Kuten jo palstan nimi kertoo niin avioero meneillään.
Olen halunnut tätä jo pitempään, mutta lasten takia en ole ottanut puheeksi. Kumpikaan meistä ei ole voinut viimevuosien aikana hyvin. Yllättäen vaimoni eron otti puheeks (toinen mies) ja nyt eroprosessi on jo pitkällä.
Itse olen töissä ja tienaan kohtuullisesti. Minulle jää talo ja lapset (toki yhteishuoltajuus). Haluan oppia pyörittämään koko talousrulettia itse ja ottaa aikaa ennenkuin hakeudun uusiin suhteisiin. Kaiken pitäisi olla hyvin.
Miksi sattuu niin paljon? Miten tuskan saa pois kun se taittaa melkein kahtia?
Tunteet sanovat että pitäisi saada joku lähelle ja nopeasti. Turvaksi ja tueksi, joku jonka viereen nukahtaa. Mutta järki sanoo että se olisi vain hyväksikäyttöä.
Olen halunnut tätä jo pitempään, mutta lasten takia en ole ottanut puheeksi. Kumpikaan meistä ei ole voinut viimevuosien aikana hyvin. Yllättäen vaimoni eron otti puheeks (toinen mies) ja nyt eroprosessi on jo pitkällä.
Itse olen töissä ja tienaan kohtuullisesti. Minulle jää talo ja lapset (toki yhteishuoltajuus). Haluan oppia pyörittämään koko talousrulettia itse ja ottaa aikaa ennenkuin hakeudun uusiin suhteisiin. Kaiken pitäisi olla hyvin.
Miksi sattuu niin paljon? Miten tuskan saa pois kun se taittaa melkein kahtia?
Tunteet sanovat että pitäisi saada joku lähelle ja nopeasti. Turvaksi ja tueksi, joku jonka viereen nukahtaa. Mutta järki sanoo että se olisi vain hyväksikäyttöä.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Lapset (yhteishuoltajuus) varmaan auttaa aika paljon. Heidän vuokseenhan jaksaa ja kestää mitä vain.
Työnteko auttaa, mutta sitä työtä ehkä kannattaa tehdä siellä kotona myös (eli ihan se lasten kanssa olo, jokapäiväinen kotityö), että ei "katoa" lapsilta.
Mun isä kuoli, kun olin lapsi, ja ... sen nojalla sanon, että älä vain unohda lapsiasi. Heillekin tämä on hyvin vaikeaa. Ole läsnä, saatavilla, turvana.
Ehkä sitä laastarisuhdetta ei kannata ottaa - tulee vielä yksi mures kaiken päälle, kun saattaa loukata jotakuta, joka ... haluis ehkä enemmän.
Samanlaisia ajatuksia oli minullakin kun ero oli ajankohtainen. Silloin ei auttanut sanat; aika auttaa mutta nyt voin omakohtaisesti sanoa, että aika kyllä auttaa. Pikkuhiljaa tuska helpottaa; on päiviä jolloin on tosi pahaolla, päiviä jolloin pahaolla ja päiviä jolloin on ihan kivaa. Kyyneleitä valutin tosi, tosi paljon ja varmaan niitä vieläkin joskus tulee vaikka erosta melkein 1,5 vuotta.
Arki ja elämä lasten kanssa on parasta siihen tuskaan. Lapset tarvitsevat vanhempia ja vaikka itsellä olisi kuinka pahaolla niin arki lasten kanssa helpottaa. Minulle oli eron jälkeen tärkeintä että minä opin selviämään ja pärjäämään yksin lasten kanssa. Vaikka kaipasin toista ihmistä; kosketusta ja viereen nukahtamista niin ajattelin, että on kuitenkin parempi olla yksin. Tueksi ja turvaksi en kaipaa ketään mutta kyllä sitä läheisyyttä kaipaa. Nyt ehkä alkaisin olla siihen valmis mutta toisaalta voi olla, etten kuitenkaan mihinkään suhteeseen kykenisi sillä en välttämättä pystyisi luottamaan toiseen ihmiseen. Mutta jos joku on elämääni tullakseen, niin hän kyllä tulee sitten kun hänen aikansa. Niin käy sinullekin!
Vaan kun ei ole:
viereltä puuttuu toinen aikuinen, arjen jakaja, rakastaja.
Olet yhdessä elämäsi raastavimmassa taitekohdassa. Perhe hajoaa.
Vaikka valinta onkin ollut teidän kumpaisenkin, ehätti lastenne äiti ennen sinua "pesiytyä" uudelleen.
Se nostanee potenssiin x sen, että sinä olet "vain" lasten kanssa.
