Tässä on eräs tapaus
"Haluan kirjoittaa teille tarinani nuoruudestani, josko se herättäisi jonkun äidin puolustamaan lapsiaan. Omalle äidilleni tulen olemaan ikuisesti katkera ja vihainen, pettynyt ja surullinen siitä, että hän antoi kaiken tapahtua.
Isäni kuoli ollessani 9-vuotias. En väitä, että äidilläni olisi ollut helppoa isän kuoleman jälkeen kahden lapsen yksinhuoltajana, mutta hänellä oli iso turvaverkosto sukulaisista ja naapureista. Isän kuolema ei tullut yllätyksenä, vaan vakava sairaus lannisti isän. Äiti sanoi monesti, että hän sai myös isän ohella rauhan, kun kaikki oli ohi. He saivat kuulemma asiat selvitettyä.
Olin juuri täyttämässä 13 vuotta, kun äitini löysi uuden miesystävän. Pikkusiskoni oli tuolloin 7-vuotias. Äitini tapaili miesystäväänsä vajaan vuoden ennen kuin mies muutti meille, isäni rakentamaan taloon, meidän kotiimme, jota olimme neljän vuoden ajan hallinneet me kolme perheemme naista.
Aluksi äidin ja miesystävänsä tapailun aikana mies käyttäytyi meitä kohtaan suhteellisen ystävällisesti, välillä välinpitämättömästi, välillä taas kaveerasi ja toi pieniä lahjoja (karkkia, herkkuja, lehtiä jne.). Eli kalasteli suosiotamme. Pikkusiskoni (joka oli vielä aika pieni isän kuollessa) oli helposti ostettavissa hevoslehtineen ja karkkeineen ja äidin mies alkoikin viettää paljon aikaa pikkusiskoni kanssa.
Kun mies muutti meille, alkoi hiljainen helvetti. Äidilläni on työ, jonka vuoksi hän on aika paljon poissa kotoa ja työhön kuuluu jonkun verran työreissuja (1-3 yötä poissa kotoa 3-6 kertaa vuodessa).
Minä ja siskoni vietimme nämä ajat äidin uuden miehen kanssa.
Olin tuolloin, kun mies muutti meille, hiljainen ja ujo teini-ikäinen tyttö, epävarma itsestäni ja ulkomuodostani (normaalipainon rajoissa, mutta mielestäni pullea). Koulussa minua kiusattiin ja kotona ollessani halusin usein vain kätkeytyä omaan huoneeseeni itkemään pois pahaa oloani. En erityisemmin halunnut viettää aikaa kenenkään kanssa, en vihannut tai inhonnut vielä äitini uutta miestä, suhtauduin häneen ystävällisesti mutta myös aika etäisesti. En kuitenkaan kiukutellut tai laittanut missään vastaan, ollut ilkeä enkä ollut sitä vastaan, että hän muutti meille.
Ensin alkoi haukkuminen. Kaikki tapahtui silloin, kun äitini tai siskoni eivät olleet kuulolla/näkemässä. Mies tuli eteeni seisomaan, kun olin vaikka keittiössä, ja alkoi hiljaisella äänellä haukkua minua lihavaksi, porsaaksi, ällöttäväksi läskikasaksi ym.ym. Hän myös saattoi tulla seisomaan jääkaapin oven eteen ja sanoa, etten saa ottaa kaapista mitään, koska HÄN on maksanut kaiken.
En vastustellut, yritin pysyä poissa tieltä, hain jääkaapista iltapalatarvikkeita salaa omaan huoneeseeni ym. Itkin sitä, miten lihava olenkaan.
Aloin laihduttaa.
