Olen vähän sekaisin enkä tiedä mitä pitäisi ajatella tai tehdä. Olen ollut suhteessa nykyisen kumppanini kanssa reilun vuoden, josta puolet ajasta olemme asuneet yhdessä. Periaatteessa kaikki menee hyvin. Pidämme molemmat matkustelusta, rauhallisista koti-illoista, seksi sujuu. Silti tuntuu, että jotain puuttuu. Minusta tuntuu, että meidän arvomme elämässä ovat liian erilaiset. Mieheni arvostaa perinteisiä suomalaisia perusarvoja: koti, työ, perhe. Minä taas olen ehkä enemmän kaupunkimaisen "haihatteleva" vihreine ajatuksineni ja kulttuurisine vaatimuksineni ja pyrkimyksineni olla niin anti-juntti kuin mahdollista, kun hän taas on ylpeästi juntti eikä muuta tavoittele.
En tiedä onko kyse vain kulttuurien kohtaamisesta? Minua on kaupungin ja akateemisen maailman kasvattina opetettu tiettyihin arvoihin ja käyttäytymismalleihin ja hänelle maaseudulta tulevana tapa katsoa maailmaa on toinen. Kauhea sanoa näin, mutta minusta tuntuu kuin hän olisi vähän tyhmä ja yksinkertainen...Lisäksi hän on myös melko hiljainen perus-jössikkä, hidas, mutta kankea;) En minäkään mikään seurapiiriperhonen ole todellakaan, ulkoisesti hyvinkin rauhallinen ja tylsä, mutta päässä suhisee miljoonat ajatukset ja mieli muutenkin heittelee suuntaan ja toiseen sellaista vauhtia, ettei itsekään pysy perässä. Ehkä vähän ristiriitainen kuvaus, mutta ristiriitaisuus ehkä kuvaa luonnettani muutenkin hyvin;)
Muutimme uudelle paikkakunnalle yhteen muuttaessamme työn perässä. Sosiaalinen piiri ei ole muodostunut kovin laajaksi, joten sekin aiheuttaa lisäpaineensa suhteelle. Tuntuu vain, että syvemmällä tasolla emme ymmärrä toisiamme. Jos puhun mitään astettakaan syvempää, hän ei kerrassaan tajua mistä on kysymys. Minua tämä asia ahdistaa ja häntä taas ahdistaa, koska ei osaa eikä halua puhua niin syvää riipaavasti. Hänelle tavallinen perusarki riittää. Minulle ei. Minusta jonkinlainen syvempi yhteys pitäisi kyetä saavuttamaan sen elämän tärkeimmän ihmisen kanssa.
Ono muilla kokemuksia vastaavista tilanteista. Onko kyse kaupunki- vs maalaismaailman kohtaamisesta, miesten ja naisten näkemyseroista vai olemmeko vain erilaisia persoonia ja suhteella ei ole tulevaisuutta? En haluaisi roikkua ok suhteessa vain tavan vuoksi, mutta pelkään myös, että en vain itse tajua että minulla on nenäni edessä hyvä suhde, jonka olen vaarassa heittää pois. En ole ikinä ennen missään suhteessa kokenut sellaista huomioimista ja aitoa välittämistä kuin nyt. Entisten boheemi-taiteilija -heilojeni kanssa olin aina sivuroolissa. Silti olin mielessäni kuvitellut, että tuleva puolisoni olisi jollakin tapaa samanhenkinen kuin itse olen, mutta tämä maalaisjössikkä tuli ja vei tajuntani. Nyt huuman laannuttua en enää olekaan niin varma.
Jos itse lukisin viestini, miettisin että voi tyttö parka, mieti nyt hetki mitä oikein haluat, äläkä typerällä jahkailullasi vahingoita suhteen toista puolta ja koko suhdetta. Ja minähän mietin, mietin ehkä aivan liikaa, mutta mitään lopputuloksia ei synny. Olen aina vain yhtä hukassa.
