Ei vuottakaan naimisissa ja nyt ero edessä. 5 vuotta yhdessä, suhde ollut aina jokseenkin on-off. Pieni lapsi on. Häpeä on hirveä. En kehtaa puhua kenellekään. Kaikki luulee, että liittomme voi hyvin. Oma asunto on kuitenkin jo haussa. Kuinka kertoa ihmisille? Häpeä on hirveä. Tuntuu että petän kaikki läheiset. Itse olen passiivisempi puoli erossa, mutta silti. Tiedän että omalta puolelta läheiseni, perheeni siis, tulee jossain muodossa ajattelemaan että minä olen jotenkin syyllinen. He ajattelevat että kun naimisiin on menty, täytyy siinä myös pysyä loppuelämän. Toki ajattelin itsekkin 'tahdon' sanoessani näin. Mies haluaa kuitenkin eron ja ymmärrän toisaalta sen. Olen niin väsynyt seuraamaan sitä kuinka ahdistunut hän on meidän kanssamme. Itse olen saanut siitä kärsiä ja tämän vuoksi tuntuu toisaalta helpottavalta kun saa aloittaa 'alusta'. Tiedän, että minulta tullaan tivaamaan (luulen että sitä kysymystä suorastaan itketään ja huudetaan mulle) MIKSI?!? Mitä siihen osaan sanoa? En tiedä itsekään. En voi tajuta miten näin voi käydä. MIten näin voi käydä näin äkkiä?! Toisaalta voisin kertoa siitä kaikesta mitä on tapahtunut. Kyllä he varmasti ymmärtäisivät sitten minua. En kuitenkaan halua. Meillä on kuitenkin se lapsi ja haluan että välit pysyvät asiallisina niin mieheni ja minun välillä kuin muun perheeni ja mieheni välillä. Kuinka he voivat ymmärtää? KUinka jaksan tämän häpeän ja pettymyksen päälle vielä sukulaisteni pahan olon ja todennäköisesti syyttelyn. Kuinka voin tuottaa heille sitä häpeää? He ovat olleet iloisia kun vihdoin olen mennyt naimisiin ja nyt pian sitten kaikki on ohi. He joutuvat selittelemään sukulaisille ja muille taas kaikkea ja kärsimään häpeää....
Entä minä? Suhteemme kun on ollut on-off ja siihen ei varmaankaan kukaan ulkopuolinen ole koskaan edes uskonut eikä olisi pitänyt itselläkään uskoa. Kaikki varmaan ajattelivat jo kun avioiduimme että eroamme taatusti. Ja nyt sitten. Itse vielä kuukausi sitten kerroin tuttavialleni jota en ollut aikoihin nähnyt avioliitostamme ja siitä, että uskon sen toimivan. Sitten putosi tämä pommi, että ero onkin edessä. Olenko menettänyt kasvoni myös kaikkien tuttavieni edessä. Pitävätköhän kaikki minua typeränä ja hyväuskoisena? Kuvitteleekohan kaikki minun arvomaailmani ja moraalini olevan nollassa ja alhaisen kun loppuelämän lupauksesta tulikin vain vuoden pituinen farssi? Mä en kestä. Tuntuu että kaikki perustuu vain valheeseen ja petturuuteen. Tuskaa ja tuskaa. Häpeää. Kunpa en IKINÄ olisi mennyt naimisiin. Kun tämä on ohi en taatusti sitä virhettä enää koskaan tee, en koskaan!
Entä minä? Suhteemme kun on ollut on-off ja siihen ei varmaankaan kukaan ulkopuolinen ole koskaan edes uskonut eikä olisi pitänyt itselläkään uskoa. Kaikki varmaan ajattelivat jo kun avioiduimme että eroamme taatusti. Ja nyt sitten. Itse vielä kuukausi sitten kerroin tuttavialleni jota en ollut aikoihin nähnyt avioliitostamme ja siitä, että uskon sen toimivan. Sitten putosi tämä pommi, että ero onkin edessä. Olenko menettänyt kasvoni myös kaikkien tuttavieni edessä. Pitävätköhän kaikki minua typeränä ja hyväuskoisena? Kuvitteleekohan kaikki minun arvomaailmani ja moraalini olevan nollassa ja alhaisen kun loppuelämän lupauksesta tulikin vain vuoden pituinen farssi? Mä en kestä. Tuntuu että kaikki perustuu vain valheeseen ja petturuuteen. Tuskaa ja tuskaa. Häpeää. Kunpa en IKINÄ olisi mennyt naimisiin. Kun tämä on ohi en taatusti sitä virhettä enää koskaan tee, en koskaan!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Eroaminen on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti.
Kyselijöille vastaat niin kuin asia on: yhteiselämä ei sujunut ja sen enempiä ei tarvitse selitellä.
Ei erossa ole mitään häpeämistä.
Tuntuu hassulta kun puhut vain siitä mitä muut ajattelee.Elätkö elämääsi vain kulissina,kaiken pitää olla ulospäin ok.Vaikutat aika tunteettomalta tyypiltä.Sorry vaan.Luulisi että erossa jossa on lapsia,miettisi vaan miten se vaikuttaa lapseen,eikä sukuun.Oli vaan minun mielipiteeni.
Häpeän tunne on tuttu myös itselleni.. voit lukea lyhyesti tarinani.. otsikolla erojen ero.. voiko olla totta...
Oma mieheni hylkäsi minut ja lapsemme kahden kuukauden avioliiton jälkeen. Sitä voi ehkä vielä vähemmän käsittää ja ymmärtää.
Mitä sitten voi tehdä?
Itse olen päästellyt pikkuperkeleitä *nauraa*
Olen itkenyt ja nauranut.. miettinyt ja pohtinut.. en olisi itse voinut tehdä enempää. Annoin miehelleni anteeksi useammin kuin seitsemänkymmentä kertää seitsemän )) eli aivan liian monesti, koska sekään ei auttanut. Lähtemiset, ryyppäämiset, väkivalta, haukkuminen ja pettämisellä uhkailu toistui ja toistui.. ja samoin toistuivat anteeksipyynnöt ja se.. etten enää koskaan jne.
Minuakin hävettää.. ei ole kiva tulla kusetetuksi..
Sitä tuntee itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi..
se on totta.. Sukulaisille on hankala selittää.. voi olla selittämättä.. ja he kyllä itse selittävät, jos olet hiljaa )) Itse olen kertonut niille ihmisille, joihin luotan ja joiden kanssa muutenkin pohdin asioita.. ja kyllähän ihmiset puhuvat.. tiedän tehneeni parhaani.. en pystynyt enempään.. joten pikkuhiljaa yritän hyväksyä tilanteen.
Syyllisyys kalvaa minuakin.. olinko niin kamala, että minua piti niin kohdella. Ex-mieheni oli sitä mieltä puhelimessa, että olen kaiken kamalan ansainnut. Ei väärä äänensävy kai eroon ole hyvä syy.. )) Avioliitto on kahden kauppa.. ja sana tahdon tarkoittaa ilmeisesti eri asiaa eri ihmisille. Minulle se tarkoitti niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Ja ennenkaikkea vastuuta itsestä mutta myös parisuhteesta.
Jaksamista Sinulle