi koskaan sitä tehnyt. Suhteemme oli silloin tapailuvaiheessa, ja jos ajattelen asiaa niin itse olisin ehkä voinut sortua samaan. Tottakai se tuntuu pahalta, mutta asiasta määrätietoisesti valehtelu on se mikä sattuu eniten. Nyt olemme alamäkemme pohjalla, minua on petetty silloin ja valehdeltu pitkään. Ja itse olen pahassa olossani sanonut hänelle todella rumia sanoja, loukannut vaikka miten paljon, ja olen siitäkin todella pahoillani. En tiedä voiko niitäkään sanoja antaa anteeksi.
Oikeastaan asian pitäisi olla selvä. Kumpikin omille teilleen. Mutta kun se ihminen on siltikin sielunkumppanini ja rakastan häntä yli kaiken, ja kaikesta huolimatta vielä 1,5 vuoden jälkeen koko muu maailma pysähtyy ympärillä kun olemme kahden.
En halua menettää tärkeintä ihmistäni, mutta en myöskään olla kenenkään kusetettavissa.
Mitä siis kannattaa antaa anteeksi? Tunnen kyllä miten minua rakastetaan ja kuinka hän on pahoillaan, mutta riittääkö se?
Taisin oikeastaan kirjoittaa tänne ajatuksieni selvittämiseksi, mutta tietysti asialliset kommentit ovat tervetulleita.
Niin, tarinan alku on kuin sadusta. Olen 27 vuotias mies, avovaimoni minua pari vuotta nuorempi. Tapasimme 1,5 vuotta sitten, rakastuimme rajusti, muutimme yhteen. Kaikki oli paremmin kuin koskaan, tunsin löytäneeni sielunkumppanini, sen oikean kaikkien huonojen kokemuksien jälkeen.
Noin 9kk sitten, erään meidän keskustelun aikana sain rivien välistä luettua, että avokillani on ollut vanha vakihoito, ystävä jonka kanssa he myöskin harrastivat joskus seksiä, ihan meidän jutun alussa kämpillänsä yötä. Olimme tunteneet silloin muutaman viikon. Viikon verran hänen sanojansa mietittyäni kysyin asiaa suoraan ja hän myönsi että näin on ollut. Tottakai kysyin, että tapahtuiko mitään ja vastaus oli ei. Seksin harrastaminen oli kuulemma jäänyt menneisyyteen, ja olivat pelkkiä ystäviä enää. Minulla ei tietysti ollut mitään todisteita asiasta enkä niitä myöskään olisi mistään saanut, joten päätin uskoa järkeni vastaisesti rakastamaani ihmistä, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa. Otin aina silloin tällöin asian esille, ja sanoin että se hieman vaivaa minua, ja kyselin että oletko varmasti rehellinen, koska se on tärkeintä.
Elämä jatkui ja kaikki oli yhtä ihanaa kuin ennenkin. Kunnes tänä kesänä eräissä häissä näin taka-alalta avokkini ja tämän kyseisen "ystävän" pitkän intiimin halauksen. Avokkini huomasi myös jossain vaiheessa että katselen taustalta, ja päästi säikähtänyt ilme kasvoillaan välittömästi irti ja jatkoi matkaansa muualle. Riitelimme asiasta, hänen mukaansa se oli vain kaverillinen halaus, minun mielestäni sitä ei olisi saanut missään nimessä tehdä, koska heidän historia on mitä on. Sanoin että jos siinä olisi ollut joku toinen ystävä, asia olisi ollut minulle ok. Lopulta hän itsekkin myönsi että se ei ollut oikein, ja että se oli känninen moka.
Siitä alkoi alamäki. Aloin tuntemaan mustasukkaisuutta. Aloin epäilemään avokkiani mitä oudoimmista asioista. En pitänyt uudesta puolesta itsessäni. Osan epäilyksistä karistin järjelläni pois, osan saatoin kohdistaa esim humalassa avokilleni suoraan. Hän sanoi mustasukkaiseksi hulluksi, siltä tuntui itsestäkin. Riitelimme aina humalassa. Tutkin hänen puhelintaan, mutta huomasin että myös hän tutki minun kännykkää. Hänestäkin tuli mustasukkainen, yhtä pahasti jos ei pahemminkin kuin minusta. Jossain vaiheessa hän alkoi poistamaan puhelutiedot kännykästään ja selaintedot tietokoneelta, se vaan ruokki lisää mustasukkaisuuttani ja sai laukomaan milloin mitäkin loukkauksia.
