Olen joutunut useassa tilanteessa välikäteen, koska tässä asiassa on niin monta mieltä kuin miestäkin. Onko oikein, että me suomalaiset naiset "palaamme" Islamiin, koska aviomiehemmekin ovat muslimeja, vai onnistuuko avioliitto ilman yhteistä uskontoa ? Mitä tapoja pitää arvostaa tai kunnioittaa vaikka venälaisessä tai saksalaisessa kulttuurissa. Mitä tapoja olette hyväksyneet ja mitkä ovat ottaneet todella päähän. Miten olette näistä päässeet yli ? Entäs ne naiset, jotka vielä ovat "kynnyksellä". Onko avioliitto onnistunut ja onko siinä "tasapaino" molempien kulttuurien suhteen ? Onko jollakin tunne, että on pitänyt luopua jostakin oleellisesta ja mitä on tullut tilalle ? Haluaisin myös tietää, jos suhde on mennyt "karille" , mistä se johtui ?
Toisaalta, mitä puolisonne on oppinut meidän kulttuurista, vai elättekö täysin eristettyä elämää ja ystäväpiirinä vain saman kulttuurin-uskonnon edustajia ?
Toisaalta, mitä puolisonne on oppinut meidän kulttuurista, vai elättekö täysin eristettyä elämää ja ystäväpiirinä vain saman kulttuurin-uskonnon edustajia ?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Juu,
suvaitsen PERIAATTEESSA kaikkia vaimoni kulttuurin ilmiöitä, paitsi...
sitä, että minun pitäisi arvioida omia sanomisiani/tekojani vain toisen kulttuurin näkökulmasta. Jos suomalaisittain ilmaisemani asia tai teko jäytää venäläisittäin katsovaa vaimoani, niin yritän selittää, miksi asia tai ele meillä ei ole niin paha... Tai miksi kyseinen sanonta suomalaiselle ei ole mitenkään paheksuttava.
Voisin ajatella, että minä vaimolleni valtaväestöä edustavana olen myös mahdollisuus valoittaa kummallista suomalaista kulttuuriamme. Tarkoitukseni ei ole suinkaan tehdä hänestä suomalaista, vaikka opetan osaltani selviytymään Suomessa.
Höh, joku varmaan nyt luulee, että kaikki tänne tulevat venakot haluaisivat muuttua suomalaisiksi. Ehei. En minäkään (tuskin siis) haluaisi muuttua venäläiseksi, jos muuttaisin Venäjälle. Silloin minun itseni pitäisi myös kestää oudoksuva suhtautuminen valtaväestön puolelta minuun.
Minulta ja mielestäni meiltä kaikilta punnitaan oman kulttuurimme syvyyttä just sillä, kuinka me siedämme erilaisuutta ja kuinka se erilaisuus toimii "peilinä" ja antaa selkeyttä omalle kulttuurilliselle ylpeydellemme, joka on aivan jotain muuta kuin vain leijonariipus kaulassa.
Joissain äärireaktioissamme olen valmis edellyttämään myös suomalaiselta(ni) kulttuurilta muutosta maahanmuuttajiin, mutta noin yleesä ottaen "talo elää tavallaan ja vieras käy ajallaan"
Jotkut vieraat viihtyvät ja heitä jaksaa katsella pidempään. Outo juttu? Ehei, molemminpuolisesta kunnioituksesta ja halusta uskoa toisesta hyvää (koska sisimmältäni tiedän sen niin olevan) mielestäni on kyse.
maan matonen??
Asia on niin että ainakin (entinen)ystäväni unohti koko suomalaisuutensa ja oman kulttuurinsa kun meni muslimin kanssa yhteen. Kaikki ystävät ovat häneltä kadonneet koska ei pidä yhteyttä ja käyttäytyy kuin olisi muslimi itsekin. Hän on luopunut kaikesta mutta ei sitä rakkaudesta sokeana itse tajua. Puoliso ei halua olla tekemisissä vääräuskoisten kanssa.