En tiedä onko kyse vain kulttuurien kohtaamisesta? Minua on kaupungin ja akateemisen maailman kasvattina opetettu tiettyihin arvoihin ja käyttäytymismalleihin ja hänelle maaseudulta tulevana tapa katsoa maailmaa on toinen. Kauhea sanoa näin, mutta minusta tuntuu kuin hän olisi vähän tyhmä ja yksinkertainen...Lisäksi hän on myös melko hiljainen perus-jössikkä, hidas, mutta kankea;) En minäkään mikään seurapiiriperhonen ole todellakaan, ulkoisesti hyvinkin rauhallinen ja tylsä, mutta päässä suhisee miljoonat ajatukset ja mieli muutenkin heittelee suuntaan ja toiseen sellaista vauhtia, ettei itsekään pysy perässä. Ehkä vähän ristiriitainen kuvaus, mutta ristiriitaisuus ehkä kuvaa luonnettani muutenkin hyvin;)
Muutimme uudelle paikkakunnalle yhteen muuttaessamme työn perässä. Sosiaalinen piiri ei ole muodostunut kovin laajaksi, joten sekin aiheuttaa lisäpaineensa suhteelle. Tuntuu vain, että syvemmällä tasolla emme ymmärrä toisiamme. Jos puhun mitään astettakaan syvempää, hän ei kerrassaan tajua mistä on kysymys. Minua tämä asia ahdistaa ja häntä taas ahdistaa, koska ei osaa eikä halua puhua niin syvää riipaavasti. Hänelle tavallinen perusarki riittää. Minulle ei. Minusta jonkinlainen syvempi yhteys pitäisi kyetä saavuttamaan sen elämän tärkeimmän ihmisen kanssa.
Ono muilla kokemuksia vastaavista tilanteista. Onko kyse kaupunki- vs maalaismaailman kohtaamisesta, miesten ja naisten näkemyseroista vai olemmeko vain erilaisia persoonia ja suhteella ei ole tulevaisuutta? En haluaisi roikkua ok suhteessa vain tavan vuoksi, mutta pelkään myös, että en vain itse tajua että minulla on nenäni edessä hyvä suhde, jonka olen vaarassa heittää pois. En ole ikinä ennen missään suhteessa kokenut sellaista huomioimista ja aitoa välittämistä kuin nyt. Entisten boheemi-taiteilija -heilojeni kanssa olin aina sivuroolissa. Silti olin mielessäni kuvitellut, että tuleva puolisoni olisi jollakin tapaa samanhenkinen kuin itse olen, mutta tämä maalaisjössikkä tuli ja vei tajuntani. Nyt huuman laannuttua en enää olekaan niin varma.
Jos itse lukisin viestini, miettisin että voi tyttö parka, mieti nyt hetki mitä oikein haluat, äläkä typerällä jahkailullasi vahingoita suhteen toista puolta ja koko suhdetta. Ja minähän mietin, mietin ehkä aivan liikaa, mutta mitään lopputuloksia ei synny. Olen aina vain yhtä hukassa.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Pakostakin juttusi hymyilytti. Ns. toisella kattauksella naiset tuntuivat joustavan mistä tahansa, kun hyvän miehen löysivät.
Hyvä mies = holisti, tyhmä, nössykkä elämäntapaongelmainen naistenvihaaja.
Erosin ns. hyvästä miehestä. Ei lyönyt eikä juonut (kuin muutaman kerran vuodessa; kuulemma normaalia vähemmänkin kuin normaali mies). Kävi töissä. En silti ollut valmis joustamaan siitä, että herra ja ylhäisyys kuviteli asuvansa hotellistta, tai ehkäpä vielä bordelli -sellaisessa.
Ns. hyvän miehen kriteerit ovat varsin kummalliset Suomessa.
Ymmärsin, että haluan enemmän kuin ns. hyvän miehen. Haluan fiksun miehen.
Minulla ja nykyisellä vaimollani on molemmilla takana hankala avioliitto. Helppoa suhdetta me molemmat haimme, ja hyvin onnistuimme. Pidämme huolen siitä, että kummallakin on liitossamme hyvä olla.
Minun määritelmissäni hyvä mies ei todellakan ole holisti, tyhmä, nössykkä elämäntapaongelmainen naistenvihaaja. Ja ottamatta sen enempää kantaa siihen, onko oma mieheni ns "hyvä" vai ei, ei hän ainakaan ole edellä mainituosta määritteistä muuta kuin ehkä pikkaisen yksinkertainen...
Arki meillä menee ihan perusmukavasti se minulle onkin tärkeää. Henkisiin tarpeisiini mieheni ei todellakaan pysty vastaamaan, mutta kai ne tarpeet saa tyydytettyä jossain muuallakin, vai? Vastauksena sinulle "henkinen juttu", kyllä minäkin haluaisin fiksun miehen, mutta miten sitten määritellään fiksu? Käytökseltään fiksu, vai ajatusmaailmaltaan ja älyltään fiksu? Ensimmäistä mieheni on, toista ei oikeastaan. Kummatkin olisi tärkeitä, mutta jostain kai pitää joustaa, mutta onko tämä se oikea kohta, en tiedä.
