kohtaamaan kasvotusten millaista on menettää lähiomainen. Niin kauan kun se ei ole koskettanut meitä elämme normaalia elämää, rakennamme tulevaisuutta, olemme tyytyväisiä.
Ja sitten se yleensä tulee kuin pommi kirkkaalta taivaalta, yllättäen.
Mitä meille jää, muistot ja monelle syyllisyys siitä ettei saanut sanotuksi sitä kaikkea mitä enää ei voi sanoa.
Oma poikani kuoli 2 vuotta sitten ja joka kerta kun minulle tulee syyllisyyden olo siitä että miksen tehnyt silloin sitä ja tätä ja miksi elin niin itsekkäästi niin silloin kertakaikkiaan lopetan sellaisen ajattelun. Lapseni ei ole täällä kuuntelemassa omaa katumustani ja siksi itseni tähden on parempi olla vaan ajattelematta asiaa.
Toki tunnusta sen avoimesti että välillä tulee vaan niin hillitön ikävä ja sitä ei tarvitsekaan jättää huomiotta. Mutta se syyllisyyden tunto, sitä ei kannata tuntea. Lapseni oli vaikeavammainen ja olen ajatellut kokoajan että oli hänen onni päästä täältä pois siinä vaiheessa kun elämä oli vielä elämisen arvoista. Jos muutama kuukausi lähti liian aikaisin niin olisiko hän itse toivonut elämää lisää päästäkseen viettämään sen laitoksessa hengityskoneessa? En usko ja koska en ikinä saa tietää mitä hän olisi oikeasti halunnut jos sen olisi edes voinut päättää niin oman rauhan takia on paras olla sitä miettimättä.
Tämä on minun näkemys ja jokainen löytää omansa.
Hyvää jatkoa teille kaikille omassa surussanne, kyllä se elämä vaan koettelee ja siihen on tyytyminen meillä kaikilla.
Ja sitten se yleensä tulee kuin pommi kirkkaalta taivaalta, yllättäen.
Mitä meille jää, muistot ja monelle syyllisyys siitä ettei saanut sanotuksi sitä kaikkea mitä enää ei voi sanoa.
Oma poikani kuoli 2 vuotta sitten ja joka kerta kun minulle tulee syyllisyyden olo siitä että miksen tehnyt silloin sitä ja tätä ja miksi elin niin itsekkäästi niin silloin kertakaikkiaan lopetan sellaisen ajattelun. Lapseni ei ole täällä kuuntelemassa omaa katumustani ja siksi itseni tähden on parempi olla vaan ajattelematta asiaa.
Toki tunnusta sen avoimesti että välillä tulee vaan niin hillitön ikävä ja sitä ei tarvitsekaan jättää huomiotta. Mutta se syyllisyyden tunto, sitä ei kannata tuntea. Lapseni oli vaikeavammainen ja olen ajatellut kokoajan että oli hänen onni päästä täältä pois siinä vaiheessa kun elämä oli vielä elämisen arvoista. Jos muutama kuukausi lähti liian aikaisin niin olisiko hän itse toivonut elämää lisää päästäkseen viettämään sen laitoksessa hengityskoneessa? En usko ja koska en ikinä saa tietää mitä hän olisi oikeasti halunnut jos sen olisi edes voinut päättää niin oman rauhan takia on paras olla sitä miettimättä.
Tämä on minun näkemys ja jokainen löytää omansa.
Hyvää jatkoa teille kaikille omassa surussanne, kyllä se elämä vaan koettelee ja siihen on tyytyminen meillä kaikilla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Elän mukanasi elämää ilman rakasta poikaa.
Otan osaa menetykseesi, elän sitä, koska olen itsekin menettänyt rakkaan esikoiseni vähän yli 2v. sitten. Tosin hänen kuolintapansa oli lähteä itsemurhan kautta. Ilmaisen asian näin, koska uskon, että jokaisella meillä on oma kuolintapamme lähteä ja sen merkitys jälkeen jääville on aina tarkoitettu mm.kasvun paikaksi tässä elämässä.
Poikani kuolemaan saakka elimme todellakin ihanaa elämää rakentaen kaikki tulevaisuuttamme yhdessä. Nyt kahden vuoden jälkeen, pikkuhiljaa, pystyn alkamaan rakentamaan omaa tulevaisuuttani uudelleen. Kaikki pysähtyi poikani kuolemaan.