Haukkumisen jälkeen alkoi pieni kiusanteko. Monesti, kun tulin kotiin koulusta, miehen ollessa kotona (vapaapäivää viettämässä) hän oli sotkenut huoneeni totaalisesti. Vaatteet oli vedetty pois kaapista, roskis ripoteltu pitkin huonetta, sängystä löytyi mm. ruokajätettä, roskia, tavaroita jne. En voinut kuin hiljaisuudessa siivota huoneeni ja olla hiljaa. Mies alkoi uhkailla minua, jos kertoisin äidilleni. Hän vannoi vakuuttavansa äidin, että minä valehtelen ja haen huomiota, olinhan kuulemma ongelmateini, josta kukaan ei pidä.
Laihdutin, kuntoilin, vahdin syömisiä. Silloin, kun äiti oli kotona, hän kokkasi ruokaa ja sitä söin. Tosin monesti, jos äiti nousi pöydästä esim puhelimeen ja meni toiseen huoneeseen, mies saattoi ottaa lautasen edestäni ja kaataa ruuat omalle lautaselleen, ettei minulle jäänyt mitään.
Tätä kesti 2,5 vuotta. Pientä kiusaamista, joka pahensi oloani ja sai itsetuntoni alalukemiin. Laihduin hoikaksi ja sain paljon kehuja kaikilta muilta, paitsi äidiltäni ja hänen mieheltään. He menivät naimisiin. Se vain yllytti isäpuoltamme.
Hän alkoi piilottaa tavaroitani, rikkoi puhelimeni ja valitti äidilleni, miten paljon minuun kuluu rahaa, kun rikon tahallani tavaroitani ja haen huomiota. Hän sai äidin uskomaan, että olin huomionhakuinen ja kiukutteleva teini, joka vihasi äitiään ja isäpuoltaan. Vältin kiukuttelua äitini kuullen, koska sehän olisi vain todistanut isäpuolen sanat oikeiksi.
Aloin laittaa vastaan isäpuolelleni. Halusin taistella vastaan ja näyttää, ettei minua niin vain sorrettaisi omassa kodissani. Äitini vaihtoi työtä ja oli enemmän poissa kotoa. Nyt emme saaneet kumpikaan siskoni kanssa mennä olohuoneeseen, katsoa tv:tä, käyttää keittiötä, jos isäpuoli oli kotona. Suihkussa saimme olla tasan 5min, isäpuoli otti aikaa oven takana ja jos aika meni umpeen, hän avasi oven ja raivosi siitä, että olimme lihavia sikoja, jotka kynimme hänen rahansa.
Jos esim. isovanhempamme toivat meille herkkuja tms. kaupasta, hän piilotti ne tai vei roskiin jääkaapista. Rikkoi tavaroitamme ja lukitsi meidät kerran ulos, kun olimme olleet olohuoneessa hänen tullessaan kotiin töistä.
Yhtenä yönä tulin siskoni kanssa kotiin sukulaisemme luota. Äiti oli nukkumassa ja tulimme todella hiljaa sisään. Hiivimme varpaillaan keittiöön ottamaan juomista (mehua). Isäpuoli oli olohuoneessa ja kännissä (juo harvoin) ja tuli huutamaan meille. Huusi ja raivosi, haukkui meitä ja lopuksi löi minua. Juoksin vessaan piiloon ja lukittauduin sisään. Siskoni ei ehtinyt ja isäpuoli löi häntä monta kertaa. Pienikokoista 11-vuotiasta!
Äitini heräsi huutoon, tuli katsomaan mikä on hätänä. Mies väitti meidän solvanneen häntä ja olleen hänelle ilkeitä. Äiti uskoi, käski meidän painua nukkumaan ja olemaan siivosti. Ei vaikka mitä olisimme sanoneet, äiti ei uskonut. Tästä alkoi fyysinen pahoinpitely. Oli haukkumista, hakkaamisella uhkaamista, sotkemista ja muuta. Emme saaneet tehdä enää juuri mitään kotonamme. Äitini ihmetteli, miksi siskoni on niin vaitonainen. Sanoin suoraan, että isäpuoli uhkailee, on ilkeä, on lyönyt meitä ym. Äiti ei uskonut, isäpuoli oli kuulemma jo varoittanut, että saatamme syöttää tuollaista sontaa hänestä.