Tuossa äsken eräs venäläisen naisen kanssa oleva mies kommentoi varsin hyvin tätä asiaa mutta kerronpa nyt omia näkemyksiäni tästä aiheesta.
Itse en ole palannut islamiin enkä palaisikaan, en ainakaan miehen takia. uskonto on niin henkilökohtainen asia, ettei siihen voi kukaan muu tulla sanomaan mitään.
Itse hyväksyn kaiken muun paitsi itseäni rajoittavat säännökset ja väkivaltaisuudet tms. rikollisuuden (mikäli näitä edes voi laittaa kulttuuri taustan piikkiin).
Tuskin on tarvinnut luopua mistään erityisestä tai turhastakaan. Kaverit ovat säilyneet ja uusia on tullut lisää... enpä minä tyhjäpäiden, pinnallisten nipottajien kanssa kaveraakaan;D (ellei miestä lasketa... no vitsi vitsi;D)
Meillä on tasapaino tavallaan molempien kulttuurien suhteen mutta silti homma ei henkilökemioiden vuoksi pelaa. (ts. mies on se nipottaja ja pinnallinen juntti, joka luulee tietävänsä kaiken paremmin kuin minä;D)
Kumpikaan meistä ei elä eristettynä. Tänäänkin lähden opiskelijabileisiin ja tuskin kenelläkään on siihen mitään sanomista. Mies on töissään ja minä opiskelen. Molemmilla on omat sosiaaliset verkostot siellä missä vaikutamme. Minulla on kavereina sen verran sekalaista sakkia samoin kuin miehellä, että joskus miehenkin kaverit ovat minun kavereista mutta harvoin toisin päin (tyttöystäväni on "vannoutunut rasisti", joka inhoaa jopa venäläisiä naisia eikä suostu kääntämään kelkkaansa edes minun mielikseni... on selvä ettei häntä kiinnosta olla mieheni tai hänen kavereidensa kanssa tekemisissä;D).
Mitä puoliso nyt on oppinut meidän kulttuurista... ainakin kiroilemaan, tosin vieläkin epäsopivissa paikoissa ja epäuskottavasti. kaikenlaista normaalia länsimaista toimintaa. Miten Suomessa hoidetaan yritysasioita ja miten saadaan firma tuottamaan. Mistä suomalaiset pitävät ja mikä on meidän historiamme. Naisen asemasta tietysti jaksetaan vääntää kättä. Mies jaksaa viilata naisten palkkausasioista (jostain kummasta saanut tietää, että suomessa naisilla on pienempi palkka... eli epätasa-arvoa.... heh heh vertaisi oman maansa tasa-arvoon niin johan olisi suu kiinni. Eihän sitä kukaan oman pesänsä likaisuutta tunnusta kun käy naapurin pesää siivoamaan)
(jotkut yläasteelaiset tässä ketjussa eivät ilmeisesti tajunneet, että asioista voi keskustella ilman että ne varsinaisesti liittyisivät itseen... ikään kun yleisellä tasolla, sen luokan vastauksia taas tuli, että on selvästi alaikäisyyden vuoksi ylivoimaista tarkastella asioita laajemmin. Noista kahden kilon siika jutuista jo tietää, että 7c:llä on atk-tunnilla liikaa luppoaikaa;D Itse ymmärrän, että Atk-tunneilla voi olla todella tylsää kun opettaja aloittaa alkeista ja itse osaa kaiken jo)
Vastaanpa ensin esittämiisi kysymyksiin ja lisään ehkä lopuksi vielä muita mietteitäni asiasta.
"Onko oikein, että me suomalaiset naiset "palaamme" Islamiin, koska aviomiehemmekin ovat muslimeja, vai onnistuuko avioliitto ilman yhteistä uskontoa?"
