Tällä palstalla pyörimisellä on vaikutuksensa, vaikka sitä ei ehkä haluaisi myöntää, ainakaan näin avoimesti. Kukapa kertoisi rehellisesti edes läheisimmille ystävilleen junnaavansa iltaisin melankolisena suomi24.fi:n ATM-palstalla ja pohtivansa miten voi olla mahdollista, että osa meistä räpiköi pahimmassa tapauksessa läpi koko elämänsä ilman rakkautta, kuollakseen lopulta sukupuuttoon. Kun taas samanaikaisesti ne, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi hieman rajoittaa, siirtävät geenejään eteenpäin aggressiivisella tahdilla, helposti ja vaivattomasti, kuin rusakot. Eikä missään ole lopulta mitään logiikkaa, järkeä, tai tarkoitusta, vaikka niin olisi helppoa uskoa. Kukaan ei synny ATM:ksi, kellekään ole hyötyä pitkäkestoisesta ATM:ydestä eikä ATM:ydestä voi syyttää ketään.
Täällä on metreittäin turhautunutta misogyynistä angstia, tekstimuotoon taottuna. Osa kirjoituksista niin käsittämättömän hirveitä, että niiden toivoisi kuvastavan aivan jotain muuta, kuin yhdenkään tosissaan kirjoittelevan miehen syvimpiä tuntoja. Oman tietämykseni valossa voin toistaiseksi asian näin tulkita. Niinpä yritän sivuuttaa viiltävät sanat, joiden lukemisen jälkeen pahoitan mieleni koko naiskunnan puolesta (huomatkaa kerrankin yhtenäisen).
Sen sijaan asiallisten viestien kohdalla pysähdyn. Häiritsevän ylikorostunut empatiani saa minut yrittämään ymmärtämistä, tarkistamaan omia asenteitani, arvioimaan uudella tavalla ystävieni puhetta miehistä, miettimään koko pariutumisilmiötä näkökulmasta, joka on valottunut itselleni tähän asti vain muutamien reaalimaailmassa seuraamieni elämäntarinoiden kautta. Nyt luettuani viestejänne, tuntuu kaikki todellisemmalta ja riipaisevammalta, kuin koskaan ennen.
Jokainen meistä tuntee ainakin yhden PATManin. Muistelen juuri erästä rakasta edesmennyttä sukulaistani ja pohdin oliko hän koskaan oikeasti onnellinen ja tyytyväinen. Olisiko hän kuitenkin vain tahtonut jotain, mistä ei koskaan puhuttu ääneen.
Voi kyynel.
Täällä on metreittäin turhautunutta misogyynistä angstia, tekstimuotoon taottuna. Osa kirjoituksista niin käsittämättömän hirveitä, että niiden toivoisi kuvastavan aivan jotain muuta, kuin yhdenkään tosissaan kirjoittelevan miehen syvimpiä tuntoja. Oman tietämykseni valossa voin toistaiseksi asian näin tulkita. Niinpä yritän sivuuttaa viiltävät sanat, joiden lukemisen jälkeen pahoitan mieleni koko naiskunnan puolesta (huomatkaa kerrankin yhtenäisen).
Sen sijaan asiallisten viestien kohdalla pysähdyn. Häiritsevän ylikorostunut empatiani saa minut yrittämään ymmärtämistä, tarkistamaan omia asenteitani, arvioimaan uudella tavalla ystävieni puhetta miehistä, miettimään koko pariutumisilmiötä näkökulmasta, joka on valottunut itselleni tähän asti vain muutamien reaalimaailmassa seuraamieni elämäntarinoiden kautta. Nyt luettuani viestejänne, tuntuu kaikki todellisemmalta ja riipaisevammalta, kuin koskaan ennen.
Jokainen meistä tuntee ainakin yhden PATManin. Muistelen juuri erästä rakasta edesmennyttä sukulaistani ja pohdin oliko hän koskaan oikeasti onnellinen ja tyytyväinen. Olisiko hän kuitenkin vain tahtonut jotain, mistä ei koskaan puhuttu ääneen.
Voi kyynel.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kas.
Sait lohkaistua palasen YTM-kyynisyydestäni. Haluatko tulla riisumaan lisää panssareita? :)
...mikäli raapustatte sydänverellänne lisää omia telaketjujani riisuvia kirjoituksia.
Jos verta haluat niin verta saat. Tarvi kuin jyrätä päältä.
http://www.youtube.com/watch?v=mrQqDqOx3KY
Saanhan mä olla teille tankkimies?
Kessillä ketjuihin niin johan lähtee.
Valitsin kuitenkin eilen vuotaa sitä sydänverta. Tein sen SPR:n pussiin.
Emmäliiku jos et säkää.
sympatiseeraan tahattoman empaattisesti lihavia ja rumanaamaisia AT-naisia, mutta sitten nopea mielikuva hyllyvistä läskeistä ja toistensa päälle kertyvistä makkaroista yhdistettynä hedonistiseen siiderin sekaiseen nauruun saa nämä tunteet vaihtumaan jälleen säälin ja inhon sekaiseen tunteeseen.
Kieltämättä AT-miehissä on paljon enemmän variaatioita: ujoutta, herkkyyttä, miehisyyden paineita ja ties mitä runollisempaa ja kauniimpaa, joita maailma ympärillä koettelee ja kolhii vetäytymään yhä syvämmälle itseensä.
Suuret runoilijat ovat aina miehiä. Kärsiviä sellaisia.