Yksi silmänräpäys, ja kaikki voi muuttua. Kukaan ei ikinä tiedä, mitä voi hetkessä tapahtua.
Pahimmillaan peruuttamatonta.
Menetin isäni 17v.sitten yllättäen aivoverenvuodon kautta. Sekin oli muutos elämässäni. Mutta täysin erilainen, kuin poikani kuolemasta seurannut. Poikani menetyksessä menetin suuren osan myös omaa tulevaisuuttani. Menetin tulevaisuuden hänen kanssaan. Sain elää reilun 19v.hänen kanssaan. Se on helvetin arvokas asia.
Syyllisyys. Niin, turvaudun aina niinä hetkinä rukoillen Jumalaan, koska muuta voimaa minulla ei ole. Poikani tiesi, että rakastin häntä syvästi, osoitin sen sanoin ja teoin. Mutta se ei riitä tässä maailmassa. On niin paljon muitakin, ja asioita, jotka vaikuttavat. Toivon, että opin elämään tämän hirveän menetykseni kanssa, niinkuin sinäkin. Voimia Sinulle.
Teidän kanssanne niin samoin tunnen minäkin. Elämä voi muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Minäkin menetein esikoiseni n. vuosi sitten. Emme ehkä koskaan saa tietää totuutta hänen kuolemastaan.Tehtiinkö hänelle jotakin (merkkejä oli) Hän oli aivan tavallinen, työssäkäyvä, asioistaan huolehtiva mies.Erittäin empaattinen lisäksi, hänellä oli ystäviä. Hänen elämääänsä tuli kuitenkin suuria pettymyksiä, hän ei halunnut vaivata niillä meitä vanhempiaan, tai työtovereitaan, ystäviään vaan piti kaiken sisällään. Hän tiesi, että rakastamme häntä, hänellä oli aivan tavallinen lapsuudenkoti, mutta sekään ei riitä, ihmisen elämään voi tulla asioita, muita ihmisiä, jotka vaikuttavat.
Olen jotenkin ajatellut, että tallaista sattuu vain muille, nyt minä olen ne muut.
Pojan kuolema pysähdytti elämäni. Kaikki arvot menivät uuteen järjestykseen. Surun suossa on rämmitty eteenpäin. Toisaalta pystyn iloitsemaan kovin pienistä asioista nykyään. Voimia teille.
Otan osaa menetyksiinne. Olen menettänyt rakkaan esikoispoikani 1 1/2 vuotta sitten. Eilen avauduin ja keskustelin poikani kuolemasta "ei niin tutun" sairaankuljettajan kanssa. Kerroin poikani sairaudesta, kuinka hän kuoli eikä ehtinyt työpaikan lähetteellä yliopistolliseen keskussairaalaan tutkimuksiin. Kun peruin poikavainajani aikaa tuolloin, ja kerroin lääkärille ja osastonhoitajalle poikani kuolleen, sanoivat lääkäri ja osastonhoitaja minulle, että olisi pitänyt kysellä aikaisemmin peruutusaikoja. Sairaankuljettajakin sanoi minulle, että yksityisen lääkärin kautta hoito olisi ehditty aloittaa. Jälkiviisaus ja syyllisyys. Voin jälkiviisaasti ajatella, että jos olisin tehnyt sitä tai tätä, ei poikani olisi kuollut. Syyllisyyden taakka painaa edelleen. "Lohdutukseksi" sairaankuljettaja sanoi minulle, että poikani on kuollut rauhallisesti nukkuen.
Miten kokisin poikani kuoleman kasvun paikaksi tässä elämässä? Elämäni ei ole samanlaista kuin ennen poikani kuolemaa. Lähimmäiseni eivät ymmärrä, että suren ja ikävöin vieläkin poikaani. Rakennan elämääni uudelleen, mutta elämästä ei voi nauttia eikä iloita. Katson elämääni surun murtamin silmin. Puolet minusta keskustelee iloisesti ystävien ja tuttujen kanssa, ja toinen puoli ajattelee ikävöiden rakasta poikaani. Milloin poikani kuolemansuru muuttaa muotoaan, ja mitä se tarkoittaa? Miten kasvan poikani kuolemansurun myötä? Tuleeko näihin kysymyksiin aikaa myöten vastauksia,vai olenko/elänkö puoli-ihmisenä lopun elämääni: olen, siksi elän?
