en tiedä minne voisin kirjoittaa, tuntuu vaan, että olen ainoa maailmassa, joka on kokenut niin paljon ikävää. Eikä kukaan ymmärrä. Olen vähän vajaa kolmekymppinen nainen, joka menetti vanhempansa teini-iässä..varsin ikävän tapahtuman kautta. Niin, en tunne ketään muuta orpoa...siispä tunnen olevani yksin tämän asian kanssa.
surua ja ikävää...
orpo-tyttö
141077
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tiedän tuon ikävän ja kipeän kaipuun.
Yksinäisyys omien tuntojen kanssa on myös tuttua.
Jäin orvoksi 11-vuotiaana ja sen kanssa on ollut pakko tulla toimeen.
Olisi hyvä jos voisit purkaa ajatuksia ja elämääsi jonkun kanssa. Olkoon vaikka joku psykiatri tai muu ammattilainen.
Mikään ei muuta ikävää mennyttä, mutta tulevaan voi vaikuttaa. Vaikka menneisyys on synkkä, niin turha antaa sen pilata koko elämää.
olen vähän vanhempi sua, mutta sattuu se siltikin.
Ystävistä ja jäljelle jääneistä sukulaisista tulee tärkeämpiä, mutta eihän vanhempiaan voi kukaan korvata. Täytyy yrittää jatkaa eteenpäin, huomata elämässä kaikki hienot pikkujutukin, pysähtyä ja kuunnella.
Mutta kun kaikenlisäksi poden yksinäisyyttä...omassa yksinäisyydessä se paha olo ottaa vallan, on niin paljon ihmisiä, jotka ovat vain kadonneet elämästäni, ehkä ne eivät osaa itsekkään käsitellä asiaa, vaikka aikaa on kulunut paljon....asioista on vaan vaikea puhua kenellekään, kun siis en tiedä ketään muuta kaltaistani. Jos olisi olemassa joku paikka, vaikka netissä, jossa voisi keskustella muiden vanhempiensa menettäneiden kanssa, siis vertaistukea etsiskellen...muttei sellaista varmasti ole :(
Olin silloin 16v. ja nyt siis 27v. Aikaa on siis kulunut ja elämä on jatkunut ja jatkuu tästä edespäin, joskus paremmin ja sitten taas huonompia päiviä kokien...
Jos haluat voit kirjoitella vaikka minulle osoitteeseen [email protected].
ystäväni isä hirtti itsensä, kun ystäväni oli 13. Se tapahtui siis vuosi takaperin. Puolivuotta tämän jälkeen ystäväni äiti sai ryypättyä itsensä suruissaan hengiltä, ja ystävääni alettiin katsoa oudosti, ikäänkuin hän olisi vastuussa vanhempiensa teoista. Hän kertoi minulle tunteistaan, ja puhuimme joka viikko hänen ongelmistaan. Myöhemmin hän kertoi minulle, ettei olisi varmaan hengissä jos en olisi ollut kuuntelemassa häntä.
Olin todella liikuttunut, mutta nyt pelottaa että asia kääntyisi toisin päin, tyttöystäväni kuoli raa'asti vähän aikaa sitten ja äitini on nyt sairaalassa tappelemassa hengestään. Ystäväni ja minä olemme liikkuneet pitkään samoissa kaveriporukoissa, ja mitä kummalisemmin olemme menettäneet ystäviä, autokolareihin ja vaikka mihin turhaan. Et ole ainoa joka tässä maailmassa kärsinyt, ja nyt pikaisen laskennan jälkeen totean, että minulla on enemmän ystäviä haudassa kuin elossa. Se EI ole normaalia 14 vuotiaalle teinille. Kiitos ystäväni, normaali elämä on voinut jatkua, ja edelleen keskustelemme kaikista huolista ja murheista. Emme kumpikaan kaipaa ylimääräistä huomiota miltään eksperteiltä, pärjäämme itse hyvin täydellisellä luottamuksella toisiimme.
Taakka on välillä erittäin raskas minulle, kun ei ole oikein ketään kenellä voisin kertoa...Tuo on minulle myös tuttua tuo, kun kerroit, että ystävääsi alettiin katsoa oudosti, se tapahtui myös minulle. Silloin vuosia sitten syksyllä kun aloitin lukion, niin muistan todella sen ensimmäisen päivän, kun astuin luokkaan. Jo käytävälle asti kuului puheen sorinaa ja kun astuin luokkaan, kaikki katsoivat minua ja tuli täysin hiljaista...no tiesi ainakin kenestä ne puhuivat...Lukioajan jaksoin, kun minulla oli yksi hyvä ystävä, joka oli ollut paras ystäväni pitkän aikaa, mutta sitäkään ystävyyttä ei ole enää, valitettavasti..sen elämään tuli muita kuvioita ja minä jäin. Kuitenkin koko lukio ajan tunsin olevani se erilainen...kuinka se tuntui pahalta, kun tunsi, että joko minua katsottiin halveksien tai säälien tai ei noteerattu millään tavalla. Nykyään tunnen monia ihmisiä, jotka eivät tiedä minusta, eikä minun taustastani juuri mitään...miksi? koska pelkään niin, että minut taas hylätään...elän siis tavallaan valheellista elämää :(
psykoterapiaan.