Nyt sitten äskettäin sain kuulla varmalta taholta, että silloin meidän jutun alussa kun "ystävä" on ollut yötä, on todellakin ollut seksiä. Aloitin avokkini painostamisen, ensin ei meinannut myöntää sitä, mutta loppujen lopuksi myönsi. Yllättävää kyllä, mutta tunsin oloni lähinnä huojentuneeksi. Tajusin että vaisto oli ollut koko ajan oikeassa, enkä olekaan mustasukkainen hullu. Tajusin että tuo valhe, jota minulle oli syötetty niin pitkään, ja niin moneen otteeseen, oli ajanut meidän suhteen kriisiin.
Avokkini mukaan, juuri se yö silloin oli saanut hänet tajuamaan, että haluaa minut. Ja että jos hän olisi tiennyt mitä meidän suhteesta on tulossa, ei olisi koskaan sitä tehnyt. Suhteemme oli silloin tapailuvaiheessa, ja jos ajattelen asiaa niin itse olisin ehkä voinut sortua samaan. Tottakai se tuntuu pahalta, mutta asiasta määrätietoisesti valehtelu on se mikä sattuu eniten. Nyt olemme alamäkemme pohjalla, minua on petetty silloin ja valehdeltu pitkään. Ja itse olen pahassa olossani sanonut hänelle todella rumia sanoja, loukannut vaikka miten paljon, ja olen siitäkin todella pahoillani. En tiedä voiko niitäkään sanoja antaa anteeksi.
Oikeastaan asian pitäisi olla selvä. Kumpikin omille teilleen. Mutta kun se ihminen on siltikin sielunkumppanini ja rakastan häntä yli kaiken, ja kaikesta huolimatta vielä 1,5 vuoden jälkeen koko muu maailma pysähtyy ympärillä kun olemme kahden.
En halua menettää tärkeintä ihmistäni, mutta en myöskään olla kenenkään kusetettavissa.
Mitä siis kannattaa antaa anteeksi? Tunnen kyllä miten minua rakastetaan ja kuinka hän on pahoillaan, mutta riittääkö se?
Taisin oikeastaan kirjoittaa tänne ajatuksieni selvittämiseksi, mutta tietysti asialliset kommentit ovat tervetulleita.
Vastaukset 25
Vanhimmat
MITÄÄN mikä liittyy uskottomuuteen ja valehteluun, PISTE.
Nainen pihalle vaan kylmästi. Jos vaikka ottais opikseen seuraavaa suhdetta varten.
Olen seurustellut kolme vuotta miehen kanssa jota rakastan ja olen hänelle varmasti uskollinen.
Suhteemme alkutaipaleella tapasin omissa menoissani vanhan ihastukseni jonka kanssa minulla oli ollut lyhyt suhde ennen tätä nykyistäni.
Tämä exihastukseni jarrutteli silloin mutta minä olisin halunnut enemmän. Pääsin asiasta ylitse ja tapasin nykyisen mieheni.Rakastuin.
Silti tunteeni exihastukseeni eivät olleet kuolleet niks naks ja koska tämä uusi suhde oli vielä niin tuore etten tuntenut olevani täysin sitoutunut ekä ollut varma miehenkään sitoutumisesta haksahdin pusutteluihin exihastuksen kanssa.
Seksiä ei ollut mutta ihan sama sähläsin toisen kanssa silti vaikka tiesin etten missään nimessä halunnut luopua uudesta suhteestani.
Tilanne vei mennessään ja osittain senkin takia että olin hyvällä tuulella uudesta ihanasta miehestäni. Ja silti pussailin toisen kanssa?
Meidän juttu exihastuksen kanssa jäi siihen enkä todellakaan häntä elämääni halua.
Tunnen häntä kohtaan ystävyyttä ja saatan halata jos nähdään mutta rakastan miestäni ja tiedän nyt että meidän juttu on pysyvä enkä häntä pettäisi.