Tiedän, että nykyisestä kumppanistani saisin loistavan arjen jakajan, joka ottaa vastuuta ja mitä rakastavimman isän tuleville lapsille, jos niitä joskus olisi tullakseen. Mutta se henkinen yhteys...sitä ei juuri ole.
Minä harrastan "akateemista" keskustelua työpaikallani ihan riittävästi, vaikka yritänkin pitää puheet maanläheisinä.
Vapaa-aikanani haluan olla mies arkinen aivan, mutta mihinkäs minä tästä roolistani pääsen.
Vaimoni ei ymmärrä työasioistani mitään, mutta ei se minua häiritse. Pidetään ne jutut täällä piikilankojen yms. sisällä.
En minä missään nimessä haluaisi työasioista puhua kotona. Aivan liian suuri osa päivästä kuluu jo muutenkin työasioitten parissa ja ns akateemisessa keskustelussa. Tarkoitan sellaista henkistä keskusteluyheyttä, että toinen ymmärtää mitä tarkoitan. Ymmärrätkö?;)
Olen harrastanut sitä pitkään täällä netissäkin, toisilla nimimerkeillä ja aiheesta, jotka nostavat niskavillasi pystyyn. Oma palstansakin sille tekniikalle on.
Muuan naispuolinen "ammattivastustaja" haluaisi keskustella ihan kasvotusten kanssani siitä ja ties mistä, mutta vaimoni ei oikein lämpene sellaiselle jutustelulle.
Nyt aikuisena tiedän juuri mitä kaipaan, enkä tyydy vähempää :)
Olen luonteeltani monitahoinen ihminen ja keskusteluissa pidän kun ajatukset saa lentää ja keskustelukumppanin kanssa ollaan ns. samalla tasolla.
kokeilin tapailua useammankin miehen kanssa, kunnes tapasin sen jonka kanssa pystyn puhumaan, joka ymmärtää ja jota ymmärrän. Enkä vähempää tyytyisi, mieluummin yksin kuin kehnon kumppanin kanssa.
Voi kun kuulostaa tutulta xD! Olen omissa pohdinnoissani päätynyt siihen, että samansuuntaiset tulevaisuuden tavoitteet ja toimiva arki hellyydenosoituksineen ovat hyvän suhteen rakennusaineet. Toki lennokaat keskustelut ovat aivan ihania, mutta jos arki ei toimi ja toinen on ihmisenä äärimmäisen hankala, itse valitsen mieluummin sen miehen jonka lähellä on hyvä ja rauhallinen olo ja joka ottaa ajoittaiset tuiskahdukseni vastaan rauhallisesti eikä lähde niihin mukaan. Sielunkumppanuus on hyvä asia, mutta se voi olla äärimmäisen raastavaa.
Vaikka huuma on mennyt ohi, tunnetko silti rakastavasi miestäsi?
Jos joku on "äärimmäisen hankala", taidetaan olla jo fyysisisen väkivalla tms. puolella. Nyrkkiä ja puukkoa tulee. Pientä rajaa noiden nykysammakoiden käyttöön.
Ei siihen tarvita fyysistä vakivaltaa että ihminen on hankala. Hankala voi olla monella tavalla, se voi olla joustamattomuutta, itsekkyyttä, kohtuuttomia vaatimuksia, äärimmäisiä mielialan vaihteluita tms. Toki fyysisesti väkivaltaista ihmistä voi myös sanoa hakalaksi, mutta siinä vaiheessa ainakin itse juoksisin karkuun ja lujaa, koko suhteesta. Muuta hankaluutta siedän tiettyyn rajaan asti, kun ei se oma käytöskään aina ole järkevimmästä päästä.
Mitä on se äärimmäinen hankaluus, jota pahempaa ei siis voi olla.
Olen kokenut äärimmäisen hankalana esimerkiksi sen, että olin itse vuosikausia joustanut, mm. muuttanut puolisoni mukana tämän työpaikan perässä, mutta kun itse odotin uudessa elämäntilanteessa joustoa arkielämässä, sitä ei kertakaikkiaan herunut. Kumppanini tuntui aidosti kärsivän uudesta elämäntilanteestamme eikä kertakaikkiaan kyennyt tukemaan minua lainkaan.