Olin juuri täyttämässä 18 vuotta. Kouluterveydenhoitaja valitteli, kun olin niin hoikassa kunnossa. Täytyisi syödä enemmän ja monipuolisemmin. Sanoin suoraan, että isäpuoli terrorisoi meillä ja etten saa ottaa ruokaa jääkapista. Hän otti yhteyttä äitiin. Äiti tuli koululle yhteiseen tapaamiseen. Vaikka itkin hysteerisenä asiaa siellä, äitini vain kohautteli olkapäitään ja väitti kirkkain silmin terveydenhoitajalle, että olen valehdellut isäpuolesta paljon ja peittelen omia ongelmiani, syytän isäpuolta laihtumisestani ym. Ja että vihoittelen vain sen takia, etten hyväksy äidin uutta miestä. Asia ei edennyt enää mihinkään.
Masennuin. Pelkäsin mennä kotiin. Välttelin kotia, olin kavereiden luona, niiden harvojen, joihin enää luotin. Pikkusiskoani kävin kuitenkin koko ajan katsomassa. Isäpuoli ei ollut niin julma siskolleni kuin minulle - onneksi.
18v. täytettyäni muutin pois kotoa. Äitini itki perääni ja ihmetteli, miksi haluan pois onnellisesta kodista. Ei uskonut vieläkään. Syytti vain, etten hyväksy hänen uutta rakkauttaan jne.
En ole juuri ollut tekemisissä äitini miehen kanssa. En juuri edes näe äitiäni, sillä hänellä ei ole aikaa nähdä minua ilman isäpuoltamme. Siskoni on päässyt onneksi helpommalla kuin minä, tosin isäpuoli terrorisoi hänenkin asumistaan ainakin jossain määrin.
Siskoni täyttää syksyllä 18 vuotta ja on muuttamassa heti pois kotoa. Enkä ihmettele. Äitini ei vieläkään suostu ymmärtämään asioita. Olen itse käynyt 3 vuotta psykologin ja psykiatrien luona puhumassa asiasta. Alan vihdoin päästä asian kanssa sinuiksi.
Edelleenkään en ymmärrä äitini käytöstä. Isäpuoli ei ole kuulemma kertaakaan ollut aggressiivinen äidille, emme me ole nähneet sellaista, minä tai siskoni ja äitinikin väittää niin. Uskon sen, isäpuoli osaa näytellä mukavaa miestä. Kukaan suvustamme ei uskoisi tapahtunutta, niin avulias ja mukava mies! Meille se oli pelkkää helvettiä.
Äitini on nähnyt ja kuullut, mitä tapahtui. Esim juuri sotkemista ja suihkujen rajoittamista, talossa olemisen rajoittamista ym. Siis loppuajoilta, kun asuin kotona. Ei kertaakaan puolustanut minua tai siskoani. Ei kertaakaan ole pyytänyt anteeksi tai pahoitellut.
Olen saamassa lapsen tämän vuoden lopussa. En halua että lapseni tulee olemaan missään tekemisissä isäpuoleni kanssa. Sehän myös tarkoittaa sitä, että lapseni ei voi koskaan luoda hyvää ja säännöllistä suhdetta isoäitiinsä.
Toivottavasti te naiset, joiden mies hakkaa lapsianne tai tekee muuta kiusaa heille, luette tämän ja tajuatte! Koskaan mies ei saisi mennä lastenne hyvinvoinnin edelle!"
"Haluan kirjoittaa teille tarinani nuoruudestani, josko se herättäisi jonkun äidin puolustamaan lapsiaan. Omalle äidilleni tulen olemaan ikuisesti katkera ja vihainen, pettynyt ja surullinen siitä, että hän antoi kaiken tapahtua.
Isäni kuoli ollessani 9-vuotias. En väitä, että äidilläni olisi ollut helppoa isän kuoleman jälkeen kahden lapsen yksinhuoltajana, mutta hänellä oli iso turvaverkosto sukulaisista ja naapureista. Isän kuolema ei tullut yllätyksenä, vaan vakava sairaus lannisti isän. Äiti sanoi monesti, että hän sai myös isän ohella rauhan, kun kaikki oli ohi. He saivat kuulemma asiat selvitettyä.