Sitä läheisyyttä joka välillämme on nyt ei ollut vielä silloin alussa.
Jos nyt kuulisin että miehelläni olisi ollut säpinää jonkun kanssa heti tapaamisemme jälkeen voisin vielä ymmärtää sen. Minua hän ei vielä silloin hyvin tuntenutkaan? Mehän vasta tapailimme? Ja tiedän itsestäni ettei se oma sähläämiseni merkinnyt minulle yhtään mitään.
Tässä vaiheessa en enään ymmärtäisi jos meistä jompi kumpi sähläisi.
On surullista että tuo vanha juttu vaivaa sinua.
Olisi ollut parempi ettet olisi koskaan saanutkaan tietää siitä. Varsinkin jos avokkisi rakastaa sinua. Ymmärrän että hän ei halunnut kertoa totuutta. Nyt tiedät miksi ja mitä se totuus on tehnyt teidän suhteellenne joka olisi voinut siitä alkumokailusta huolimatta onnistua perustua uskollisuuteen sekä rehellisyyteen.
Nyt ennuste on huono. Mutta jos avokkisi on jatkanut sähläämistä hän pettää siinä myös itseänsä ja parempi on että suhteenne päättyykin.
"Olisi ollut parempi ettet olisi koskaan saanutkaan tietää siitä. Varsinkin jos avokkisi rakastaa sinua. Ymmärrän että hän ei halunnut kertoa totuutta. Nyt tiedät miksi ja mitä se totuus on tehnyt teidän suhteellenne joka olisi voinut siitä alkumokailusta huolimatta onnistua perustua uskollisuuteen sekä rehellisyyteen."
Siis itse jos ajattelen asiaa, ehdottomasti olisi vaan kertonut sen heti SILLOIN kun jäi siitä kiinni. Miksi valehdella siinä vaiheessa? Itse olisin ihan varmasti katsonut sen läpi sormien, jos tapailuvaiheessa toinen vaikka paneekin fuckbuddyään. JUURIKIN tuo valehtelu vei pohjan kaikelta siltä mitä sen jälkeen tuli. Olisi heti ollut REHELLINEN niin tuskin olisitte tuossa tilanteessa, olisitte joko onnellisesti yhdessä ja asia olisi unohdettu, tai olisitte eronneet heti. Kumpi vain olisi ollut parempi kuin nykyinen tilanne.
Eihän tapailuvaiheessa vielä voi tietää kuinka sielunkumppani se toinen ihminen on, vanhat säädöt jyllää ja epävarmuus uudesta tulevasta vaivaa. Ihan ymmärrettävää mielestäni, että pyritään pitämään ne "vakisäädöt" vielä voimassa. Rehellisyys tässäkin asiassa on avain, ei valehtelu.
Nimimerkillä kokemusta on tuosta asiasta myös täällä ja itse olin rehellinen heti alusta kun asiasta kysyttiin.
No, eihän hän jäänyt siitä kiinni silloin vaan mies kuuli asiasta paljon myöhemmin. Siinä tilanteessa pelkää varmasti että totuus aiheuttaa rakkaalle liikaa tuskaa?
Olet kuitenkin oikeassa että myöntäminen olisi ollut parempi vaihtoehto.
Salaaminen on kuitenkin aika inhimillistä "hädässä" eikä tarkoita sitä että nainen ei silti rakastaisi miestään.
On totta että valehteleminen loukkaa enemmän kuin se "pettäminen" vaikka valehtelun kautta koittaakin olla satutamatta toista.
Vaikea juttu mutta uskon että avovaimon tarkoitus ei ollut loukata. Onko sillä mitään merkitystä?
Ymmärrän. Toki sitä pelkää tuskan aiheuttamista, mutta sain käsityksen , että asia tuli tietoon kuitenkin alkupuolella suhdetta.
Salaaminen on inhimillistä, mutta voi sen vaikka paniikissa aluksi kieltää ja miettiä asia läpi miten asian ottaa puheeksi ja varaa illan asian selvittämiseen.
Itse en edes näe asiaa sinänsä pettämisenä , mutta varuillaan olisin tämän "halailukaverin" kanssa.