Nolottaa kirjoittaa kliseistä tekstiä, että tuska ei viivy ku sen sille välttämättömän aikansa.
Mutta näin se on.
Ja siihen EI kuole eikä katkea, vaikka se taivuttaakin.
Olet hauskalla ja arvokkaalla tiellä, kun opettelet arkielämän hoitamista lastesi kanssa.
Siihen maailmaan paneutuminen heijastuu paitsi itseesi, myös ympäristöösi.
Kun maltat keskittyä vain lapsiisi ja itseesi tarvittavan ajan, niin kuinka ollakaan: Otsassai on sinulle näkymätön leima - tässä kulkee mies/isä, joka nauttii lapsistaan ja itsestään!
Joku hengenheimolainen (nainen) bongaa singaalisi.
Ja onnea matkaan!!
kannustuksista. Jossain sisälläni tiedän että kaikki järjestyy. Yritän vain epätoivoisesti saada aikaa kulkemaan nopeammin.
Olen ollut aina se joka lasten kanssa touhaa. Hoitanut iltatoimet ja laittanut nukkumaan. Lukenut iltasadut ja rukoukset. Eikä se minnekkään katoa. On vai niin vaikeaa hymyillä ja toivottaa hyvää yötä kun sisällä riehuu joku, mitä ei saa kuin ajalla kuriin. Arjen muut touhut ovat sitten oudompia, mutta en epäile ettenkö niitä oppisi. Se mitä en ole koskaan osannut, on olla yksin. Toki on kavereita joille voi puhua ja onhan niitä ammatiauttajiakin jos niikseen tulee. Mutta ei ne tule kotia silloin kun kunnolla sieppaa. Ehkä eniten pelkään juuri tuota yksin olemista.
... yksinäisyydenkin.
Siitähän kaikki lähtee/ siihenhän kaikki palaa.
Rohkene tutustua siihen puoleesi, yksinäisyyteesi, ja viipyillä kiireettömällä iltapäiväkahvilla sen kanssa!
Tule rauhassa tutuksi. Kysele kuulumisia, niitä näitä. Kuulostele vastauksia, epäröintejä hellyydellä ja armollisuudella.
Tartu käteen ja jatka pelottomasti matkaa!
"Yritän vain saada aikaa kulumaan nopeammin"...
Aika ja "aika" ovat oma juttunsa.
Kokeile seuraavaa: istu kaiken kiireen/ neuvottomuuden/ahdistuksen pääsemättömissä syövereissä lähimmälle pallille.
Odota, että kiire/neuvottomuus/ahdistus lipuvat ohitsesi.
Jatka vielä paikallaan oloa varmistaaksesi, että
vastaanotit ja tunnistit OIKEESTI/VARMASTI nää kaikki.
Iloitse löydöksistäsi: Kykenin vastaanottamaan ikäviä ja lannistavia tuntemuksia.
Vaikka tunnistin, niin selvisin hengissä!
Seuraavalla kierroksella kenties, hengissä selviämisen lisäksi sinulla on, paitsi jakaa itsellesi, myös toisille (toiselle)!
Elämä kantaa - vaikket halusikaan!!
"Vaikka valinta onkin ollut teidän kumpaisenkin, ehätti lastenne äiti ennen sinua "pesiytyä" uudelleen.
Se nostanee potenssiin x sen, että sinä olet "vain" lasten kanssa."
Miten niin "vain" lasten kanssa?
Minulla alkoi toinen suhde kauan ennen avioeroa. Ja jatkuu edelleen, avioeron jälkeen. Lapset ovat kanssani (kaikkien toive). Eli siis, jos joku jää viettämään elämäänsä lasten kanssa, se ei ole "vain" lasten kanssa. Exäni jäi aivan yksin.
kun kiimassasi veit lapset uuden ukkosi luokse,etkä taida edes hävetä!
Ei sitä tuskaa voi lievittää. Aikoinaan lähdin laastariksi itseäni yli kymmenen vuotta vanhemmalle miehelle hänen avioero haavaansa. Olin 19-vuotias. Nyt, 12 vuotta myöhemmin suhde tekee kuolemaa. Olen ymmärtänyt, kuinka helvetin väärin hän teki minulle. Kuinka väärin minä hänelle. Rakastimmeko me koskaan toisiamme oikeasti? Vai olinko minä aina joku korvike, ja hän minulle jonkinlainen satama mihin itseni ankkuroin nuoruuden kaaoksesta??
Nyt mun nuoruuteni on tainnut alkaa uudelleen. Hirvittävä vapauden kaipuu. Haluan elää!!