Jaksamisia!
Ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa. Minäkin, kun menetin isäni, moni ystäväni jäi ja kun kysyin miksi, he sanoivat, etteivät tienneet, mitä sanoa. He myös sanoivat otan osaa ja olen pahoillani kuulostavat niin teennäisiltä. Vastasin, että niin ne ovatkin, mutta kuinka paljon nuo sanat merkitsevät - ihmiseltä, jotka oikeasti sitä tarkoittavat.
Elämään pitää löytää jotain, mistä nauttii. Löytää vaikka harrastus, josta tehdä itselleen voima vara. Itse aloitin uudelleen ratsastuksen ja se tuntuu ihan terapialta itselleni.
Hylkäämistä ei kannata pelätä. Ihmiset ovat tekopyhiä ja inhottavia oman edun ajattelioita. Voima ja tarkoitus kannattaa etsiä itsestään. Löytää asioita joista nauttii - ihan arkipäiväisiä. Aamuisin on ihana juoda kahvia - ihan omassa rauhassa, esimerkiksi. On ihana mennä nukkumaan, kun kissa kehrää vieressä. Asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun ne ovat loppuneet.
Omaa elämää kannattaa arvostaa. Itse kärsin jännitysahdistuksesta, mutta yritän löytää asioita, joista oikeasti nautin.
Energiaa ja voimia elämään!
Ihmiset käyttäytyvät kuin eläimet;jos eläin sairastuu tai (masentuu) se jätetään laumasta.Surun kohtaamisessa olisi myös opeteltavaa; surevaa ihmistä pelätään, koska pelätään omia tunteita.Itsekin olen kokenut olevani aina ulkopuolinen, koska menetin äitini 5-vuotiaana.
Tässä voisin laittaa linkin tällaiseen sivustoon: www.tv7.fi ja vaikka: www.nokiamissio.fi Kummallakin sivuilla on mm. tilaisuuksia, joissa voisi tavata toisia yksinäisiä ihmisiä ja paljon muuta mielenkiintoista sivuilta löytyy, rohkaisevia keskusteluja esimerkiksi. Itsekin nuorena menetin molemmat vanhempani, mutta tähän asti on Herra Jeesus Kristus ollut apuna monissa vaikeuksissa. Siunausta sinulle Taivaalliselta Isältä!
Sieltäkin saat lohtua. Tosi on, etsi nuoria aikuisia ja miksei vanhempiakin uskossa olevia. Yksin ei ole hyvä olla. Asiat suurenevat liikaa, kun niitä yksin miettii.
Suuntaa katseesi Jeesukseen. Etsi Raamattusi ja lue. Yllätyt siitä lupausten määrästä. Omista ne itsellesi.
Parempaa syksyä ja hymyä huuleen sinulle!
olin 17v kun menetin 3 läheistäni onnettomuudessa. Tuskaa vielä nytkin kolmekymppisenä.
Et ole ainoa, Orpo, joka on menettänyt vanhempansa jo varhain. Minä olin 11-vuotias, kun isäni kuoli tapaturmaisesti. Mieheni menetti isänsä ollessaan 14-vuotias, ja äitinsä ollessaan 15-vuotias. On kovaa kasvaa ilman vanhempia, isän ja äidin kaipuu kulkevat mukana aina. Suru kulkee mukana elämän loppuun asti.
Nyt kun alamme jo olla eläkeiässä, alkaa elämä maksaa meille velkaa takaisin. Muilla samanikäisillä ystävillä alkaa jo olla kova huoli hapertuvista vanhemmistaan, jotka eivät enää selviydy kotona ilman ulkoista apua.
Miehelläni ja hänen sisaruksillaan ei ainakaan sitä huolta ole, vanhemmat ovat jo siellä toisella puolella, turvassa. Minunkaan ei tarvitse isästäni huolta kantaa, alzheimeriin pari vuotta sitten sairastuneesta vanhasta äidistä alkaa jo olla kova huoli.
Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin.
Jos kaipaat keskusteluapua, Orpo, suosittelisin että menisit johonkin esim. seurakunnan tai Kelan järjestämään sururyhmään. Siellä voit puhua ja käsitellä asioita ymmärtävän joukon kanssa.
TIEDÄNNTUONNIKÄVÄN JAKAIPUUN