Tuossa tilanteessa missä alkuperäinen kirjoittaja on, on vaikea ajatella asiaa objektiivisesti toisen näkökulmasta. Hakea niitä syitä siihen valehteluun, kun niin itse olisi halunnut asioiden menevän toisin. Tuskin tämä nainen halusi loukata, mutta valheella on kauaskantoiset vaikutukset joskus. Mitäs tästä opimme :D
Eli RAKKAUS!
Vaikutat vilpittömältä rakkaudessasi! Joten lähde siitä.
Ehdottaisin jotain yhteistä symbolista rituaalia, jossa aloitatte ns. puhtaalta pöydältä!
Jotain, jonka muistaisitte kumpikin ja johon voisitte tarvittaessa palata, jos/kun usko toiseen horjuu.
Meidän kaikkien tulisi muistaa, ettei toinen siinä rinnalla ole itsestään selvyys!
Kannatan kaiken anteeksiantamista ja unohtamista!
Palatkoon teidän välillenne luottamus!
No omasta kokemuksesta ja noin 13 vuoden yhdessäolon jälkeen annoin pettämisen anteeksi, kerran!! Jos vielä tekee niin sitten meidän loru loppuu. Mä ainakin ajattelen sen niin että kerran voin antaa anteeksi mutta toista kertaa en, koska silloin se toinen ei ole sen arvoinen että antaa satuttaa itseään niin...
Anteeksi antaminen on ennen kaikkea sovun tekemistä menneisyyden kanssa. Ja anteeksi kannattaa antaa ITSENSÄ takia, jotta voisi mennä elämässä eteenpäin eikä roikkua vanhoissa jutuissa.
Aloita sillä, että kysyt itseltäsi, mitä sinulta pitäisi pyytää anteeksi. Sitä että hän valehteli? Sitä, että hän ennen suhteenne vakiintumista oli jatkanut vanhaa suhdettaan?
Jos haluat, että sinulta pyydetään anteeksi valehtelua, kannattaa miettiä minkä kokoisesta valheesta on kysymys. Ottaen huomioon, että reagoit melko voimakkaasti, tyttösi on saattanut arvella, ettei pääsi kestäisi totuutta.
No, kestääkö pääsi totuuden? Vai oliko hän oikeassa suhteesi?
Ilman tuota valehtelua mitään ei ole tapahtunut. Ja on todennäköistä (tämä on toki spekulointia puoleltani) että valehtelu johtuu sinun taipumuksestasi (turhaan) mustasukkaisuuteen.
Punnitse eri vaihtoehdot:
1. Jatkat suhdetta ja annat anteeksi. (Olet onnellinen vuosikymmeniä, saatte lapsia ja lapsenlapsia, elämässä on ylä- ja alamäkiä.)
2. Eroat ja jäät pohtimaan naisten epäluotettavuutta. (Et ehkä koskaan tapaa ketään, johon uskaltaisit luottaa. Joskus sitten kuolet, mutta sillä ei ole kauheasti merkitystä kenellekään, sillä sinulla ei ole läheisiä suhteita kehenkään.)
Ihmiset ovat heikkoja, itsekeskeisiä ja ahneita. Mutta me olemme KAIKKI ihmisiä. Jos et luo suhdetta eläimeen, sinun täytyy oppia kestämään ihmisiä.
Johan pistit vaihtoehdot ja maalailit kuolemat ja yksinäisyydet ilmaan. Noh katsotaanpas niiden yli:
Kuka on sopiva henkilö päättämään suhteen aikana mikä vale on pieni vale ja mikä suuri vale? Kuka tietää toisen suhteen alussa niin hyvin, että osaa päättää hänen puolestaan?
Eikai sillä olisi SILLOIN ollut mitään merkitystä. NYT valehtelu jälkeen sillä on. Etkö ymmärrä? SILLOIN hän olisi voinut ajatella, että mitäs sitten. Nyt hän kokee toisen jatkuvana valehtelijana johon ei voi luottaa.
En olisi itsekään kertonut ellei toinen asiasta olisi kysynyt. MUTTA ero onkin siinä, että silloin kun toinen kysyy voi asiaan rehellisesti vastata.