Ja kyllä. Toinen mieskin. Sellainen, jolle en ole yhtään kenenkään korvike, vaan ainutlaatuinen ja ihmeellinen minä.
Eli...älä sorru laastarisuhteeseen. Vaikka elämä potkii ja suru on taittaa kahtia, anna itsellesi aikaa. Anna SINULLE mahdollisuus.
Tooivon sulle kaikkea mahdollista hyvää. Usko, että elämä kantaa. Niin se myös kantaa.
Mutta on se vain niin väärin. Hyvä ei ole olla yksin, mutta hyvä ei ole hakea seuraakaan. Grrrrr....
Ei taida olla pelkoa että laastarisuhteen hakisin. Taidan olla itse sen luontoinen etten pystyisi ikinä antamaan itselleni anteeksi jos moisen tempun jollekkin tekisin.
tiedän tasan, mitä tunnet. Itselläni kävi sama tilanne. Meilläkin on tilanne ollut jo pitkään sellainen, että ero on tehnyt tuloaan. Lasten takia ollaan sinnitelty. Yritin tietoisesti lähteä ohjaamaan suhdettamme parempaan suuntaan, mutta miehen reaktio oli, että lähti pois kotoa. Nyt sitten selvisi, että miehellä onkin jo toinen ollut katsottuna viime keväästä asti.
Olo on aivan kamala. Fyysisiä oireita puhumattakaan henkisestä ahdistuksesta. En tiedä, miten jaksan, mutta lasten takia vaan on jaksettava. Myös minulla tunteet huutavat, että olisi löydyttävä joku uusi. Ja järjen ääni sanoo, ettei vielä nyt. Ensin on surtava tämä suhde pois.
Jos haluat kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia, niin minulla on proiili suomi24:n treffipalstalla nimimerkillä jattis64.
Minulla tieto vaimoni erohalusta on hyvin tuore. Olen ensimmäistä viikonloppua yksin sen jälkeen kun vaimo muutti pois lasten kanssa.
Älä ainakaan katso vanhoja valokuvia etsien milloin vaimosi lakkasi hymyilemästä onnellisesti kameralle. Älä ainakaan lue niitä ihan ensimmäisiä rakastuneita sähköposteja vuosien takaa ja mieti mikä meni vikaan.
Työnteko auttaa, mutta puhelut lapsille ovat tuskaa, kun mietit että minun pitäisi olla tuolla kävelyllä heidän kanssaan eikä täällä.
varmaan hyvä neuvo-Kiitos, mulla edessä tuo viikonlopppu joko ens v-lopppuna tai sitä seuraavana. Ps: voi olla että kuitenkin tulee tehtyä just niin kuin ei pitäis
ja niin pitääkin. Jos sinusta ei nyt tuntuisi miltään, se ehkä merkitsisi ettei mennyt elämä merkinnytkään sinulle mitään. Se varmaan veisi pohjan nykyiseltä, kenties tulevalta. Siinä vaiheessa kun lapset ankkuroi mielen ja kropan nykypäivään, on parempi olla varma, että menneisyys oli hyvä ja tarpeellinen.
Itseensä tutustuminen, yksinolemisen opettelu on tärkeä kehitysvaihe ihmisen elämässä. Se tulee lähes vääjäämättä jokaiselle eteen. Vähän kuin lastentaudit: mitä aiemmin ne käy läpi, sen helpompi.
Jostain syystä joillakin jää omat prosessit kesken, pariudutaan ja pesiydytään koska ei uskalleta kokeilla omia siipiä. Nähdä sitä yksinäisyyttä mikä jokaisen elämässä kuitenkin on. Se mikä työnnetään syrjään toiseen takertumalla. Sieltä jostain kumpuaa mustasukkaisuudet, väkivaltaisuudet, omasta kyvyttömyydestä selvitä omin eväin. Tarvitaan toinen pitelemään möröt poissa yöunista. Hätä on suuri siinä vaiheessa kun toinen lähtee, ja itse aavistelee yön pimeydessä kohtaavansa juuri ne kummitukset, joita toinen läheisyydellään piti poissa. Äiti!!
Käännä sekin, että lastesi äitillä on jo uusi suhde, voimaksi itsellesi. Sinä et olekaan se surkea, jolle ei löytynyt uutta kumppania, vaan sinä olet se rohkea, joka opettelee ensin elämään itsensä kanssa. Ilmeisesti sinun voimiisi luotettiin niin paljon, että sait tehtävän hoidettavaksi tässä kohtaa elämän kaartasi.