Olin juuri täyttämässä 13 vuotta, kun äitini löysi uuden miesystävän. Pikkusiskoni oli tuolloin 7-vuotias. Äitini tapaili miesystäväänsä vajaan vuoden ennen kuin mies muutti meille, isäni rakentamaan taloon, meidän kotiimme, jota olimme neljän vuoden ajan hallinneet me kolme perheemme naista.
Aluksi äidin ja miesystävänsä tapailun aikana mies käyttäytyi meitä kohtaan suhteellisen ystävällisesti, välillä välinpitämättömästi, välillä taas kaveerasi ja toi pieniä lahjoja (karkkia, herkkuja, lehtiä jne.). Eli kalasteli suosiotamme. Pikkusiskoni (joka oli vielä aika pieni isän kuollessa) oli helposti ostettavissa hevoslehtineen ja karkkeineen ja äidin mies alkoikin viettää paljon aikaa pikkusiskoni kanssa.
Kun mies muutti meille, alkoi hiljainen helvetti. Äidilläni on työ, jonka vuoksi hän on aika paljon poissa kotoa ja työhön kuuluu jonkun verran työreissuja (1-3 yötä poissa kotoa 3-6 kertaa vuodessa).
Minä ja siskoni vietimme nämä ajat äidin uuden miehen kanssa.
Olin tuolloin, kun mies muutti meille, hiljainen ja ujo teini-ikäinen tyttö, epävarma itsestäni ja ulkomuodostani (normaalipainon rajoissa, mutta mielestäni pullea). Koulussa minua kiusattiin ja kotona ollessani halusin usein vain kätkeytyä omaan huoneeseeni itkemään pois pahaa oloani. En erityisemmin halunnut viettää aikaa kenenkään kanssa, en vihannut tai inhonnut vielä äitini uutta miestä, suhtauduin häneen ystävällisesti mutta myös aika etäisesti. En kuitenkaan kiukutellut tai laittanut missään vastaan, ollut ilkeä enkä ollut sitä vastaan, että hän muutti meille.
Ensin alkoi haukkuminen. Kaikki tapahtui silloin, kun äitini tai siskoni eivät olleet kuulolla/näkemässä. Mies tuli eteeni seisomaan, kun olin vaikka keittiössä, ja alkoi hiljaisella äänellä haukkua minua lihavaksi, porsaaksi, ällöttäväksi läskikasaksi ym.ym. Hän myös saattoi tulla seisomaan jääkaapin oven eteen ja sanoa, etten saa ottaa kaapista mitään, koska HÄN on maksanut kaiken.
En vastustellut, yritin pysyä poissa tieltä, hain jääkaapista iltapalatarvikkeita salaa omaan huoneeseeni ym. Itkin sitä, miten lihava olenkaan.
Aloin laihduttaa.
Haukkumisen jälkeen alkoi pieni kiusanteko. Monesti, kun tulin kotiin koulusta, miehen ollessa kotona (vapaapäivää viettämässä) hän oli sotkenut huoneeni totaalisesti. Vaatteet oli vedetty pois kaapista, roskis ripoteltu pitkin huonetta, sängystä löytyi mm. ruokajätettä, roskia, tavaroita jne. En voinut kuin hiljaisuudessa siivota huoneeni ja olla hiljaa. Mies alkoi uhkailla minua, jos kertoisin äidilleni. Hän vannoi vakuuttavansa äidin, että minä valehtelen ja haen huomiota, olinhan kuulemma ongelmateini, josta kukaan ei pidä.
Laihdutin, kuntoilin, vahdin syömisiä. Silloin, kun äiti oli kotona, hän kokkasi ruokaa ja sitä söin. Tosin monesti, jos äiti nousi pöydästä esim puhelimeen ja meni toiseen huoneeseen, mies saattoi ottaa lautasen edestäni ja kaataa ruuat omalle lautaselleen, ettei minulle jäänyt mitään.