Itselleni ei olisi alkujaan tilaanteessa ollut mitään ihmeellistä. Toki asiasta olisi puhuttu, että onko se nyt ohi, mutta sen jälkeen se olisi unohdettu. Tuosta että asia paljastuu 1,5 vuoden päästä ja alussa asia on kiistetty, tekisi minusta ainakin vainoharhaisen kusipään. Varmaan soveltaisin tuota alusta aloittamista jos ei suhdetta ole ihan piikitetty riekaleiksi.
Yrittäkäähän jaksaa!
Oikeasti, miettikää nyt vähän mikä on oikeasti iso juttu ja mikä ei.
Totta kai, aina voi edellyttää täydellisyyttä elämältä, rakkaudelta muilta ja itseltään, mutta siinä päätyy aivan varmasti onnettomaksi. Ja pää tulee olemaan tosi pipi.
Yritätkö auttaa miestä mäessä vai potkia kaatunutta? Aika lapsellista kirjoitusta oletettavasti aikuiselta ihmiseltä.
Onko "setämies" syntynyt 1982? Eli elämänkokemusta ei vielä ole kauhiasti päässyt karttumaan :)
Yritän auttaa ap kirjoittajaa päättämään mikä elämässä on tärkeätä: tulla toimeen muiden kanssa vai tavoitella mahdottomia.
Hän sitten toki itse valitsee toimintansa.
Ja sinuun sovellan yhtä viisaan miehen ohjetta: "Älä turhaan yritä opettaa porsasta tanssimaan. Hukkaat aikaasi ja suututat porsaan."
Vai onko elämänkokemus mitattu vuosissa? Onko elämässäsi tapahtunut enemmän kuin minun? Aivan höpöhöpö tekstiä kirjoitat. Ei minulla kiinnosta sinun elämänkokemuksesi eikä se paina kupissa mitään kun asioita selvittää.
Ei minulla ole ikinä ollut elämässä tarkoitus tulla toimeen ihmisten kanssa. Toisten kanssa tulee erinomaisesti toimeen ja toisten ei, mitä sitten?
Onko suhteelta rehellisyyttä tavoitteleva sunun mielestäsi epärealisti? Sinulla taitaa olla huonompia kokemuksia kuin minulla suhteista, kun en ole noin katkera.
"Sananlasku on naula, joka isketään älyyn." -Diderot
Q: "Vai onko elämänkokemus mitattu vuosissa?"
A: "Väkisinkin. Voi olla vaikka kuinka varhaiskypsä kolmevuotias, mutta kolmevuotias ei ole millään ehtinyt kokea yhtä paljon kuin 5-vuotias."
Oletat aika paljon. Kiitos ja kumarrus.
Vaikka olen syntynyt vuonna 66 minulla on kokemusta vain kahdesta miehestä. Näiden kokemusten perusteella minä sitten analysoin miehen ajatusmaailmaa ja seksikäyttäytymistä? Uskon että monella tytöllä vm-86 on tällä hetkellä enemmän kokemusta miehistä kuin minulla. Elämänkokemusta karttuu elämisestä ei vuosista. Joku kokee vuodessa enemmän kuin toinen kymmenessä.
eri asiasta.
Elämänkokemus ei minusta kartu seksipartnerien määrällä.
Mutta millä se karttuu? Hyvä kysymys.
- elämällä muissa kulttuureissa
- opiskelemalla useita aloja
- työskentelemällä monissa ammateissa
- elämällä vararikkoisena ja varakkaana
- kokemalla kuoleman, sairauden ja vammautumisen läheltä
- perustamalla perheen
- saamalla lapsia ja kasvattaessa heidät aikuisiksi
Ihan nuori ei millään ehdi tehdä noita juttuja, vai mitä. Harva 26-vuotias on perustanut perheen, opiskellut ja kasvattanut lapsensa aikuisiksi :)
Se että joku yli 40-vuotias ei ole omasta mielestään kokenut elämää, ei tullut minun mieleeni lainkaan. Pahoittelen.
Ai niin joo, minä olen kokenut kaiken listassani. Ja parit kamaluudet vielä päälle. Se elämänkokemus on opettanut minulle, että
"Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Eikä sekään ole kovin tärkeää."
eri asiasta.