Kun sinä olet käynyt läpi tuskasi, hänellä se mahdollisesti on vain siirrettynä hamaan tulevaisuuteen. Voi olla että hänen suhteensa kestää ja hän elää uutensa kanssa onnellisena elämänsä loppuun saakka, mutta voi myös olla, että tuollaista loppua ei ole kuin saduissa.
Pimeyttä (itsessään) pitää katsoa silmiin. Kohdata se. Koska taivanisä tiesi, ettei meistä ole oikein siihenkään, hän antoi meille lapset. Heitä voi katsoa pelkän pimeyden sijaan. Kun ymmärtää, olevansa heille se vahvin lenkki, tajuaa, että omalle pimeydelle on käännettävä selkä. Möröt ei häviä, mutta ne jäävät selän taakse.
Lapsien uskon vuoksi ei voi heittää lusikkaa nurkkaan. Vaikka se itkettääkin, kun tietää oman pienuutensa, voimattomuutensa, joka lapsien silmissä näyttää suuruudelta ja voimakkuudelta, pitää itkeä. Salassa, itse en ole vieläkään pystynyt itkemään lasten nähden; ehkä jonkun liikutuksen kyyneleen, mutta vuolaimmat itkuni olen itkenyt pimeydessä pimeydelle.
Elä vain päivä kerrallaan. Jos tuntuu liian rankalta, niin hetki.
En kehoittaisi sinua pitäytymään ihmissuhteista, jos sellainen eteesi annetaan. Voi näet olla niinkin, että sinun ei edes tarvitse kieltäytyä suhteista, koska sellaista ei sinulle edes anneta. Jos ketään ei ole sinulle tarkoitettu edes hetkeksi, et sinä ketään tavoitakaan.
Joten, jos sinulle jotain hyvää tarjotaan toisen ihmisen hahmossa, älä työnnä pois jonkun ennakkopäätöksen nojalla. Voi olla, että hänellä on myös murheensa läpikäytävinä, joten saatatte olla toisillenne se tuki ja turva jota kumpikin kaipaa.
Älä siis etukäteen murehdi laastareista, päätä että sinun on pärjättävä ilmankin. Ehkä sinusta tulee jollekin laastari, hänestä sinulle. En usko sinun olevan niitä ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen, heittävät menemään kun eivät enää tarvitse. Mitä ilmeisemmin olet säilyttänyt tuntoaistisi ja sielusi silmät. Selvittyäsi pimeydestä ja yksinäisyydestä olet ne voittanut, olet vahvempi kuin taittava tuska. Sattuu, niin saakelisti, mutta silloin tiedät olevasi ainakin hengissä. Kipu hellittää joskus. Sitä vaan on tietty määrä kullekin tarjolla läpikäytäväksi. Kyllä säkin selviät. Kipu kivulta, kyynel kyyneleeltä sä pääset eteenpäin.
Älä sääli itseäsi, älä lapsiasi. Kyllä te pärjäätte. Otat vaan vastaan sen mitä tuleman pitää, niin hyvän kuin pahan. Rimpuilematta. Taivuttamisen tarkoitus on että taivut. Varo pullikoimasta tuskaa vastaan, älä turruta itseäsi todellisuutta väärentävillä aineilla, koska siten saat tuskan vielä isompana vastaasi.
Päivä vain ja hetki kerrallansa, on eräs laulu. Siihen on lupa uskoa ja ryhtyä.
Hienoja näkökulmia ja mielestäni todella lohdullisia ajatuksia vastaavissa tilanteissa oleville!
Hyvä, että olette pitkän pohdinnan jälkeen saaneet aikaiseksi jonkin ratkaisun. Täällä on monta kertaa todettu, että joskus ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ei elämä siihen lopu. Tuska laimenee aikanaan ja tulee vielä sekin päivä, kun voit ihan vilpittömästi toivottaa exälle onnea matkaan :)
Uutta ihmistä ei kannata päästää elämäänsä vain haavanhoitotarkoituksessa, mutta en mitään aikarajaakaan asettaisi uudelle suhteelle. Tiedät kyllä itse, milloin sen aika on. Ja minkä laatuisen suhteen. Yksi merkki on se, kun ex-vaimo ja hänen tekemisensä eivät enää pyöri mielessäsi päivittäin. Siinä vaiheessa elämässäsi voi olla jo tilaa uudelle ihmiselle.
