vain miehille

Ihan vain tiedoksesi, että tämä on avoin keskustelupalsta, jolla sinä tuskin saat määräillä, kuka kommentoi mitäkin asiaa. Kannattaa ehkä myös muistaa, että joku voi esiintyä miehenä ihan vain sinun kiusallasi.

Minusta kaksoiselämän eläminen ei siis ollut lainkaan rankkaa. Elän tätä hetkeä enkä mieti mennyttä enkä tulevaa. Jatkan edelleen vaimon kanssa ja avioelämän jatkumisen takia jouduin tekemään valintoja. Minähän en suinkaan ollut ainoa ratkaisun tekijä, koska osapuolia oli kolme.

kaksi vuotta taiteilua rakkauden ja perheen välillä. Vihdoin kolme vuotta sitten nuorin täytti 12, jolloin hankin oman asunnon ja lapset muuttivat luokseni, puolen vuoden perästä myös rakkauteni.

vaikka olen nainen... mutta elän vähintään kaksoiselämää.

Kaksoiselämä syö pidemmän päälle ja minulle se alkaa riittää, ero häämöttää nyt parin vuoden jälkeen. Täytyisi vielä saada mies ymmärtämään kunnolla asia.

Kaksoiselämän viettäminen ei johdu luonteesta, vaan tilanteista, tapahtumista ja ennenkaikkea siitä, että ihmiset muuttuu kokoajan. Jos molemmat muuttuu erisuuntiin, niin suhteesta ei tule mitään. Tämän tajuaminen ja työstäminen saattaa kestää vuosia.

kysymys aloittajalta !!

tuossa on asioita joita olen myös paljon miettinyt, ja haluaisin myös asiallisia vastauksia Teiltä jotka syystä tai toisesta olette tuollaisessa tilanteessa!???

Minulla tuota kaksoiselämää kesti vain muutaman kuukauden ennen kuin otin eron. Ja ratkaisu tuli yksinkertaisesti siitä syystä, että toisaalta en moista kaksoiselämää jaksanut jo myös koska tunteet oli sammunut puolisoa kohtaan. Näin jälkikäteen ajateltuna melko sekaisin siinä ajatukset on ja aika vähän sitä jaksoi huomiota tälle silloiselle puolisolle jakaa kun oli toisen naisen luona jo kaikkensa antanut. Sekä fyysisesti että henkisesti. En ymmärrä itsekään kuinka joku pystyy itsensä jakamaan ja antamaan itsestään molemmille niin ettei sitä muka huomaisi.

Ei sitä normimies vuodesta toiseen jaksakaan. Ainainen pelko kiinnijäämisestä syö kirjaimellisesti miestä. Kun palaa vieraista kotiin, ei voi katsoa vaimoa silmiin ja vilkuilee tätä etsien merkkiä epäilystä. Sydän hakaten ja hengitystään pidätellen olen vaimon puheluita sivusta peläten että joku sen ystävistä parhaillaan käräyttää minua. Kun on kotona miettii mitä se toinen tekee ja kun toisen luona, miettii mitä vaimo tekee. Pelkää, että vaimo aavistaa ja kostaa. Vaimostaan on mustasukkaisempi kuin koskaan, koska ymmärtää että vaimo voi aivan yhtä hyvin pettää. Minun pettäminen on toinen asia, koska se merkitse minulle mitään. Tai siltä se ainakin tuntui. Toisaalta tuntee syyllisyyttä sen toisen naisen elämän pilaamisesta ja kiroaa sitä päivää kun suhteeseen ajautui. Toisaalta saattaa ajella toisen naisen kodin ohi nähdäkseen onko siellä valot. En ole patologinen pettäjä vaan edelleenkin olen sitä mieltä että ajauduin suhteeseen vain siksi koska en raaskinut sanoa ei ja toinen oli kovin innokas suhteeseen. Kaksoiselämää kestin vuoden verran, kunnes toinen naiseni varmaan tajusi, ettei meistä koskaan tule mitään. Jätin soittamatta, pidin pitkiä taukoja tapaamisessa ja olin rakastuneempi vaimooni kuin koskaan. Olin helpottunut, koska en ollut jäänyt kiinni ja minulla oli edelleen vaimoni. Varsinaista loppua emme toisen naiseni kanssa tehneet koskaan, en vain enää koskaan soittanut tai käynyt. Näemme joskus, mutta emme tervehdi. Toivon hänelle kuitenkin kaikkea hyvää.