Vanhat

Oletko keskustellut näistä tunteistasi muiden kanssa?
Tunteet eivät ehkä täysin häviä mutta ne voivat lieventyä huomattavasti.
Tunteita ei pidä pullottaa sisälleen.
Puhuminen auttaa.

että olet huono, kun olet joutunut lapsena ja nuorena sietämään ikävää asennetta ja epäoikeudenmukaista kohtelua? Näin käyttäytyvät eivät voi hyvin, eikä voi heidän itsetuntosakaan, joten se siitä. Sinua se ei huononna eikä ole sinun häpeäsi. Olisi varmasti terveellistä käydä myös kiukun tunteensa rehellisesti läpi eikä vain epämääräistä ahdistustaan ja suruaan. Jos sinua yritetään vieläkin painaa alas, niin olet kuitenkin aikuinen, joka voi puolustaa itseään ja rajojaan - ja ainakin opetella tekemään sen. Hakeudu kannustavaan seuraan.

Olkootkin tunteesi mitä ovat, niin niihin voi myös opetella tottumaan ja kasvaa hyväksymään mitä joskus ennen on ollut. Se, että märehdit saamaasi kohtelua ei auta sinua elämään tätä päivää ja aina jokin asia joka tapauksessa muistuttaa niin hyvistä kuin pahoistakin menneistä.

Joskus märehtimisen taustalla voi olla tarkoituksellista pahaa oloa, kuten insestin/väkivallan/alkoholistiperheen uhrilla ja siihen ei lääkkeet enää auta vaan pitäisi jaksaa tuen avulla kaivaa kipeät asiat päivänvaloon.Niistäkin selviää!

Tunne siitä, että olisi syntipukki, on yleensä oire koko perhettä koskevasta ongelmasta jossa syntipukiksi vain joutuu sellainen joka uskaltaa kokea tunteita kaikkien muidenkin puolesta. Se ei ole tietoista kenenkään taholta ja senkin vuoksi älä piilota päätäsi pensaaseen. Et ehkä koskaan saa vastakaikua perheeltäsi, mutta itsesi hyvinvoinnin vuoksi kannattaisi tehdä muutakin kuin aukoa pilleripurkkia.Ellet sitten tykkää pysyä syntipukin roolissasi?

Monessa perheessä on nokkimisjärjestys kuin kanalaumassa.

Joku otetaan syntipukiksi; hän on se joka tekee kaiken huonommin ja jonka mielipiteillä ei ole väliä, koska toiset tietävät asian aina paremmin.

Itse olen vasta myöhäisellä aikuisiällä viimeinkin ymmärtänyt, mikä on ollut syynä erittäin huonoon itsetuntooni ja arkuuteeni.

Äitini kohtuuton työtaakka ja rakkaudettoman avioliiton aiheuttama ahdistus kanavoitui pitkälti minuun, vahinkolapseen, joka synnyin erittäin huonossa elämäntilanteessa.

Jo pienestä pitäen ymmärsin että minussa oli jotain vialla, en ollut kuin muut, en kelvannut.

Murrosikäisenä rupesin kerran humalassa hysteerisesti itkemään, kun kuuntelin venäläisen lastenlaulun sanoja "saahan aurinko olla, saanhan olla minäkin".

Minulle oli muodostunut käsitys ettei minulla oikeastaan ollut oikeutta olla olemassa.

Olla sain vain kun jotenkin kyyristelin huomaamatta, toisten odotuksia kiltisti täyttäen, mutta en omana, muusta perheestä poikkeavan tunteellisena, ihan omanlaisena itsenäni.

Vasta myöhemmin rupesin ajattelemaan, ettei vika voi olla minussa. Että olen ihan ok-ihminen, jossa on hyvin monia miellyttäviä ominaisuuksia ja omat lahjakkuuteni.

Lapsuuttani järjestelmällisesti läpi ajatellen keksin eräänä aamuna miksi äitini on tuntunut jollain lailla melkein inhonneen minua ikäni.

Paitsi huonoon rakoon sattunutta syntymääni muistutan monessa paljon isääni; minussa on monia samoja ominaisuuksia, joita äitini ei isässäni sietänyt.

Ap-kirjoittajan kannattaisi ajatella lapsuuttaan läpi mahdollisimman objektiivisesti.
Minkälainen rooli sinulla oli perheen sisäisessä voimakentässä?
Mitkä tekijät siihen vaikuttivat? Oliko rooli mielestäsi oikeutettu?