Elämänkokemus ei minusta kartu seksipartnerien määrällä.
Mutta millä se karttuu? Hyvä kysymys.
- elämällä muissa kulttuureissa
- opiskelemalla useita aloja
- työskentelemällä monissa ammateissa
- elämällä vararikkoisena ja varakkaana
- kokemalla kuoleman, sairauden ja vammautumisen läheltä
- perustamalla perheen
- saamalla lapsia ja kasvattaessa heidät aikuisiksi
Ihan nuori ei millään ehdi tehdä noita juttuja, vai mitä. Harva 26-vuotias on perustanut perheen, opiskellut ja kasvattanut lapsensa aikuisiksi :)
Se että joku yli 40-vuotias ei ole omasta mielestään kokenut elämää, ei tullut minun mieleeni lainkaan. Pahoittelen. Katsoin asiaa aivan omasta näkökulmastani.
Minä olen kokenut kaiken listassani ja monet asiat vielä päälle. Se elämänkokemus on opettanut minulle, että
"Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Eikä sekään ole kovin tärkeää."
Tarkennusta:
Eihän kukaan ole täydellinen, eikä yksikään parisuhde ole täydellinen. Kyllä minulla, niinkuin avovaimollanikin on jo kosolti kokemusta ihmissuhteista.
Sanoinhan ensimmäisessä kirjoituksessani jo, että olisin periaatteessa itsekkin voinut sortua samaan tekoon suhteen alkumetreillä. Kysymys onkin siitä, että kun asiat olisi voinut selvittää pelkällä rehellisyydellä jo silloin. Mutta nyt asiat ovat menneet tähän pisteeseen, eikä totuutta meinannut saada vielä siinäkään vaiheessa kun kaikki oli jo selvää.
En ole surullinen menneistä, ainoastaan viime aikojen tapahtumista ja siitä miten minulle on valehdeltu ihan loppuun saakka. Siitä miten huonoksi ihmiseksi olen itseni tuntenut kun olen ollut mustasukkainen ja epäillyt että minulle valehdellaan, vaikka loppujen lopuksi olinkin oikeassa.
Kiitokset vastauksista!
teillä on jo perhe, siis lapset talo jne.
Sitten tulee aivan arkisten asioiden yhteydessä epäilyksen aihe: voitko uskoa naistasi silloin vai tuleeko jostakin vanhat koetut asiat mieleesi kuin hatusta polkaisten?
Jos luulet että pystyt unohtamaan sanotut sanat ja tehdyt tekoset niin anna ihmeessä anteeksi.
Voin kyllä kertoa että jos tulevaisuudessa polullenne sattuu uskottomuutta pidät itseäsi vielä paskempana ihmisenä kuin nyt konsanaan. Silloin syytät itseäsi ja ihan aiheesta, että miksi olen ollut sinisilmäinen hölmö joka uskoi ja luotti siihen toiseen rakkaaseen ihmiseen silloin, vaikka hyvin tiesit millaiseen kylmähermoisuuteen hän on kykeneväinen vaikka sinun silloisen ahdistuksesi näki ja kokikin.Itse en noin pitkään jatkunutta valehtelua sulattaisi varsinkin kun mielestäni valehtelija teki sen itsensä vuoksi eikä teidän.
Pahaa pelkään että näin käy toistekin
KOKEMUSTA ON
Ööh, mitään uskottomuutta ei edes ole tapahtunut?
Ylipäätään on viisas neuv olla kaivelematta kumppanin entisiä ja varsinkin niiden kanssa panemisia. Siitä tulee vain paha mieli, eikä mustasukkaisuus tai oma epävarmuus ainakaan vähene.
Mitä sinä ap haluat? Haluatko takeet elämältä, että kukaan ei koskaan "valehtele" sinulle?
Tiedätkö, että "TOTUUS" on hyvin subjektiivinen käsite. Kaikilla on oma totuutensa.
Tämä käy ilmi kun haastetatellaan vaikka saman tapauksen silminnäkijöitä: heistä kukaan ei "valehtele" mutta silti yhdetkään kaksi kertomusta tapahtuneesta eivät ole samanlaisia. Kyse on siitä, mitä tapahtumia kukin painottaa tai pitää tärkeänä.