Kun poikani kuoli 2 vuotta sitten niin ajattelin että suuresta suvusta, paljon serkkuja, vain minulle kävi näin.
Kun tulin ensimmäisen kerran tälle palstalle niin minua lämmitti (anteeksi) että en ole ainoa vaan on muita jotka ovat kokeneet saman.
Siitä lähtien kun olen käynyt täällä niin ajattelen meitä kirjoittajia jotenkin "me yhdessä"
osanotto lämmittää aina mieltä vaikka ei poista tosiasiaa että menetys on ollut kova.
Aika on paras lääke asioihin. Nyt kahden vuoden jälkeen muistan poikaani sellaisena kuin oli. Aluksi tuli aina vaan se kuoleman hetki mieleen ja itse kuoleman pohtiminen.
Kyllä aina riipaisee kun tänne tulee uusi kirjoittaja joka on kokenut läheisen menetyksen.
On hyvä että myös me "vanhat" kirjoittelemme täällä tunnoistamme sillä niin moni on huolissaan siitä että selviääkö asian yli mitenkään.
Kuolema vie melkein kaiken mutta muistoja sekään ei pysty viemään, ihania muistoja...
Minulle on sanottu, että vain aika auttaa. Auttaa ymmärtämään jotakin, auttaa elämään jotenkin tämän hirveyden kanssa, aika auttaa surua muuttamaan muotoaan. Minäkään en oikein tiedä vielä miten, mutta kiirettä ei voi pitää. Oman lapsen menetys ja sen jälkeinen surutyö on sellaista, että siinä ei missään nimessä voi pitää kiirettä. Että "olisipa huomenna kaikki paremmin". Näin se ei tapahdu. "Sopeutuminen" tapahtuneeseen tapahtuu sinussa pikkuhiljaa, ajan kanssa. Ja tämän ajan mukana sinä pikkuhiljaa "kasvat" itsekin. Ihan huomaamattasi suru tekee sinussa sitä "positiivistakin" työtä. Joskus tulet huomaamaan jonkun pienen jutun, että "ahaa, näin olen muuttunut". Eikä se varmasti ole negatiivista se muutos, kun annat sille vain mahdollisuuden. Hitaasti. On vain elettävä yksi päivä kerrallaan. Sinun ei tarvitse sen enempää edes yrittää jaksaa. Tämä vie aikaa. Poikani kuoltua kirosin, miten helvetin lailla voin tällaisen jälkeen muka kasvaa positiivisella tavalla, päinvastoin, ajattelin tulevani kylmäksi, kyyniseksi, katkeraksi, yksinäiseksi...mutta näin ei olekaan tapahtunut. Suutuin, jos joku kehtasi edes mainita minulle, että "poikasi kuolema oli tälle puhujalle todellakin kasvun paikka". Ajattelin katkerana, että "helvetin kiva juttu, että sä kasvat mun poikani kuoleman takia!" Minulle tämä oli menetys, ei ikinä kasvun paikka! Näin huusin mielessäni. Ja olin puhujalle vihainen! Mutta aika on armahtanut ja tehnyt minussa hidasta työtään. Rukoillen olen monta kertaa siellä montun pohjalla rämpiessäni kironnut Jumalalle, minkä minulle teit! Auta kans! Aika auttaa. Ja Jumala auttaa. Toivon sinulle rakas kanssasisareni voimia mennä eteenpäin. Tiedän, mitä on olla siinä kauheassa tuskassa, tiedän, mitä se on pahimmillaan. Mutta älä kiirehdi, anna ajan armahtaa.
menetin nuoren erittäin läheisen veljeni.aivan yllättäin sairauskohtukseen.ja nyt mietin kun alle 30v menehtyy ja oireita oli miksi miksi en tilannut aikaa yksityiselle lääkärille ja ois tehty varjoainekuvaus sydämmeen tai edes rasitus koe...närästystä.ja välillä jos lenkillä niin piti pysähtyä välillä.mutta närästys oli pahin.ja ennen pois menoa kyseli et minkälaisia on rytmihäiriöt.eikö ne ole jo selvät oireet sepelvaltimokohtauksesta.tai oli mutta enään ei voi mitään tehdä.kysymys MIKSI MIKSI MIKSI EN HUOMANNUT JA OHJANNUT HOITOON.kun kuitenkin isosisko olen..