Olen seurustellut noin neljä vuotta miehen kanssa, joka "ulkoisesti" (harrastukset, arvot jne) sopivat omiini täydellisesti. Olen myös monelta taholta kuullut, että olemme täydellinen pari. Tavattiin vahingossa, ja aloimme seurustella ihan sen takia, että toinen tuntui mukavalta. Mitään palavaa rakkautta ei missään vaiheessa oikeastaan ole edes ollut.
Hän asuu sellaisessa talossa, jonka sisustusta ja pihapiiriä olemme jo yhdessä suunnitelleet "sitten kun muutamme yhteen"(tosin silloin kyllä ostan puolet asunnosta, toisen omaan en halua muuttaa). Kuitenkin melkein koko seurustelun ajan hän on pitänyt minua lähes itsestäänselvyytenä. Jos tulee tilanne ylityöt/vanhempien auttaminen/kavereiden tapaaminen vs. minulle tehdyt lupaukset (eli siis joku yhteinen sovittu meno), jään lähes poikkeuksetta kakkoseksi. Ei sillä, etteikö hänellä saisi olla kavereita, ja etteikö hän voisi auttaa vanhempiaan, mutta kun hänelläkin sattuu olemaan nuorempia sisaruksia, jotka asuvat kotona, ja voisivat aivan yhtä hyvin hoitaa kotipuolen asioita.
Olen myös melko herkkä tietyissä asioissa, ja voitte arvata, miltä tuntuu, kun toinen suhteellisen pahan riidan yhteydessä sanoo, että "olen sun kans vaan säälistä". Anteeksi mitä?
No, ei kuitenkaan ollut tarkoittanut sitä niin, mutta jäähän se kummittelemaan mieleen, kuten monet muutkin "lipsahdukset"..
Kesän aikana oli monenmoisia lupauksia ja suunnitelmia, jotka kuitenkin kariutuivat siihen, että hänellä tai hänen vanhemmillaan olikin toisenlaisia suunnitelmia hänen varalleen. Eikä tämä mies ollut edes vaivautunut sanomaan, että sattumoisin on sovittu menoja tyttökaverin kanssa samoille päiville! Yritti vain luovia siten, että jos oltaisiinkin menty hänen uusien suunnitelmien mukaan, jotka aikataulujeni mukaan eivät taas minulle sopineet lainkaan.
Sitten itse asiaan. Heinäkuun aikana suivaannuin niin pahasti, että halusin hänen jättävän minut rauhaan koko kuukaudeksi (ei siis erottu, mutta halusin rauhoittua, koska pinna kiristyi välittömästi kun häntä näin yhtään missään). Sattumoisin törmäsin eräässä tapahtumassa yhteen mieheen, johon olen jo useana vuotena tavannut, ja hän sai pelkällä äänellään jo jalat alta. Tosin emme edes ehtineet kunnolla jutella, mutta kuitenkin.
Kyseisen miehen kohtaamisen jälkeen (ja jo ennen sitäkin) olen alkanut olla jo etäinen miesystävääni kohtaan, hänkin on huomannut sen, ja ehkä pahinta on se, että hän on alkanut pitää minusta entistä tiukemmin kiinni. Nykyisin hän suorastaan palvoo minua. On kuulemma tajunnut, että mikä aarre olen hänelle. Miksei ole voinut tajuta tuota jo vaikka kolme vuotta aikaisemmin, nimittäin alkuun olin itse se aktiivisempi osapuoli, joka tunnusti rakkauttaan ja kiehnäsi kyljessä. Kun ei vastakaikua kuulunut, niin vähensin ja vähensin omaa panostani. Pahinta tässä on, että tiedän tämän mieheni olevan hyvä ja luotettava kumppani ehkä koko elämän ajaksi, mutta en saa millään tuota kesäistä kohtaamista pois mielestäni. Voisin jopa sanoa tuntevani tämän "kesämiehen", olemme tavanneet niin monena kesänä.. Lisäksi tämä "kesämies" on olemukseltaan sellainen, josta pidän. Hieman ujo, mutta toisten kanssa toimeentuleva. Tämä nykyinen on puolestaan seurassa välillä yltiömäisen rehvakas, mutta aina ei kuitenkaan yletä samalle aaltopituudelle kanssani. Ts. ei aina ymmärrä kaikkea, mitä hänelle selkokielellä sanon.
Tuohon toiseen mieheen saisin yhteyden ihan milloin vain, vielä on kuitenkin sen verran kunnioitusta omaani kohtaan jäljellä, että siihen leikkiin en ole lähtenyt.
Vaikeaa...
Toivottavasti jollakin on jotain järkeviä, suuntaa antavia neuvoja.
Hän asuu sellaisessa talossa, jonka sisustusta ja pihapiiriä olemme jo yhdessä suunnitelleet "sitten kun muutamme yhteen"(tosin silloin kyllä ostan puolet asunnosta, toisen omaan en halua muuttaa). Kuitenkin melkein koko seurustelun ajan hän on pitänyt minua lähes itsestäänselvyytenä. Jos tulee tilanne ylityöt/vanhempien auttaminen/kavereiden tapaaminen vs. minulle tehdyt lupaukset (eli siis joku yhteinen sovittu meno), jään lähes poikkeuksetta kakkoseksi. Ei sillä, etteikö hänellä saisi olla kavereita, ja etteikö hän voisi auttaa vanhempiaan, mutta kun hänelläkin sattuu olemaan nuorempia sisaruksia, jotka asuvat kotona, ja voisivat aivan yhtä hyvin hoitaa kotipuolen asioita.
