Mitä teen, kun muutimme vuosia sitten kotipaikkakunnaltamme pois ja minä kaipaan sinne takaisin. Joskus vaivun jopa ihan synkkyyteen kun olen onneton ja kaipaan takaisin synnyinseudulleni.
Mutta minun mieheni ei halua takaisin ja toisaalta minulla on täällä uudessa kotikaupungissani uusi perhe ja muutamia kavereita.
Mutta synnyinkunnalleni jäi paljon vanhoja ystäviä ja kaikki muistot "edellisestä" elämästä.
Minulla ei täällä uudella paikkakunnalla ole kuin muutama tuttu,joihin olen työn,- ja koirieni puolesta tutustunut. Eikä me nähdä heidän kanssaan kovinkaan usein. Eli yksin olen neljän seinän sisällä pienen lapseni kanssa.
Hulluksi täällä tulee. Kaipaan sukulaisiani ja ystäviäni aivan liikaa. Kaipuu kasvoi lapseni synnyttyä.
Haluanko hajottaa tuoreen perheen vai unohtaa haaveeni muuttaa takaisin "kotiin"?
Mutta minun mieheni ei halua takaisin ja toisaalta minulla on täällä uudessa kotikaupungissani uusi perhe ja muutamia kavereita.
Mutta synnyinkunnalleni jäi paljon vanhoja ystäviä ja kaikki muistot "edellisestä" elämästä.
Minulla ei täällä uudella paikkakunnalla ole kuin muutama tuttu,joihin olen työn,- ja koirieni puolesta tutustunut. Eikä me nähdä heidän kanssaan kovinkaan usein. Eli yksin olen neljän seinän sisällä pienen lapseni kanssa.
Hulluksi täällä tulee. Kaipaan sukulaisiani ja ystäviäni aivan liikaa. Kaipuu kasvoi lapseni synnyttyä.
Haluanko hajottaa tuoreen perheen vai unohtaa haaveeni muuttaa takaisin "kotiin"?
Vastaukset 4
Vanhimmat
saman olen joskus itsekin tehnyt. Kaipuuseen meni noin 7 vuotta. Sen jälkeen en ole tuntenut mitään tarvetta kotiseuduilleni. Vanhojen ystävien tapaaminen on ollut välillä järkytys. Asiat pyörivät niissä samoissa kuvioissa joista itse lähdin. Siis ei minkäänlaista elämän eteenpäin menoa. Senpä vuoksi en juurikaan halua niille seuduille takaisin. Ja mitä nopeammin vieraskäynnin siellä tehdä sen parempi. Eli suosittelen sinulle että ota kiinni elämä sieltä missä se on ja nauti niistä hetkistä joita sinulla on siellä uudessa paikkaa.
kiitos vastauksesta...Näin mä sitten teen..
Tiedän kyllä,että siellä kotipaikkakunnallani ei elämä mene eteenpäin,ja kuviot pyörii samas... Toivon ettei mulla ihan 7 vuotta menisi...=)
Kiitos sinulle vastauksestasi...=)
Voi, tiedän niin tunteesi! Elämä tuntuu menevän eteenpäin vain päivä kerrallaan kun kaipaa niin paljon kotiin. Tiedän sen itse kun kärvistelin oman kaipuuni kanssa kolme vuotta, sinä ajassa en ehtinyt saada yhtään todellista ystävää (pk-seudulla) ja kaikki tuntui niin rasittavalta ja hankalalta että repeilin iltaisin itkuun kotisohvan nurkassa miehen sättiessä vieressä miten en kestä uudessa kaupungissa, hänen mielestään "suurkaupungissa".
Kotiseudulle oli jäänyt vanhemmat ja muutamia vanhoja kavereita, jotka taas minun kohdallani ovat edenneet elämässään varsin mukavasti. Itse olin se joka junnasi uudella paikkakunnalla takapakkia kun ei pystynyt pahalta ololta harrastamaan mitään, saati sitten tulevaisuutta suunnittelemaan, tosin välimatkatkin oli niin järkyttävän suuret ettei siitä olisi mitään tullutkaan. Kotikaupunki itsessäänkin alkoi tuntua jo "kaverilta", sen kadut ja kulmaukset kutsuvilta ja puistojen ja kujien nostalgisuus lähestulkoon sai minut kyyneliin kun siellä kävin. Aloin huomata sieluni siirtymisen kotiseudulle viimeisenä vuotena jonka asuin pk-seudulla, odotin kalenteri kädessä sitä että milloin pääsen taas "kotiin" täältä "kylästä" ja olin kuin pikkulapsi jouluna kun auto liikahti kohti kotikaupunkia Helsingistä. Paluu takaisin oli yhtä tuskaa, itketti jo kehä kolmosen kohdalla.
Minä annoin kotiseutukaipuulleni periksi kolmen vuoden jälkeen. Otin riskin ja jätin paluuta haluamattoman mieheni asumaan pk-seudulle, kun en itse enää vain olisi kestänyt siellä oloa. Palasin kotiin, enkä ole katunut hetkeäkään.
Täällä mulla on nyt ihan kaikki mitä tarvitsen, vanhemmat lähellä, muutamia ystäviä, aivan ihana kotikaupunki, aivan mahtava uusi poikaystävä jonka kanssa suunnitellaan tulevaisuutta, uusia kivoja harrastuksia joihin pääsee vaikka kävellen, mukavia ihmisiä ympärillä... toisin sanoen = mulla on täällä kokonainen elämä. Ja se elämä on aika helppoa.
Olen nyt erittäin onnellinen.
Toivotan sulle jaksamista tilanteessasi, puhu miehesi kanssa avoimesti siitä millainen tulevaisuutenne uudella paikkakunnalla tulisi olemaan. Onko sellainen paikka hyvä ympäristö lapsellekkaan, jos vanhemmilla ei ole hyvä olla? Toivottavasti ikäväsi helpottaa systuulien myötä, löydät iloa arkeen ihan pienistä asioista ja nautit elämästä juuri tässä hetkessä.
Ihana viesti...=)
Mä oon miettiny ja pähkäilly että mitä mun pitäisi tehdä... Meil on noin kolmen tunnin ajomatka synnyinseudulleni,et ei ihan kyl joka päivä tuu ajettua sitä väliä..=( (pk seudulla itsekkin)
En haluaisi rikkoa tuoretta perhettäni,koska mieheni ei missään tapauksessa halua takaisin sinne synnyinseudullemme. Eikä hän saa töitäkään sieltä...=(
Mulla sama juttu,aina kun olemme lähdössä "kotiin" niin melkein itku pääsee ja olen niin onnellinen kun vihdoin olemme perillä.
Minullakin äiti asuu siellä,jota kaipaan suunnattomasti. Hän ei ole edes nähnyt vauvaammekaan vielä..=( Sisaruksetkin asuu siellä ja kaikki mun kaveritkin. Se on pieni kylä,mutta kaipaan sinne takaisin,jo kolme vuotta minäkin kaivannut ja kärvistellyt. En ole onnellinen täällä betoniviidakossa,jossa mulla ei ole edes kavereita. Muutamien kanssa olen netissä jutellut ja parin luona olen käynyt (ja he mun luona)..Mutta ei uusien erittäin hyvien ystävyys-suhteiden luominen ole kovinkaan helppoa..
Tuntuu pahalta kun ei tiedä miten tässä tekisi..