Tätä kesti 2,5 vuotta. Pientä kiusaamista, joka pahensi oloani ja sai itsetuntoni alalukemiin. Laihduin hoikaksi ja sain paljon kehuja kaikilta muilta, paitsi äidiltäni ja hänen mieheltään. He menivät naimisiin. Se vain yllytti isäpuoltamme.
Hän alkoi piilottaa tavaroitani, rikkoi puhelimeni ja valitti äidilleni, miten paljon minuun kuluu rahaa, kun rikon tahallani tavaroitani ja haen huomiota. Hän sai äidin uskomaan, että olin huomionhakuinen ja kiukutteleva teini, joka vihasi äitiään ja isäpuoltaan. Vältin kiukuttelua äitini kuullen, koska sehän olisi vain todistanut isäpuolen sanat oikeiksi.
Aloin laittaa vastaan isäpuolelleni. Halusin taistella vastaan ja näyttää, ettei minua niin vain sorrettaisi omassa kodissani. Äitini vaihtoi työtä ja oli enemmän poissa kotoa. Nyt emme saaneet kumpikaan siskoni kanssa mennä olohuoneeseen, katsoa tv:tä, käyttää keittiötä, jos isäpuoli oli kotona. Suihkussa saimme olla tasan 5min, isäpuoli otti aikaa oven takana ja jos aika meni umpeen, hän avasi oven ja raivosi siitä, että olimme lihavia sikoja, jotka kynimme hänen rahansa.
Jos esim. isovanhempamme toivat meille herkkuja tms. kaupasta, hän piilotti ne tai vei roskiin jääkaapista. Rikkoi tavaroitamme ja lukitsi meidät kerran ulos, kun olimme olleet olohuoneessa hänen tullessaan kotiin töistä.
Yhtenä yönä tulin siskoni kanssa kotiin sukulaisemme luota. Äiti oli nukkumassa ja tulimme todella hiljaa sisään. Hiivimme varpaillaan keittiöön ottamaan juomista (mehua). Isäpuoli oli olohuoneessa ja kännissä (juo harvoin) ja tuli huutamaan meille. Huusi ja raivosi, haukkui meitä ja lopuksi löi minua. Juoksin vessaan piiloon ja lukittauduin sisään. Siskoni ei ehtinyt ja isäpuoli löi häntä monta kertaa. Pienikokoista 11-vuotiasta!
Äitini heräsi huutoon, tuli katsomaan mikä on hätänä. Mies väitti meidän solvanneen häntä ja olleen hänelle ilkeitä. Äiti uskoi, käski meidän painua nukkumaan ja olemaan siivosti. Ei vaikka mitä olisimme sanoneet, äiti ei uskonut. Tästä alkoi fyysinen pahoinpitely. Oli haukkumista, hakkaamisella uhkaamista, sotkemista ja muuta. Emme saaneet tehdä enää juuri mitään kotonamme. Äitini ihmetteli, miksi siskoni on niin vaitonainen. Sanoin suoraan, että isäpuoli uhkailee, on ilkeä, on lyönyt meitä ym. Äiti ei uskonut, isäpuoli oli kuulemma jo varoittanut, että saatamme syöttää tuollaista sontaa hänestä.
Olin juuri täyttämässä 18 vuotta. Kouluterveydenhoitaja valitteli, kun olin niin hoikassa kunnossa. Täytyisi syödä enemmän ja monipuolisemmin. Sanoin suoraan, että isäpuoli terrorisoi meillä ja etten saa ottaa ruokaa jääkapista. Hän otti yhteyttä äitiin. Äiti tuli koululle yhteiseen tapaamiseen. Vaikka itkin hysteerisenä asiaa siellä, äitini vain kohautteli olkapäitään ja väitti kirkkain silmin terveydenhoitajalle, että olen valehdellut isäpuolesta paljon ja peittelen omia ongelmiani, syytän isäpuolta laihtumisestani ym. Ja että vihoittelen vain sen takia, etten hyväksy äidin uutta miestä. Asia ei edennyt enää mihinkään.