Olen myös melko herkkä tietyissä asioissa, ja voitte arvata, miltä tuntuu, kun toinen suhteellisen pahan riidan yhteydessä sanoo, että "olen sun kans vaan säälistä". Anteeksi mitä?
No, ei kuitenkaan ollut tarkoittanut sitä niin, mutta jäähän se kummittelemaan mieleen, kuten monet muutkin "lipsahdukset"..
Kesän aikana oli monenmoisia lupauksia ja suunnitelmia, jotka kuitenkin kariutuivat siihen, että hänellä tai hänen vanhemmillaan olikin toisenlaisia suunnitelmia hänen varalleen. Eikä tämä mies ollut edes vaivautunut sanomaan, että sattumoisin on sovittu menoja tyttökaverin kanssa samoille päiville! Yritti vain luovia siten, että jos oltaisiinkin menty hänen uusien suunnitelmien mukaan, jotka aikataulujeni mukaan eivät taas minulle sopineet lainkaan.
Sitten itse asiaan. Heinäkuun aikana suivaannuin niin pahasti, että halusin hänen jättävän minut rauhaan koko kuukaudeksi (ei siis erottu, mutta halusin rauhoittua, koska pinna kiristyi välittömästi kun häntä näin yhtään missään). Sattumoisin törmäsin eräässä tapahtumassa yhteen mieheen, johon olen jo useana vuotena tavannut, ja hän sai pelkällä äänellään jo jalat alta. Tosin emme edes ehtineet kunnolla jutella, mutta kuitenkin.
Kyseisen miehen kohtaamisen jälkeen (ja jo ennen sitäkin) olen alkanut olla jo etäinen miesystävääni kohtaan, hänkin on huomannut sen, ja ehkä pahinta on se, että hän on alkanut pitää minusta entistä tiukemmin kiinni. Nykyisin hän suorastaan palvoo minua. On kuulemma tajunnut, että mikä aarre olen hänelle. Miksei ole voinut tajuta tuota jo vaikka kolme vuotta aikaisemmin, nimittäin alkuun olin itse se aktiivisempi osapuoli, joka tunnusti rakkauttaan ja kiehnäsi kyljessä. Kun ei vastakaikua kuulunut, niin vähensin ja vähensin omaa panostani. Pahinta tässä on, että tiedän tämän mieheni olevan hyvä ja luotettava kumppani ehkä koko elämän ajaksi, mutta en saa millään tuota kesäistä kohtaamista pois mielestäni. Voisin jopa sanoa tuntevani tämän "kesämiehen", olemme tavanneet niin monena kesänä.. Lisäksi tämä "kesämies" on olemukseltaan sellainen, josta pidän. Hieman ujo, mutta toisten kanssa toimeentuleva. Tämä nykyinen on puolestaan seurassa välillä yltiömäisen rehvakas, mutta aina ei kuitenkaan yletä samalle aaltopituudelle kanssani. Ts. ei aina ymmärrä kaikkea, mitä hänelle selkokielellä sanon.
Tuohon toiseen mieheen saisin yhteyden ihan milloin vain, vielä on kuitenkin sen verran kunnioitusta omaani kohtaan jäljellä, että siihen leikkiin en ole lähtenyt.
Vaikeaa...
Toivottavasti jollakin on jotain järkeviä, suuntaa antavia neuvoja.
Vastaukset 5
Vanhimmat
alempana olevaa aloitustani siitä kuinka erään tyypin kaa kaikki menee niin yksiin ettei oo tosi. ja tunnettu ollaan jo pidemmän aikaa, jo ennen kuin mulla alkoi tämä suhde johon tuli pian myös perheenlisäystä. tää tyyppi on tukenu mua elämäni vaikeimmissa paikoissa ja toivottavasti se pysyis siinä eikä suhteesta tulis sen monimutkasempi enää. sitä en kestäs kun perhe hajois molemmilta.
on hakusessa homma ja aikuiseksi kasvaminen kesken. Ei sun auta muu kuin antaa kenkää nykyiselle ja styylata uuden kanssa.
Siten vuoden pästä itket vanhan perään ,kun sillä oli se asuntokin, tää uusi on joku tuhnu.
arvostaa sinua. Ei halua menettää sinua toiselle miehelle eli haluaa omistaa sinut. Älä mene heti seuraavaan suhteeseen. Hanki vaikka jokin harrastus. Käy itseksesi, rauhassa läpi menneiden vuosien tapahtumat; sitten mahdolliseen uuteen suhteeseen "puhtaalta pöydältä".
voi ylipäätään viedä jalat alta, on merkki siitä, että omassa suhteessa jokin mättää ja pahasti. Mieti ensin oma suhteesi jonkinlaiseen ratkaisuun ennen kuin alat miettiä sitä toista miestä. Mieti oletko onnellinen ja haluatko todella tulevaisuuden nykyisen miehesi kanssa. Kenen parasta mietit, kun pysyt suhteessasi?
Aika normaalia että mies pitää naista itsestäänselvyytenä. Sitten säikähdetään tilanteita joissa asiat olisikin menossa eron suuntaan. Sitten palvotaan naista kuin kuningatarta, mutta sitä ei kestä yleensä kuin viikko tai kaksi.
Ikävintä on kuulla tuo riidan tai muun yhteydessä "olen vain säälistä sun kanssa"... Itse pelkään samaa asiaa...