Olen huomannut, että kaikista täysin ja kattavin motivaation lähde laihdutukselle löytyy
itseinhosta.
Jos et vihaa itseäsi, omaa heikkouttasi ja läskejäsi tarpeeksi, niin koko prosessi epäonnistuu.
Toimii kirjoittaneella.
itseinhosta.
Jos et vihaa itseäsi, omaa heikkouttasi ja läskejäsi tarpeeksi, niin koko prosessi epäonnistuu.
Toimii kirjoittaneella.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos vihaat itseäsi ylipainoisena tulet vihaamaan itseäsi joka tapauksessa, olit laiha tai lihava. Minä taas sain motivaatiota laihduttamiseen, kun hyväksyn läskini ja opin rakastamaan itseäni kaikkine vikoineni.
Olen ikäni ollut lihava ja ensimmäisen kerran sain tarpeekseni ällöttävästä läskistäni teini-iän jälkeen. Kun olin laihtunut normaaleihin mittoihin, sain aivan uuden elämän. Pystyin liikkumaan normaalisti, ostamaan vaatteita kavereiden kanssa samoista kaupoista ja sain myös paljon enemmän kavereita ja olin kaikinpuolin aktiivisempi.
Nyt laihdutan raskausaikana heikkouksissani keräämääni oksettavan näköistä läskiä pois ja jokainen lähtenyt ja lähtevä kilo nostaa itsekunnioitustani.
En ole koskaan uskonut saati ymmärtänyt niitä lihavia hytkyviä ja läähättäviä läskejä, jotka väittävät olevansa sinut itsensä kanssa.
no nyt ymmärrän. Jos lihavuus saa sinyt hytkymään ja läähättämään on varmasti vaikeaa hyväksyä itsensä. Ehkä minäkin inhoaisin itseäni jos hytkyisin ja läähättäisin.
Kuinka paljon muuten arvostat niitä kavereitasi jotka eivät halunneet olla kavereitasi silloin, kun olit lihava?
Itsekunnioitusta nostaa meikäläiselläkin jokainen pudotettu kilo, mutta yritän samalla olla kadottamatta kunnioitustani muita ihmisiä kohtaan.
yleensä niin fiksusti käyttäytyvä ja näyttäytyvä GB mollaa läskejä!
Läähättäkäämme.
Jos nyt oikein tulkitsin, kerroit tuolla jossakin painoindeksisi olleen 45, eikä sinua liikunta sen vuoksi oikein innostanut. Itse en ole ollut lähelläkään 45 painoindeksiä, mutta muistan kyllä miten koulun liikkatunneilla olin se viimeinen joukkueeseen valittu jne., sillä en jaksanut yhtä ketterästi liikkua kuin hoikat ikätoverini, hengästyin helposti enkä massastani johtuen hallinnut kroppaani hyvin.
Mitä sen aikaisiin "kavereihini" tulee, emme olleet silloinkaan hyviä kamuja, mutta laihtumiseni jälkeen olen saanut uusia tuttavia, joista osasta on tullut ihan ystäviä. Johtunee varmaan siitä, että hoikkana olin paljon aktiivisempi ja itsetuntoni noustua uskalsin hakeutua muiden seuraan.
Varsinaisen kimmokkeen laihduttamiseen sain lukioaikana, kun olimme luokkaretkellä. Valitsin ruokalistasta annoksen nro. 13, en ilennyt sanoa sitä ääneen, mutta tarjoilija ystävällisesti toisti "siis 13 eli tuhti possupihvi" Koko pöytäseurue röhähti nauramaan, ei niinkään ilkeyksissäään vaan ihan spontaanisti. Silloin rupesin tosissani kelaamaan, että miksi minulla pitää olla listan isoin annos, kun muutamat jääkiekkoa aktiivisesti pelailleet luokan pojat tyytyivät ihan normaaliin satsiin.
Itse sanoit alkuperäiselle aiheen avaajalle, että "jos inhoat itseäsi lihavana, inhoat myöskin laihana" Väite jota en pysty millään allekirjoittamaan. Ensimmäisen kerran laihdutin ryhmässä ja painon putoamisen huomasi koko ryhmän lisääntyvänä iloisuutena. Ensimmäisellä tapaamisella olimme kaikki katkeria ja ilottomoia sohvaperunoita, jotka lähtivät ulos kotontaan vain äärimmäisen pakon saattelemina, mutta puolen vuoden kuluttua jokainen kertoi iloisena uusista harrastuksistaan ja ihmisistä joita on tavannut tuona aikana.
Minun elämäni ainakin muuttui täysin hoikkuuden myötä. Oli paljon helpompaa käydä ostamassa vaatteensa normaaleista rättikaupoista, kuin tuskailla isojen tyttöjen puodissa, joissa niissäkin koot tuntuivat pieniltä. Käydä uimassa yleisellä uimarannalla kun vaihtoehtona oli aiemmin joku rämeikkö rannan sivulla ja ennen kaikkea en hävennyt itseäni enää tässä maailmassa, jossa hoikkuutta ihannoidaan.
Ja mitä muiden kunniottamiseen tulee; en minä lihavia ihmisiä inhoa, vaan näen heissä itseni, hoikan ihmisen, joka voisi ostaa normaalikokoisia vaatteita, käydä juoksemassa kavereiden kanssa parin tunnin lenkin keskiviikkoisin ja olla ylpeä saavutuksestaan, kunhan vain saisivat pois ne ylimääräiset kilonsa, joista harva voi iloita ihan vilpittömästi....
Enpäs mollaa läskejä, kun oon itekin sellanen :) En vaan ymmärrä tuota hytkymis ja läähätys juttua. En mielestäni läähätä, enkä läähättänyt lihavampanakaan. Läähättämisiin!
Oikeastaan minua ei kiinnostanut liikunta siksi, että murrosikäisenä aloin tuntemaan itseni valtavan kömpelöksi, ja ylipainoa ei ollut silloin paljoa. Eli liikunta tipahti kiinnostuslistalta pois jo murkkuikäisenä. Eihän sitä silloin tajunnut, että siinä iässä kömpelöltä tuntui melkein kaikista muistakin, ja liikunta olisi auttanut siinä.
Yritä vastaisuudessa olla putoamatta stereotypioiden vangiksi. Ei ihmisen ulkomuodosta voi päätellä kuinka liikunnallista ja muuten aktiivista elämää henkilö viettää.
Omalla kohdallani pieni hoikistuminen on tuonut esiin myös kielteisiä kokemuksia, vaikka itsetunto onkin noussut ja vaatteita löytää helpommin. Ja toki positiivisia vaikutuksia on enemmän kuin negatiivisia.
Ikävää että olet viettänyt nuoruutesi häpeillen itseäsi, kun olisit voinut senkin ajan viettää elämästä nauttien. En edelleenkään suostu myöntämään että itseinho olisi mitenkään positiivinen tunne. Paras itsekeksitty laihdutusvinkki olikin se ajatus, että lihava voi tehdä kaikkea mitä laihakin, eli ei kannata odottaa sitku-elämää, vaan kannattaa tehdä kaikki nyt ja tässä. Oli sen laikkarin aloittaminenkin helpompaa, kun ei aloittanut sitä vasta huomenna :)
"jos inhoat itseäsi lihavana, inhoat myöskin laihana"
Ei muuten pidä paikkaansa!
Tiedän ihmisiä, jotka ovat vuosikausia kurjistelleet itsensä kanssa, ja jotka laihdutuksen jälkeen suorastaan säteilevät!
Kyllä vihakin voi inspiroida.
Sikiäähän siitä sotiaki.