Masennuin. Pelkäsin mennä kotiin. Välttelin kotia, olin kavereiden luona, niiden harvojen, joihin enää luotin. Pikkusiskoani kävin kuitenkin koko ajan katsomassa. Isäpuoli ei ollut niin julma siskolleni kuin minulle - onneksi.
18v. täytettyäni muutin pois kotoa. Äitini itki perääni ja ihmetteli, miksi haluan pois onnellisesta kodista. Ei uskonut vieläkään. Syytti vain, etten hyväksy hänen uutta rakkauttaan jne.
En ole juuri ollut tekemisissä äitini miehen kanssa. En juuri edes näe äitiäni, sillä hänellä ei ole aikaa nähdä minua ilman isäpuoltamme. Siskoni on päässyt onneksi helpommalla kuin minä, tosin isäpuoli terrorisoi hänenkin asumistaan ainakin jossain määrin.
Siskoni täyttää syksyllä 18 vuotta ja on muuttamassa heti pois kotoa. Enkä ihmettele. Äitini ei vieläkään suostu ymmärtämään asioita. Olen itse käynyt 3 vuotta psykologin ja psykiatrien luona puhumassa asiasta. Alan vihdoin päästä asian kanssa sinuiksi.
Edelleenkään en ymmärrä äitini käytöstä. Isäpuoli ei ole kuulemma kertaakaan ollut aggressiivinen äidille, emme me ole nähneet sellaista, minä tai siskoni ja äitinikin väittää niin. Uskon sen, isäpuoli osaa näytellä mukavaa miestä. Kukaan suvustamme ei uskoisi tapahtunutta, niin avulias ja mukava mies! Meille se oli pelkkää helvettiä.
Äitini on nähnyt ja kuullut, mitä tapahtui. Esim juuri sotkemista ja suihkujen rajoittamista, talossa olemisen rajoittamista ym. Siis loppuajoilta, kun asuin kotona. Ei kertaakaan puolustanut minua tai siskoani. Ei kertaakaan ole pyytänyt anteeksi tai pahoitellut.
Olen saamassa lapsen tämän vuoden lopussa. En halua että lapseni tulee olemaan missään tekemisissä isäpuoleni kanssa. Sehän myös tarkoittaa sitä, että lapseni ei voi koskaan luoda hyvää ja säännöllistä suhdetta isoäitiinsä.
Toivottavasti te naiset, joiden mies hakkaa lapsianne tai tekee muuta kiusaa heille, luette tämän ja tajuatte! Koskaan mies ei saisi mennä lastenne hyvinvoinnin edelle!"
Vastaukset 9
Vanhimmat
Pitäisikö noin pitkä teksti jaksaa lukea kun siinä ei ole edes mitään tiivistystä ja otsikko on "naiset ovat tyhmiä". Todella lupaavaa. En jaksanut tekstiä lukea, mutta tuskimpa tuon perusteella voi paljon yleistää. Tyhmiä ihmisiä on aina ollut ja tulee aina olemaan.
toi otsikko
ja tosi pitkä en lue mitään yli 20 rivin tekstiä
mutta koska kosketti minua henkilökohtaisesti luin sen.
minun vanhemmat erosi ja sain hyvin narsistisen isäpuolen. Onneksi äiti ei ollut ihan noin sokea kaikesta vaikka olikin monessa asiassa.
Hän ei ollut tuolla tavalla kontrolloiva ja hakkasi loppu ajan vain äitiä. Hänkin jätti minuun ikuiset arvet joista en usko koskaan paranevan. Hän käytti minua seksuaalisestihyväkseen. Se on tosi vaikea asia minulle.
Onneksi minulla on vain 2 pikkuveljeä joten hä pääsivät myös paljon helpommalla.
