Olen seurustellut 4 vuotta avomieheni kanssa,ja se kokoaika on ollut aika on/off meininkiä,kerran ollaan erottu "oikeasti" kun mieheni jätti minut ja meni muitten naisten luo,ja sitten kun ne oli kokeiltu palasi minun luokseni ja otin tietenkin takaisin koska ero oli minulle todella vaikea.
nyt tilanne käy taas niin vaikeaksi etten enää jaksa miettiä ja yrittää selvittää. Minun on vaikea puhua ja yleensä kirjoitan hänelle asiani mutta niihin ei tule vastausta ja sitten jatketaan puhumatta tai yhtäkkiä olemalla normaalisti. Hänellä on omat harrastuksensa kavereittensa kanssa ja niihin hän käyttääkin kaiken aikansa.
En kuulemma ymmärrä että hänellä on se harrastus jne,,mutta en jaksa olla aina 2 sijalla. emme puhu asioista juurikaan,vaan pakolliset käydään nopeasti läpi,mutta muuten kumpikin on turvat kiinni ja sitten mies jos meneekin omille teilleen.
olen uhkaillut monta, monta kertaa että nyt oli viimeinen pisara,mutta ne ovat vain sananhelinää eikä miekkonen niitä edes uskokkaan,ja se on kauhea tunne kun olen periaatteessa ilmaa ja tietää etten tarkoita niitä,en vaan uskalla/saa lähdetyksi,on niin vaikeaa kun asutaan yhdessä!
toisaalta haluaisin olla tämän ihmisen kanssa(on puhunut jo talon ostamisestakin) mutta en tiedä voiko tämä tästä parantua kun se hyvä hetki sopimisen jälkeen kestää 2 viikkoa ja sitten riistäytyy taas käsistä... ei riitä järki miettiä
nyt tilanne käy taas niin vaikeaksi etten enää jaksa miettiä ja yrittää selvittää. Minun on vaikea puhua ja yleensä kirjoitan hänelle asiani mutta niihin ei tule vastausta ja sitten jatketaan puhumatta tai yhtäkkiä olemalla normaalisti. Hänellä on omat harrastuksensa kavereittensa kanssa ja niihin hän käyttääkin kaiken aikansa.
En kuulemma ymmärrä että hänellä on se harrastus jne,,mutta en jaksa olla aina 2 sijalla. emme puhu asioista juurikaan,vaan pakolliset käydään nopeasti läpi,mutta muuten kumpikin on turvat kiinni ja sitten mies jos meneekin omille teilleen.
olen uhkaillut monta, monta kertaa että nyt oli viimeinen pisara,mutta ne ovat vain sananhelinää eikä miekkonen niitä edes uskokkaan,ja se on kauhea tunne kun olen periaatteessa ilmaa ja tietää etten tarkoita niitä,en vaan uskalla/saa lähdetyksi,on niin vaikeaa kun asutaan yhdessä!
toisaalta haluaisin olla tämän ihmisen kanssa(on puhunut jo talon ostamisestakin) mutta en tiedä voiko tämä tästä parantua kun se hyvä hetki sopimisen jälkeen kestää 2 viikkoa ja sitten riistäytyy taas käsistä... ei riitä järki miettiä
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kirjoituksesi voisi olla melkein minun kirjoittamani. Miehellä on niin paljon asioita, jotka menevät edelleni. Välillä ollaan suhteesta tauolla ja välillä taas palataan liiankin helposti yhteen, kunnes ei enää jaksa. viimeksi pystyttiin olemaan viikko, kunnes alkoi taas tauko. nyt en tiedä enää mitä tekisin; oliko tämä nyt ero vai toivonko vielä että mies palaa.
Ainakin yritin jo kaikkeni, olisi halunnut vielä yrittää, koska taukokaan ei ole hyvä ratkaisu ja se on toisaalta vaan asioiden eteen päin työntämistä. Pyysin ja toivoin, ettei olisi lähtenyt, mutta ei. Päätin, etten voi enää haluta tai pyytää mitään, ellei mies itse halua selvästi.
Nyt on kuitenkin niin paha olo. Tekisi mieli keskustella kaikki taas hyväksi, mutta en voi olla se joka ottaa enää yhteyttä. vai voinko...
Jos asut omassa asunnossa,ettei mies asu siellä niin annan ison käden!! silloin ei muutakun annat olla ja odotat josko vaikka mies ottaisi yhteyttä,mutta pidä mielessä kuitenkin että se saattoi olla viiminen lähtö. Olisin niin onnellinen jos asuisin omassa asunnossa eikä yhdessä tämän ihmisen kanssa,nyt tuntuu niin vaikealta kun minun pitää päättää mitä teen ja miehelle on kuulemma OK jos erotaan!!
tuntuu niin vaikealta sitten hommata itelleen kaikki huonekalut JA AUTOkin pitäisi saada,miten selviän kaikista laskuista ja raha-asioista ylipäätänsä.
Tiedätkö mitä miehesi tekee tauoilla? pitääkö yhteyttä??