Minusta ei voi sanoa onko Islamiin "palaaminen" oikein vai väärin. Se on jokaisen henkilökohtainen asia. Voisin oman linjaukseni vetää niin, että mikäli uskontoa vaihdetaan vain miehen uskonnon takia, niin sitten ollaan hakoteillä. Jos taas miehen kautta "löytää" uskonnon ja tuntee sen omakseen, niin se on jo parempi. Ei kait kukaan kuitenkaan ole toiselle kykenevä kertomaan onko hän valinnut uskonsa oikein perustein vai ei.
Itse olen uskonnoton enkä muslimiksi voisi itseäni kuvitella. Uskon siis vahvasti, että avioliitto voi onnistua myös eri uskontoisten välillä. Onhan noita onnellisia liittoja jos jonkin uskontokuntien välillä.
"Mitä tapoja olette hyväksyneet ja mitkä ovat ottaneet todella päähän? Miten olette näistä päässeet yli?"
Pitää oikein pysähtyä miettimään. En oikeastaan pysty erittelemään yksittäistä tapaa, vaan miehen kulttuuriset lähtökohdat vaikuttavat koko hänen minuuteensa. Osa vaikutuksista tuottaa ongelmia, osa kiitoksia.
Olen itse melkoinen tekevä luonne, eli sujuvasti remppailen yhtä jos toista, vaihdan auton renkaat ja valot, lisäilen öljyt, ompelen, kokkaan jne. Eli en erottele miesten ja naisten töitä ja inhoan uusavuttomuutta. Itselleni on vähän kunnia-asia tehdä asiat itse (perhepiirissä) ja vielä hyvin. Siis kun hommiin tartun... Laiska olen. :)
Mutta mies puolestaan on elänyt tyypillistä arabimiehen elämää, jolle kaikki tehdään valmiiksi. Hyvä että sulakkeen osaa vaihtaa. Välillä siis meinaa hermot mennä kun koittaa opettaa hajulukkoa tyhjentämään tai saada toista ymmärtämään, että jos lavuaariin viskoo isompaa roskaa, niin ne saa sieltä sitten jälkikäteen itse kerätä. Eivät ne asunnon seinien sisältä mihinkään häviä vaikka silmistä ovatkin poissa. Ja me emme siis vielä edes asu yhdessä kuin viikkoja kerrallaan. :/ Noh, toisaalta koulutus on hyvä aloittaa ajoissa. :D
"Onko jollakin tunne, että on pitänyt luopua jostakin oleellisesta ja mitä on tullut tilalle?"
Joitain itselleni mieluisia asioita olen vähentänyt suhteen myötä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä miehen kulttuurin kanssa. Asiat ovat enemmänkin harrastuksiin liittyviä, joita on kiva tehdä yhdessä jonkun kanssa, mutta mies ei ole niistä innostunut. Yksin taas ei sitten aina jaksa. Tilalle on toki tullut joitain miehen mielenkiinnon kohteita, jotka miellyttävät itseänikin. Onneksi mies on utelias ja innokas kokeilemaan kaikkea, joten on jo yhtä jos toista "minun puuhaani" kokeillut. Toiset ottavat tuulta alleen, toiset eivät.
"Toisaalta, mitä puolisonne on oppinut meidän kulttuurista, vai elättekö täysin eristettyä elämää ja ystäväpiirinä vain saman kulttuurin-uskonnon edustajia?"
Mies elää länsinaapurissamme pääsääntöisesti ilman minua. Hänellä on pari oman kulttuurinsa tai uskontonsa edustajaa kavereina, mutta yleisesti hänen sosiaalinen piirinsä koostuu muista. Hän on oppinut paljonkin "meidän" kulttuuristamme, tosin ajatusmaailmansa on ollut jo kotimaassaan hyvin liberaali ja länsimaalainen. Eivät hänen elintapansa poikkea länsimaisesta minusta mitenkään. Uskontoaan ei harjoita.
Kaikenkaikkiaan minusta tämä mukautuminen/hyväksyminen on hyvin henkilökohtainen asia. Toisille on luontevaa mukautua enemmän toisen osapuolen kulttuuriin ja tapoihin kun toisille. Melko usein se tuntuu kuitenkin jopa ihan suomi-suomi pareissa olevan niin, että nainen mukautuu enemmän miehen elämänmenoon.