Tilanne olisi voinut olla paljon tuota pahempikin.
Jos vaihdan sanan "äärimmäinen" sanaan "erittäin", niin ollaanko sitten samaa mieltä? ;) (Tiedän toki että toista ihmistä voi kohdella vielä paljon, paljon huonomminkin.)
Pidän erityisesti kohdasta: joka ottaa ajoittaiset tuiskahdukseni vastaan rauhallisesti eikä lähde niihin mukaan. Kuinka totta:D Ihan oikean sielunkumppanin kanssa en ole koskaan seurustellut, joten siihen en osaa ottaa kantaa. Näihin ihmisiin toki, jotka osaavat korkealentoisen keskustelun taidon, mutta arki on yhtä takkuammista...kovin tuttua. Siksi kai aluksi niin huumaannuinkin kun uskalsin hylätä tämän tutun boheemimiesmallin ja vaihtaa perusmieheen. Turvallista, hellää, joustavaa (ei ehkä tosin aina minun puolelta xD) mutta voi, välillä niin käsittämättömän turhauttavaa, seisahtunutta ja tylsää.
Rakastanko? Riippuu päivästä, mielentilasta. Siitä kun viimeksi sanoin miehelleni rakastavani häntä taitaa olla jo lähemmäs kuukausi. Ei sillä, että vastaavia lausahduksia olisi toiseltakaan suunnalta kuulunut. Perinteinen suomalainen mies?;)
Se on hyvä sana.
Minä olen maalta, ihan maatilalta. Ja yhä edelleen varsin vihreä (luomu, elämäntapaintiaani) ja kaikin puolin luontoihminen. Silti minusta on tullut myös kaupunkilainen - olenhan asunut näissä erikokoisissa, ulkomaillakin, jo 20 vuotta elämästäni. Ja olen akateeminen.
Olen pahoillani, että joudun tunnustamaan, mutta en ole koskaan kestänyt tyhmiä ja juntteja ihmisiä. En nuorenakaan. Jotenkin oma elämänpiirini on aina ollut rikas. Pidän keskusteluista, tarvitsen niitä. Henkinen yhteys, ja toki myös fyysinen, on erittäin tärkeä itselleni suhteessa kumppaniin. Hyvä seksi ei riitä: haluan myös älyllistä kiihotusta, älyllistä haastetta, innostunutta asennetta elämäään ja olemiseen.
Jotenkin, etenkin tässä 40 kieppeillä, näkee, että osa samanikäisistä on "luovuttanut" eli ns. odottavat eläkeikää. Eli "kaikki" on tehty ja koettu, ja se piiri tai maailma, josta se "kaikki" on peräisin, voi olla hyvinkin suppea. Tämä ei edes liity mitenkään akateemisuuteen, tai koulutukseen yleensä.
Minä olen huomannut, että olen joillekin ihmisille liian kokenut, liian nähnyt. Liian... paljon. Ja, no osaan keskustella ihmisen kuin ihmisen kanssa, mutta en jaksaisi suhdetta kokemattoman, tyhmän, yksinkertaisen, rajoittuneen kanssa. Jolle kaikki on koettu ja tehty, ja tämä tässä vain on oleellista. On nelikymppisiä ihmisiä, joille ei ole ainuttakaan unelmaa. Tiedän heti kaksi miestä, joita tapailinkin toiveikkaana hetkisen, jotka ovat tällaisia. Kysyin siitä, ja juttelimme siitä. Minusta on jotenkin niin masentavaa (ja masentava), jos ei ole ainuttakaan unelmaa tai tavoitetta elämässä enää jäljellä. Antaa lopun vain kulua.
Miehesi ei kykene henkisesti vastaamaan tarpeisiisi.
Onko monen nelikymppisen elämä jo niin kuollutta?! Itse olen vasta piirua vajaa kolmikymppinen, joten onneksi en tuosta maailmasta vielä juuri mitään tiedä. Ja en haluakaan tietää, koska se juuri kai se on mikä minuakin ahdistaa. Jumiutuminen, erityisesti ajatusten taholla.