Onnea lapsesta ;)
olen aina halunnut saada lapsen koska haluan suojella häntä kaikelta siltä mitä itse olen joutunut kärsimään ja antaa hänelle ne mahdollisuudet mitä minulla ei koskaan ollut.
tyhmä ETTÄ empatiakyvytön. Mukavaa.
Aijoin ensin ohittaa kommenttisi niin kuin yleensä typerät kommentit ohitetaan. Mutta haluan puolustaa ihmistä, joka on avannut koko vuotavan sydämensä meidän kaikkien luettavaksi ja jolla ei ole ollut ketään puolellaan kun hän on ollut nuori.
Kommenttisi perusteella olet juuri sitä, mistä aloittajaa syytät: tyhmä ja empatiakyvytön. Kuinka voi ihminen olla paha toiselle? Ehkä koet suurta sympatiaa aloittajan isäpuolta kohtaan, teissä kenties on jotain samaa. Liekö pimeys sydämessä.
GeeMee, muista että toisen ihmisen pahuus ei ole koskaan osa sinua. Sinä olet arvokas kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Sinä olet SELVINNYT kaikesta tahtuneesta huolimatta. Olet siis voittanut. Onnea uudelle alulle!
Sain sen käsityksen, että aloittaja ei ole tuon tarinan kertoja, vaan on kopioinut sen jostain. En ole varma, mitä GeeMee on halunnut sanoa laittamalla jutun tänne, mutta tarina on kyllä koskettava ja ihan hirveä. Äidinrakkaus on toisinaan - tai oikeastaan yllättävä usein - hurjan yliarvostettua.
Tuo tarina ei ollut GeeMee:n, vaan hän oli kopioinut sen jostakin (päättelin lainausmerkeistä). GeeMee:n viestin otsikon ja tekstin perusteella pääsi siihen käsitykseen, että hän ainoastaan piti lasten äitiä tyhmänä (ja yleisti tämän koskemaan kaikkia naisia) sen sijaan että olisi kritisoinut myös miestä.
Mitäpä jos ensin ottaisit selvää siitä, mihin toinen ottaa kantaa, ennen kuin alat arvostella? Itse tarinaa en kommentoinut, vaan GeeMee:n tapaa kommentoida tarinaa.
Ensiksi, onnea lapsen johdosta! Varmasti suuri ilo, siinä missä suuri huolikin. Hirveästi kaikkea hyvää ja jaksamista sinulle!
Minulla oli samankaltainen lapsuus muuten, äitini vaan kuoli ja asuimme äitipuoleni luona. Äitipuoli aiheutti minulle samanlaista riesaa. Huomautti harvasta makeisien syömisestäni, vaikka olin alipainoinen muutenkin. Muutaman kerran heitin iltapalani roskikseen vihaisena kun tämä rouva tuli sammuttamaan valot keittiöstä, "ruokailuaika meni jo".
Suihkuajastakin jaksoi napista ja suoriuduin saunastavuorostani vuosien ajan kymmenessä minuutissa.
En uskaltanut olla rouvan seurassa yksin. Minua pelotti ja tunsin hänen vihansa niskassani. Isäni sentään tiesi ettemme ihan toimeen tulleet, mutta hän ei asialle tehnyt mitään. Kerran tämä nainen vain kävi minuun käsiksi, heitti minua kulhoilla ja juoksi perässäni huoneeseen ja olisi varmaan lyönyt, ellei isäni olisi tullut perässä ja kampannut häntä.
Jos en tosiaan olisi elänyt hiipien ja koko ajan varuillani, jopa unissani, olisi konflikteja varmasti syntynyt enemmän.
Tämä kuten aloittajankin kirjoitus kosketti minua niin paljon että haluan sanoa että olen itse joutunut kestämään samaa nuorena. Tosin vain kumpikaan vanhempani ei kuollu, tosin erosivat kun oli 3 kuukautta vanha. Elin koko nuoruuteni äitini kanssa. Ei äidillä helppoa ollut kun ei meinannut saada työtä ja nuorena olin paljon äidinäidin hoidossa, olin äitini ainoa lapsi vielä silloin.