Itse välillä huomaan jopa pelkääväni mukautuvani liikaa. Pelkään suoraan sanottuna tilannetta, että minun yli käveltäisiin ja toimisin kodin yleiskoneena ja itsestäänselvyytenä. Siksi huomaankin välillä pistäväni kampoihin turhankin kanssa. Tulkitsen välillä miehen tekemisiä tai sanomisia näihin pelkoihin pohjaten ja metsään mennään välillä pahasti. Odottelen mielenkiinnolla normaalia arkea, jotta näkisi miten tämä meidän keskinäinen dynamiikka ihan oikeasti toimii. Jos en ihan hermoheikoksi ja vainoharhaiseksi ennen sitä muutu ja saa kenkää persiilleni. ;)
Euroopan historia on kansanmurhien historiaa. Jos joskus toistuu historia, ensimmäisenä kävelevät alttarille muslimit ja heidän puolisonsa sekä jälkikasvunsa.
Tiedoksi: historian vuoksi pidän mahdollisesti toistuvaa vääränä. Minusta jokainen saa valita oman elämäntyylinsä - tietoista valintaa auttaa riskin tunnistaminen ja Euroopan historian tuntemus.
Meidän jokaisen on tehtävä suvaitsevaisuustyötä, ettei ne kauheat ajat enää koskaan palaisi. Jotenkin en pysty tuudittamaan hyväuskoisuuteen, kun Screbrenicassakin kaasutettiin noin 8000 muslimimiestä hengiltä viime vuosikymmenellä.
Meillä ainakin onnistunut liitto ilman yhteistä uskontoa, tosin olemme avoliitossa vielä.. Mieheni kunnioittaa minun uskontoani ja minä hänen.
esim. en juo alkoholia hänen seurassaan ja hän taas myöntynyt sen verran että saan juoda lasin viiniä ruuan yhteydessä, kun syömme ulkona ja saan syödä sikaa.
Eipä kyllä noita myönnytyksiä hirveesti ole toistemme suhteen.. Mieheni aikalailla elää suomalaisten "sääntöjen" mukaan.
Suurin osa minun ystävistäni katosi, kun huomasivat, että olen tosissani tämän muslimimiehen kanssa. Uhkailivat kovasti, jotta jättäisin hänet, mutta koska muuta syytä eroon ei ollut kuin luulo että "muslimi miehen kanssa ei voi elää". Osa mieheni ystävistä lähti myös suhteemme vuoksi, mutta yhdessä ollaan oltu nyt jo vuosia ja uusia kavereita on hankittu(suurin osa ei ole muslimeja).
Toivottavasti vastaus ei nyt mennyt kovin sivuraiteille :)
asettelu.. sinä SAAT juoda viiniä tai SAAT syödä sikaa..? Eikö myönnytys miehesi puolelta tarkoittaisi ennemmin että hän olisi valmis juomaan kanssasi lasin viiniä? Nyt en näe mitään myönnytystä miehen puolelta koska sinä et ole muslimi ja alkoholi ja sianliha kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin. Vai onko mielestäsi myötäilyä että sinä saat pitää osan suomalaisuudesta?
ehkä huono sanojen asettelu..kyllähän hän ajoittain juo kanssani sen lasin viiniä tai saunaoluen.. Nuo asiat jo niin automatisoituneita, että olen huono määrittelemään kuka jousti ja miten..
Ap kysymys vaatisi aika pitkän vastauksen, joten keskityn nyt vain omalta kohdaltani olennaiseen.
Ranskalainen kulttuuri ja ranskalaiset mielestäni jyräävät tahtoni ylitse mennen tullen. Kaksi mahtavinta jyrääjää ovat Ruoka ja Äiti.
