kauanko kestää..?

Olen kokenut tuon saman ja alkushokki oli hirvittävä, en nimittäin edes aavistellut käyvän niin kuin kävi. Minulle ainakin ensimmäiset 3-4 kk olivat hirvittäviä, en pystynyt syömään, en nukkumaan kunnolla, en oikeastaan pystynyt muuhun kuin toimimaan pakolliset asiat aika konemaisesti. Jälkeenpäin ajatellen, en oikeastaan muista siitä ajasta muuta kuin sen ahdistuksen ja tuskan. Kyllä se sitten asteittain pikkuhiljaa lieveni, kun sain kunnolla omasta elämästä kiinni. Minulla tuskaa lisäsi vielä se, etten voinut asiasta puhua kenenkään kanssa. Sukulaisetkin alkoivat karttaa kuin ruttotautista ja vanhempiinikin yhteydenpito jäi tosi vähäiseksi. Äitini ei suostunut puhumaan asiasta. Ainut kommentti oli, että nuo ovat niin vaikeita asioita, ettei niistä voi ja sovi puhua...No, meillähän oli toisaalta kaikki asiat aina vaiettu kuolleiksi. Muutama kaveri oli, joiden kanssa tuli puhuttua ja käytyä ulkonakin. En tiedä mihin olisin joutunut ilman heidän tukeaan.
Pahin oli ehkä noin puolessa vuodessa ohi, mutta kyllä sisintä jäyti vielä parinkin vuoden päästä. Nyt asiasta on jo 12-vuotta aikaa, ja uskallan tunnustaa, että vielä kun näen ex-mieheni, niin tunnen aikamoista vihaa ja katkeruutta häntä kohtaan. En ole missään tekemisissä hänen kanssaan, en edes enää tervehdi vastaantullessa. Hän teki minulle valehtelullaan ja salailullaan niin paljon pahaa, että se jätti jäljet loppuelämäksi. Olen pystynyt kuitenkin solmimaan uuden suhteen tänä aikana ja elän siinä suhteessa onnellisena. Voi kai sanoa klassisen fraasin, että kasvoin ihmisenä.
Ymmärrän kovin hyvin sinun järkytyksesi ja tuskasi, mutta mikäli se hiukan lohtua tuo, niin päivä päivältä kuitenkin menet parempaa kohden. Tukeudu ystäviisi ja keksi vaikka väkisin itsellesi jokin uusi harrastus, joka vie edes silloin tällöin ajatuksiasi pois elämäntilanteestasi. Alkoholia kannattaa välttää, sillä sen käyttö menee helposti "överiksi". Kokeilin nimittäin sitäkin, ja sen antama apu on aika hetkellistä.

Mutta yhtäkaikki, kyllä asian "nieleminen" kestää. Itselläni tulee marrakuussa 4 vuotta sinkkuutta täyteen eron jälkeen. Olimme 11 vuotta yhdessä ja vaimoni löysi toisen. Vaistosin tilanteen itse ja niin sitä sitten erottiin.
Alku oli todella tuskaista ja viina maistui liiankin hyvältä. Se ei helpottanut pahaa oloa yhtään. Onneksi oli kavereita, jotka vetivät suosta pois! Eli ei kannata jäädä yksin murehtimaan tapahtunutta. Se vain pahentaa asioita ja murhe syvenee.
Itselläni tapahtui niin, että aloitin elämäni ns."puhtaalta" pöydältä. Tein tietoisen valinnan niin, että aloin tehdä ihan liikaa töitä. Ilmeisesti siitä tuli mulle "pakotie", joka sai elämän ikävämmät asiat taka-alalle.
No nyt kun aikaa on kulunut melkein neljä vuotta niin tuntuu, että rima on kohonnut niin ylös, ettei sopivaa naista löydy mistään. Saattaa tietysti olla, että vielä jossain aivosolujen uumenissa kummittelee kuitenkin taakse jäänyt ero! Mutta mieluummin sinkkuna, kuin toimimattomassa suhteessa.

Mutta tsemppiä sulle! Keskustele ysäviesi kanssa asiasta. Helpottaa kummasti, kun murheita ei tarvitse pitää sisällään.

Suosta on hyvä nousta ja elämässä ei ole kuin yksi suunta ja se on eteenpäin! :)