Junttiutta en kestä, en. Se on ongelma. Kuten sanoin, mieheni on ylpeä omista juntti-taustoistaan mutta nykyisellään asumme kaupungissa. Ja kunnia siitä kyllä hänelle, hän on monin verroin avoimempi monille asioille kuin maalle jääneet, jo kauan sitten perheet perustaneet ystävänsä. Ja minun elämäntapaintiaanin huudahduksiin hän suhtautuu lähinnä huvittuneesti mutta hyväksyvästi hymähtäen, kuhan hänen ei asiaan pahemmin tarvitse panostaa.
Olisihan se ihanaa, jos toinenkin tosissaan Innostuisi asioista, eikä vain möllöttäisi. Jos toinen ymmärtäisi luonnon merkityksen, elämän osana luonnon suurta suunnitelmaa, täynnä unelmia, tavoitteita, haaveita...Toisaalta sitten taas, jos toinen on tyytyväinen siinä mitä on. Siitä että on se oma kulta kainalossa ja mukava olla. Ei kai sekään ole väärin? Tiedän, että hän haaveilee perheestä ja lapsista (pian) mutta ei ole tätä vielä voimakkaasti minulle ääneen sanonut, koska tietää että epäröin. Ja minähän haluaisin puhua siitä että epäilyttää, ja miksi näin on, mutta sitä keskusteluyhteyttä on vaikea saada. Yritetty on monestikin ja johonkin asti päästy, mutta minun asteikollani vasta kovin matalalle. Hän ei ymmärrä mikä minun (tai siis meidän) ongelma on enkä minä sitä sen paremmin osaa hänelle selittää.
Ymmärrän myös täysin mitä tarkoitat sillä, että on liian kokenut. Vaikka minulla on elämänkokemusta paljon vähemmän kuin sinulla, olen matkaillut ja asunut useissa eri maissa, hankkinut akateemisen koulutuksen, ollut aina avoin uusille asioille. Rajoittuneet ihmiset ahdistavat.
Pidä vain kiinni siitä miehestäsi. Harva kestää mitään elämäntapaintiaania kiljahduksineen. Tai, riippuu missä tilanteessa kiljahdat! Useimmat ottavat melko pian hatkat.
paljolti toisaan kuinka "tyhmä" ja juntti miehesi on.
Tuskin hän nyt ihan supertyhmä tai huippuyksinkertainen on. Toi rajoittuneisuus (tietynlainen ahdasmielisyys - eli se junttiuden ylistys)ehkä korostaa sitä, tai tekee hänestä jotekini naivin tai yksinkertaisen oloisen.
Mulle vain tahtoo käydä niin, että jos toinen aidosti on vähän yksinkertainen tai hyvin rajoittunut, kapeakatseinen, niin en jotekin pysty arvostamaan tällaista ihmistä; tai jotenkin turhaudun, hän ärsyttää - ja tuo minusta pahimman esille. En voi olla oma itseni ja joudun pidättelemään itseäni, että käyttäydyn hyvin. Ja sitten lakkaan jollain tasolla arvostamasta tai kunnoittamasta mielipiteitä, tämän ihmisen sanomisia - kun ne on niin typeriä tai rajoittuneita, vääriä. Ja siitä seuraa, että otan välimatkaa, etäännyn (että en sanoisi pahasti, kohtelisi huonosti). Lakkaan noteeraamasta. Kuljen yli.
Jos olen selvästi henkisesti vahvempi ja älykkäämpi, niin en ole enää kiltti. En ole oma itseni, kun joudun pidättelemään itseäni, että käyttäydyn hyvin.
Ei onnistu siis.
Jokainen meistä on persoonallisuus, jokaisella on omintakeinen ajattelutapa, maailmankuva, ainutlaatuiset kokemukset takanaan, joten kahden ihmisen suhde merkitsee aina yhteensovittautumista ja tietää tuskaa. Siinä on pakko hyväksyä toisessa piirteitä, jotka ovat vastenmielisiä, ärsyttäviä. Miehen ja naisen maailmat ovat lisäksi erilaisia, siitä tulee lisärasite heterojen parisuhteeseen.
Kun tähän lisätään maalaisen ja kaupunkilaisen väliset erot, yhteensovittautuminen on hirmuisen vaikeaa - mielestäni mahdotonta. Tavat, käsitykset, asenteet ovat kuvottavasti toisistaan poikkeavat, yhteisymmärrystä ei voi syntyä.
Hätiköiden olette yhteen menneet. Pikaisesti neuvon eromaan.