Ruokailutottumuksista ei siis tingitä ja elämä suunnitellaan ruoka-aikojen mukaan. Suvun sunnuntailounaalle on raahauduttava puolikuntoisenakin. Päinvastoin! Puolikuntoisena juuri kuulemma pitääkin nimenomaan syödä! Jos minä haluan elokuviin iltaseitsemältä, niin ei se sovi, sillä illallista syödään puoli kahdeksalta. Eli elokuviin voidaan mennä, mutta joko ennen tai jälkeen illallisen. Ota tai jätä. Kaupunkilomilla osa päivästä menee lounasravintolan valkkaamiseen, kun pitää tutkia huolella kaikki ulkoseinällä roikkuvat menu-ehdotukset ja hinnat. Sillä välin olisi jo yksi museo koluttu yksityiskohtaisesti...
Sitten se Äiti. Miniän on turha asettua anoppia vastaan, sillä peli on menetetty jo alkutaisteluissa. Onneksi minulla on kiva anoppi... Äidillä on uskomaton valta perheessä. Ja hän juuri vahtii, että ruoka-ajoista pidetään kiinni ja soittaa iltaisin kysyäkseen mitä meillä syötiin ja oliko tarpeeksi hyvää ja terveellistä. Kerran hän toi minulle rasiassa porkkanaraastetta näyttääkseen, mikä on juuri oikean kokoinen raaste.
Mistä olen siis luopunut? Omasta rauhasta lähinnä. Olen luopunut löhösunnuntaista sohvalla kirjan kanssa, sillä silloin istumme sen seitsemän tuntia ruokapöydässä. Spontaanisuudesta olen myös joutunut jonkin verran luopumaan, sillä ateriat ja suku säätelevät paljon sitä mitä tehdään ja koska. Joudun myös jakamaan mieheni tämän äidin kanssa. Jos mies vaikka sairastaa pikku flunssaa, niin äiti on meillä melkein koko vuorokauden keittämässä yrttiteetä ja tuputtamassa lääkkeitä. Tai vaihtoehtoisesti soittaa viiden minuutin välein erittäin huolestuneena.
Ei joka suvussa toki olla samanlaisia syöppöjä, eikä äiti ole yhtä hallitseva, mutta tämä onkin minun tarinani.
Kostoksi mies saa aamukahviksi laihaa suomalaista suodatinkahvia ja uusien perunoitten kanssa tilliä persiljan ja valkosipulin sijaan. Suomessa jotuu lisäksi sääskien syömäksi ja juomaan pahvilaatikkoviiniä ;-)
Aika samaa rataa menee myös meillä. Ei ole mistään tarvinnut sen kummemmin luopua, paitsi, mieheni, koska asumme täällä Suomessa. Hän kaipaa perhettään, yhteisiä perhejuhlia sekä sitä välittämistä, jota yhteisö saa aikaan, lasten tulo ja kehittymisen seuraaminen ja samalla oppiminen siinä sivussa, normaali elämän kierto. Ruokailut suuren perheyhteisön kesken sekä kuulumisien kysely, tunteiden jakaminen, kaikkien kanssa, joista välittää. Huolenpito, josta me olemme vieraantuneet, tämän kehityksen kautta, se on todella liikuttavaa, kun juttelemme mesessä, ja äidillä on kyyneleet silmissä, kun näkee poikansa onnellisena, soisi tämän saman myös suomalaisille äideille. Mieheni on oppinut täsmällisyyttä, katsoo kokoajan kelloa, haluaan olla kaikessa todella hyvä, on innostunut suomalaisesta kulttuurista, lukenut kaikki kirjat, jotka on käännetty hänen kielelleen suomesta,, aika paljon Paasilinnaa. Samoin vanhoja kirjaijoita.. Minna Cant ja tietysti Kalevala. Into on suuri ja haluaisin suojella kaikelta, mutta kylmä totuus on toista, rasisteja löytyy. Miten voi tähän valmistaa, et voi elää "suomikodossa" miten kertoa ne realiteetit, että, ei elämä ole, niinkuin ja miltä se näyttää.. Joulupukkia ei oikeasti ole olemassa.