Mikä elämässä on tärkeää? Rakkaus. Se että SAA rakastaa, ei se, että tulee rakastetuksi. Olet löytänyt jonkun ihmisen, jonka kanssa sinulla on hyvä olla, joka liikauttaa sieluasi. Ja olet valmis hylkäämään tämän lahjan, koska se ei ole niin täydellinen "satu" kuin kuvittelit.
Olen menettänyt kuolemalle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Niin kauheaa kuin se onkin, siinä on yksi valtava hyvä puoli: asiat asettuvat mittasuhteisiinsa.
Toivon sinulle viisautta harkintaan.
Kirjoittamasi perusteella teillä on syviä välittämisen tunteita toisianne kohtaan. Ihmiset tekevät virheitä ja ihmisillä on myös oikeus antaa antaa anteeksi. Punnitse sitä, mitä mahdollisesti menetät, jos et anna anteeksi ja tee ratkaisusi omien tunteidesi ja ajatustesi mukaan.
...Miten tuollainen tapahtuma kehenkin vaikuttaa. Voihan se olla että
A) sait nyt helpotuksen, kun sait tietää ounastelemasi totuuden, eikä asia vaivaa sinua enään
B) koska naisesi salasi totuutta, alat epäilemään häntä yhä enemmän, etkä voi unohtaa.
Ehkä kannattaisi nyt antaa ajan hieman kulua, ja teidän kannattaa keskustella avoimesti asiasta.
Mutta miksi hän poisteli puhelutietojaan, ja sivuhistoriaa? Oliko teillä nin tulehtunut tilanne, että hän tavallaan kiusasi ja ruokki sinun mustasukkaisuuttasi?
Jos vielä esim. kuukausien päästä tuntuu,ettet voi unohtaa tapahtumaa, ja se vaikuttaa jokapäiväiseen elämäänne, kannattenee harkita eri teille lähtöä.
Ja kysymykseen, mitä kannattaa antaa anteeksi; itse annoin miehelle ensin anteeksi että hän oli humalapäissään suudellut toista naista. Tosin en voinut 100% tietää, oliko muutakin tapahtunut. Mies paljasti asian viikkojen päästä itse, kun ei pystynyt olemaan kertomatta.
Punnitsin varmaan viikon-pari mitä teen, suhde oli melko tuore. Toisaalta arvostin sitä, että miehen omatunto oli kolkuttanut niin että hän oli kertonut asian minulle. En nimittäin ollut epäillyt häntä ollenkaan.
Lopulta annoin anteeksi, mies itki ja vannoi, ettei tämä tule koskaan toistumaan.
Muutimme yhteen, ja nyt noin 3 viikkoa sitten sama kuvio toistui. Paitsi tällä erää ongin totuuden itse selville, kun ihmettelin miksi mies tuli viihtelltä vasta 06.00 aamulla.
Tarvinneeko edes sanoa, että enään en antanut anteeksi. Enkä anna. Vituttaa että uskoin koko paskiaisen todisteluun. Tää opetti ainakin mulle sen, että itse en antais anteeksi, koska uskon, että jos suhteessa pettää kerran, pettää myös sen toisen. Aivan sama tunnustaako itse, kuinka paljon itkee ja vakuuttelee. Luonnevika kun on luonnevika.
"Noin 9kk sitten, erään meidän keskustelun aikana sain rivien välistä luettua, että avokillani on ollut vanha vakihoito, ystävä jonka kanssa he myöskin harrastivat joskus seksiä, ihan meidän jutun alussa kämpillänsä yötä. Olimme tunteneet silloin muutaman viikon."
Siis olitte tunteneet vai olitte seurustelleet? Jos olitte jo "virallisesti" yhdessä, niin heittäisin ulos. Jos olette vain tapailleet niin sitten olisikin kimurantimpi paikka.
tunnet miten hän on pahoillaan ja että sinua rakastetaan niin kannattaa mielestäni antaa anteeksi. Ja oikeastaan kun ei ole muuta vaihtoehtoa paitsi antaa anteeksi - tai erota. Käsitin pitkästä jutustasi, että tykkäät kuintekin avovaimostasi...