Minun mies on myös "perusjuntti" ja hänelle riittää tavallinen arki. Minä taas en välttämättä halua sitä talo-työ-lapset kaavaa. Kaipaan paljon enemmän henkisellä tasolla. Mieheni ei yksinkertaisesti osaa keskustella asioista. Jos yritän kertoa jotain, hän vaan mörähtää että "joo, jaa tai aha." Kaikenmaailman remontoinneista jo hankinnoista hän kyllä jaksaa pälpättää. TYLSÄÄ.
Hyvin todennäköisesti päädymme eroon. En kestä tätä yksinäisyyttä enää.
Otan osaa. Pystytkö puhumaan henkisen tason asioista ystäviesi kanssa? Minulla ei sellaisia täällä uudella paikkakunnalla juuri ole, joten kun minulle tärkeä syvempi keskustelua puuttuu täysin, tuntuu se välillä sietämättömältä. Olen miettinyt, että jos minulla olisi ympärilläni tuttu ystäväpiiri jonka kanssa asioita voi jakaa, laskisivatko parisuhteen henkiset vaatimukset? Tottahan ystävien kanssa voi puhua puhelimessa, mutta ei se kuitenkaan koskaan ole sama kuin pitkät kasvotusten tapahtuvat keskustelut.
En vielä haluaisi uskoa, että tämä ei voi toimia, mutta aika näyttäköön. Tosin, mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa päätöstä on tehdä, tiedän.
Kysymys herää: Onko tässä maailmassa edes olemassa niin paljoa fiksuja, henkisiä, avarakatseisia elämää nähneitä miehiä, että niitä meille vaativille naisille riittäisi? Hyvin moni koulutetuista, maailmaa nähneistä naisystävistäni on sinkkuina, monesti vastoin tahtoaan. Olin ennen nykyistä suhdetta pari vuotta sinkkuna ja en siihen jamaan enää haluaisi ajautua. Nykyinen tilanne on paljon parempi kuin yksin oleminen.
asia on niin, että hyvin suuri osa miehistä ei osaa henkisellä tasolla sivistyneesti keskustella, ei sille tasolle yllä, ei naisen ajatusmaailmaa tunne eikä osaa opetellakaan.
Mitä useammat naiset ovat korkeakoulutettuja, sitä useammat joutuvat elämään sinkkuina. Eikä kysymys ole edes koulutuksen puutteesta. Itse olen kuluttanut yliopiston penkkejä monta vuotta, mutta silti olen jäänyt tasolle, joka jää paljon alle koulutettujen naisten vaatimustason. Olen yrittänyt opistotasoisen naisen kanssa kahdesti, epäonnistunut kahdesti. En osaa keskustella, siis syvällisesti, en tunteistani, tunnoistani, odotuksistani, epävarmuudestani, peloistani, en edes tunnista niitä.
Ehkä ongelman voisi korjata samaa sukupuolta olevalla ystävällä?
Vai toteutuuko ihmisten arvojen yhteneväisyys loppupeleissä vain penis-vagina akselilla?
kokonaisvaltainen juttu. Eli seksin laatu kärsii, ja sitten siinä ei ole enää järkeä naiselle. Lakkaa huvittamasta, himottamasta.
Mieheen pitää olla myös jokin henkinen yhteys, keskusteluvälit, yhteenkuuluvuus. En osaa sanoa, että eikö mies sitten tällaista yhtään tarvitse, kun en ole mies.
Laitanpa tähän toisen ketjun, jossa mies valittaa, että sitä (henkistä) yhteyttä ja läheisyyttä ei ole.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001391&posting=22000000037844918
Naisen erilaisuutta mieheen en käy kieltämään, mutta sen verran tuosta linkitetystä materiaalista, että siinä on mielestäni eri juttu kyseessä... Toki riippuu miten laajalla skaalalla "henkinen yhteys" halutaan määrittää, mutta toisessa tarinassa se ongelma ei "arvomaailmana" kyllä näy minun silmiin jos alkuperäiseen verrataan. Tai ehkä sitä et väittänytkään :-)
Linkitetyssä paistoi minusta enemmän läheisyyden ja kommunikaation puute perusluonteen erot.
ei AP:n alkuperäiseen ongelmaan.
Tuossa mieskin kaipaa myös henkistä yhteyttä, ei vain seksiä. Toki heidän ongelmansa, kuten sanoit, johtuu eri asioista kuin AP:n. Mutta kuten sanoin, se onkin minulta kommentti sinun viestiisi.