Äiti sitten tapasi uuden miehen sitten 10- vuotta avioerosta. Mies oli aluksi minua kohtaan ystävällinen, vaikkakin vastenmielinen. Olihan se kiva kun sainn velipuolen joka oli minua 4- vuotta vanhempi, meistä tuli hyviä ystäviä.
En koskaan tullut toimeen isäpuoleni kanssa vaikka äitin takia yritinkin. Riidan sai hänen kanssaan mistä tahansa, tein sitten mitä tahansa koskaan se ei hänelle sopinut. Suihkussa piti käydä niin nopeasti kuin pystyi, telkkaria ei saanut katsoa. Eikä sen enempää tykännyt kun kutsuit kerran kaverin käymään meillä, olihan se nyt noloa kaverin edessä tulla haukutuksi. Äiti sanoi myöhemmin ettei hän koskaan tuntunut hyväksyvän minua, osasi jolla joka tavalla ilkeä ja epäreilu. Hävitteli tavaroitani ja äitini ei koskaan juurikaan puuttunut mihinkään vaikka yrittikin olla puolellani, tosin onneksi velipuoleni puolusti minua sen vähän kun oli paikalla.
Aloin olla aina poissa kotoa, kun aamulla lähdin niin tulin vasta illalla kotiin kun isäpuoleni oli mennyt nukkumaan, kun hän joutui heräämään aamulla kello 3 töihin, hiivin sisään niin hiljaa sisään kuin pystyin. Eipä minulla koulukaan hyvin ennyt kun siiryin ylä-asteelle, kaverin katosi ja miua kiusattiin koulussa, tuli poissa oloja, huonot arvosanat, hädin tuskin suoritin ylä-asteen.
Isäni luona kävin aina lomilla, kesälä ja talvella, tulin hänen kanssaan hyvin toimeen mutta en voinut muuttaa hänen luokseen asumaan vasta kun ylä-asteen jälkeen, kun hän oli saanut asunon johon minäkin mahtuisin asumaan. Muutin hänen luokseen heti kun sain ylä-asteen todistuksen.
Samoin muutti isäpoleni lapsikin heti kun suoritti lukion ja lapsi jonka äiti sai isäpuoleni kanssa myös vihaa häntä. Kun muuton takaisin isän luonta äitini lähelle kaupunkiin jossa olin syntynyt ja kasvanut siihen asti kun äitii kanssa muutimme isäpuoleni taloon. Isäpuolelle ei voinut kertoa että muutin siis läheiseen kapunkiin ja etää pidin äitiini yhteyttä, äiti kävi salaa tapaamassa minua.
Olin vuosia masentunut ja syömishäiriöinen heikko ihminen jota vain pompoteltiin paikasta toiseen. Nyt olen alkanut päästä asian yli ja saada elämäni raiteilleen. Nuoruuteni oli onnellinen siihen asti kunnes äiti tapasi uuden miehen, nyt kun heidän tiensä lopulta erosi, näen äitinikin voivan paremmin kuin niin pitkään aikaan kun saatan muistaa.
Ööö, missasitko jotakin?? otsikolla "naiset on ihan vitun tyhmiä" kerrot HAKKAAVISTA MIEHISTÄ?? Missä mahtaa olla miesten oma vastuu teoistaan, jälleen kerran? jos kirjoitat psykopaattimiehistä, niin voisitko ystävällisesti kohdistaa myös kritiikin ensisijaisesti heihin ja heidän käytökseensä. Väkivaltaisia, seksuaalisesti häiriintyneitä ja psyykkisesti oireilevia miehiä on PALJON. Jopa joka viides mies kärsii jonkinasteisesta henkisestä sairaudesta. Katsele vain ympärillesi tai lue edes sanomalehtiä päivittäin. Se tosiasia ei kuitenkaan tee meistä naisista "vitun tyhmiä".