Asutaan erillään, mies asuu väliaikasesti muualla, mutta kaikki sen tavarat on ainakin vielä täällä. Ei tietääkseni ole uutta asuntoakaan hakemassa vielä, mutta siksi tää onkin niin ristiriitaista. Vaikuttaa välillä, että sekin haluaisi vaan kaiken hyväksi, mutta ei kuitenkaan pysty olemaan täällä.
En tiedä juurikaan, mitä kaikkea mies tekee, enkä haluakkaan tietää. Aikaisemmilla tauoilla nähtiin useemmin, nyt ei melkein ollenkaan.
Vaikeeta, kun ei edes uskaltaisi toivoa mitään.
Ei tässä enää tiedä itsekkään mitä haluaa...
Tuo sinun tilanne ei kyllä kuulosta mielestäni yhtään niin pahalta kuin omani. kuinka pitkään olette seurustelleet? voisit kokeilla miten reagoi kun sanot että tulee hakemaan tavaransa-et jaksa tuollaista suhdetta(vaikka?) sit jos käy niin et jätkä on ihan ok linjalla ni sit ei auta muutakuin hyväksyä asia ja jatkaa elämää..
mitäpä itse tekisi,on niin helppo auttaa muita mutta itseään ? :'(
Ajatukset niin sekaisin, ettei tiedä mitä tekisi.. ollaan seurusteltu melkein kuusi vuotta. Meillä myöskin toi keskustelu on todella vaikeeta. Jos siihen silloin tällöin kunnolla ryhtyy, niin mies on jo valmiiksi ahdistunut ja riidaksihan se menee. puhuminen tärkeistä asioista vaan olisi kaikkein tärkeintä, varsinkin tässä tilanteessa.
Ehkä teilläkin pitäisi saada keskusteltua ja kyseltyä toiselta, että mikä on pielessä ja haluaako jatkaa? (meillä vastaus olisi -en tiedä..) Sulla on varmaan aika samat tunteet kuin mulla; harrastukset ja muu toisella menee ykköseksi, niin ei siinä aina tunnu kovin tärkeä itse olevan.
Ja järki sanoo, että pitäisi lähteä, sydän haluaa jäädä. Tai toisaalta, jos tiedät haluavasi lähteä ja toiselle se on ok, niin voisitte sovussa päättää erosta ja alkaa katseleen uutta asuntoo. eipä se kyllä helppoa ole.
Mun "erouhkaukset" on myös niin sanahelinää... mikä siitä irtautumisessa on niin vaikeeta. välillä kuitenkin tietää niin selvästi, että jonkun muun kanssa voisi olla paljon paremmin asiat.
=(
MIkä ihme saa ihmiset elämään toisen kanssa, toisen josta ei ole muuta kuin harmia?
Miten paljon parempi ja kehittävämpi onkaan tilanne jossa sinulla on oma , vaikkakin pienen pieni asunto, joka on vain sinun ikioma. Siellä voit elää aivan omilla ehdoillasi. Tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin, jakaa mielipiteitä jne.
Sitten vasta kuukausien tai vuosien päästä kun on tavannut sukulais-sielun voi alkaa vietää aikaa hänen kanssaan enemmän, kenties jopa avioitua. Silloinhan tuo yhteenmuuttaminen on paikallaan.
Eiköhä sinunkin olisi parasta lakata kiusaamasta itseäsi ja miestä. Laske hänet menemään ja aloita oma itsenäinen elämä. Täytä se harrastuksilla, matkustelulla, oppimalla uusia asioita - kehittämällä itsäsi ja kohottamalla omanarvontuntosi hiukan korkeammalle tasolle.
Meille on annettu lahjaksi yksi elämä. Sitä ei ole tarkoitettu poljettavaksi lokaan ja saastaan vaan elettäväksi iloiten,itseä ja yhteiskuntaa hyödyttävällä tavalla.
ja kaikille muillekin teille jotka olette samassa tilanteessa - meitä on näköjään aika paljon...
Itse elin kahdeksan vuotta avoliitossa ja elämämme, suhteemme oli hyvin samankaltainen kuin kuvaatte kirjoituksissanne. Välillä erottiin, taas mentiin yhteen, puhuttiin, oltiin puhumatta, luvattiin, rikottiin lupauksia jne. jne. Viime vkon loppuna sitten otettiin tämä suhde ns. "kauniiseen käteen" ja puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin. Päätös oli, että nyt on molemmille parempi että erotaan - lopullisesti. Tämä ei ollut suinkaan helppo ratkaisu, molemmat rakastamme toisiamme mutta toisaalta, rakastamme niin paljon, että halauamme molemmat että meillä on hyvä olla, tässä suhteessa meillä ei enää ollut hyvä olla. Nyt on vaikeaa, mutta uskon ja luotan että elämä kantaa. Täytyy vain olla rohkeutta tehdä ratkaisuja, vaikeitakin. Ikävöin toki häntä aivan valtavasti mutta nyt täytyy vain katsoa luottavaisesti eteenpäin ja nyt riittää, että jaksaa päivän kerrallaan eteenpäin. Oikein paljon tsemmpiä teille kaikille!