Sinua varmaan helpottaa paljon jo pelkkä ajatusten vaihto muiden saman kokeneiden kanssa, joten kannattaa jatkaa vaikka tänne palstalle kirjoittelua. Saa vuodattaa hämmennystään ja pahaa oloaan ja tietää että toiset ymmärtävät.
kun olla voi!Kaikille toivon että uskovat huomiseen,olo helpottuu vaikka sitä ei usko alussa.Välillä lipsuu,mutta ylöspäin ja lippu korkealle!
tunteekki laantuu.vaikka petettynä ja jätettynä alussa tuntu,että maailma kaatu päälle,niin äkkiä sitä rupeaa katsomaan elämää eteen päin.nyt vuoden päästä erosta harvoin se mielessä,jos onkin,niin lähinnä nuo lasten selviytymiset,heidän elämä mullistuu ja järkyttyy eniten,vaikka sitä vähätellään.
Itse olen avioeroa läpikäymässä ja se jätetty osapuoli. Avioeropaperit tuli aivan yllättäen ja kun siitä pahimmasta järkytyksestä selvisin, sain tietää että miehellä on ollut jo pari vuotta uusi nainen, jonka luokse muutti suoraan meidän yhteisestä kodista. Olin aluks ihan shokissa ja oli tosi paha olla. Siinä pahassa olossa kaikki yritti lohdutella ja sanoa että kyllä se siitä ja aika auttaa ja sinua on kohdeltu väärin jne. Kaikki tietenkin auttoivat pikkasen. Yksi ystäväni, jota näen harvemmin, tokaisi mulle vaan aika kylmästi, et "hei kuule, kaikki mikä ei tapa, vahvistaa", eikä paljon muuta sanonutkaan. Mä ajattelin ensin, et eikö se muuta osannut mulle sanoa...
No nyt kun aikaa on vähän kulunut, minusta tuntuu juuri tuolta :)
Tsemppiä, kyllä se siitä! Kaikki surut, kaipaukset ja muut tunteet kannattaa kyllä käydä läpi!!
minulle kävi just kuten sinulle, mies otti ja lähti. Olihan sitä tietysti ilmassa ollut, mutta mies lupaili parempaa tulevaisuutta. Ja samaan aikaan tosin epäili tulevaisuuttamme. Aivan varmasti epäili, kun oli uusi jo katsottuna.
Shokki on nyt hirveä. Syön rauhoittavia ja yritän selvitä tunnin kerrallaan. Pienin askelin tästä on lähdettävä kohti uutta elämää. Kun ei mies jättänyt vaihtoehtoja.
Puhuminen auttaa ainakin minua. Ja kirjoittaminen. Pyörin täällä ja luen toiste kokemuksia, sekä kommentoin itsekin. Kirjoitan kauempana oleville ystäville sähköposteja, ja juttelen puhelimessa. JÄrjestän itselleni joka illaksi jotakin menoa, ettei tarvitse olla tyhjässä kodissa yksin.
Nyt sattuu niin vietävästi, mutta jaksan uskoa, että kun tämän käyn läpi, on elämällä tarjolla jotakin odottamisen arvoista. Nyt vain on kasvunpaikka.
Tsemppiä kaikille, jotka käytte tätä samaa elämänkoulua. Kyllä me selviämme, vaikka sattuukin niin mahdottomasti.
Meidän erosta kaksi vuotta kohta.Minä lähdin,henkistä väkivaltaa,alistamista..
Miehelle ero oli shokki,ei ollenkaan tajua vieläkään miksi erosimme.Hän löysi heti uuden.Luulen,ettei hän kestänyt yksinäisyyttä ja kuten itsekin totesit,tarvitsi sylin lämpöä.Sitä hän on saanut.
On ero ottanut lähtijällekin koville.Vieläkin kaipaan exää niin että sattuu.Ei tunteileen voi mitään.Ketään uutta miestä en ole voinut ajatellakaan tosissani,pelkkää seksiä on ollut.Ketään en pysty päästämään lähelleni,niin kovasti entinen elämä satutti.Mut eiköhän tästä nousta:)
miten voi kaivata jotakin jonka kanssa on ollut henkistä- tai yleensä väkivaltaa?
ketään et pysty päästämään lähellesi mutta suhteita on silti ollut? ota nyt nainen itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy tai saat kohta vosun maineen.
Ai sinäkö olet oikea ihminen minua neuvomaan ja miten niin vosu??Mikä se vosu oikein on??Et tiedä minun tekemisistä yhtään mitään,mutta sormi ojossa olet ohjaamassa.Mielenkiintoista.Ja eiköhän ole oma häpeäni jos ns. vosun maineen saan.Ei ole sulta pois:)
Kerrot olleesi pelkissä seksisuhteissa, eikös sellaista naista kutsuta vosuksi?
Kun ollaan suhteessa pitää olla tunteet.
kerroin vain omista kokemuksista ja ne nyt sattuu olemaan pelkkiä seksisuhteita.Yhtään en kadu,ne on osa minun elämääni.Herää,elämme 2000-lukua!