Siinäpä kysymys yksinkertaisuudessan: Miten erota ns. oikein?
Olen seurustellut avomieheni kanssa 10 vuotta ja nyt on alkanut tuntua, että haluaisin erota. Meidän suhteessa ei kuitenkaann ole mitään varsinaista vikaa. Tullaan hyvin toimeen, ei ole riitoja jne, tavallista arkea. Mutta toisaalta ei ole oikein yhteistä aikaakaan, ei ole seksiä, ei ole sitä "yhteyttä", joka meidän välillä aiemmin oli.
Oon hautonu näitä asioista mielessäni jo muutaman kuukauden ajan, en ole kuitenkaan saanut sanotuksi miehelleni asiasta mitään. Mies on paljon pois kotoa töiden ja harrastusten takia. Oon tottunu liian hyvin olemaan yksin, melkein ärsyynnyn kun mies tulee kotiin "häiritsemään mun rauhaa".
En tiedä miten kertoisin miehelle näistä tuntemuksistani. Hän tuntuu uskovan yhteiseen tulevaisuuteen puheista päätellen. Mieheni on maailman ihanin ja mukavin ihminen, tärkein ihminen mulle koko maailmassa. Tuntuu ihan hirveältä, että hänestä pitäisi erota. Kuitenkin on sellainen olo, etten voi muutakaan. Tuntuu, että mun pitäis vielä saada elää ns. omaa itsenäistä elämää ja kasvaa ihmisenä. Uskon, että mun pitää tehdä tää yksin. En pidä itsestäni tällaisena, kaipaan elämältä jotain enemmän. Olen 26-vuotias, joten elämää on vielä edessä...
Miten kannattaisi lähteä kertomaan tästä miehelle? Haluaisin tehdä asiat mahdollisimman järkevästi. Tietenkään en voi välttyä loukkaamasta häntä ja tiedän, että itsellänikin tulee olemaan vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. En nyt vain tiedä miten tässä tilanteessa kannattaisi toimia. Me ei olla koskaan oltu kovin hyviä keskustelemaan keskenämme. Siksi tähän tilanteeseen on osittain varmaan päädyttikin.
Olen seurustellut avomieheni kanssa 10 vuotta ja nyt on alkanut tuntua, että haluaisin erota. Meidän suhteessa ei kuitenkaann ole mitään varsinaista vikaa. Tullaan hyvin toimeen, ei ole riitoja jne, tavallista arkea. Mutta toisaalta ei ole oikein yhteistä aikaakaan, ei ole seksiä, ei ole sitä "yhteyttä", joka meidän välillä aiemmin oli.
Oon hautonu näitä asioista mielessäni jo muutaman kuukauden ajan, en ole kuitenkaan saanut sanotuksi miehelleni asiasta mitään. Mies on paljon pois kotoa töiden ja harrastusten takia. Oon tottunu liian hyvin olemaan yksin, melkein ärsyynnyn kun mies tulee kotiin "häiritsemään mun rauhaa".
En tiedä miten kertoisin miehelle näistä tuntemuksistani. Hän tuntuu uskovan yhteiseen tulevaisuuteen puheista päätellen. Mieheni on maailman ihanin ja mukavin ihminen, tärkein ihminen mulle koko maailmassa. Tuntuu ihan hirveältä, että hänestä pitäisi erota. Kuitenkin on sellainen olo, etten voi muutakaan. Tuntuu, että mun pitäis vielä saada elää ns. omaa itsenäistä elämää ja kasvaa ihmisenä. Uskon, että mun pitää tehdä tää yksin. En pidä itsestäni tällaisena, kaipaan elämältä jotain enemmän. Olen 26-vuotias, joten elämää on vielä edessä...
Miten kannattaisi lähteä kertomaan tästä miehelle? Haluaisin tehdä asiat mahdollisimman järkevästi. Tietenkään en voi välttyä loukkaamasta häntä ja tiedän, että itsellänikin tulee olemaan vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. En nyt vain tiedä miten tässä tilanteessa kannattaisi toimia. Me ei olla koskaan oltu kovin hyviä keskustelemaan keskenämme. Siksi tähän tilanteeseen on osittain varmaan päädyttikin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ensiksikin, mieti vielä hetki päätöstäsi ja sitä, että maailma sinkkuna ei ole aina välttämättä sellainen, kuin sen toivoisi olevan. Uusia miehiä ei tule ovista ja ikkunoista, ystävistä monet viettävät vapaansa miestensä kanssa ja sinä tulet kokemaan viikonloppuja, jolloin olet yksin. Vailla kenenkään seuraa. Jos jätät miehesi, se on kuitenkin lopullinen päätös, jota kannat koko loppuelämäsi sisälläsi.
Mutta jos haluat todella olla vapaa ja olet varma päätöksestäsi, niin kerro miehellesi se suoraan. Istu alas ja puhu siitä, miltä sinusta sisimmässäsi oikeasti tunteen. Älä tee, niinkuin minun entiseni: petä ensin muutamaa kuukautta ja jätä sen jälkeen. Jos omat tunteesi ovat kuolleet, sinun pitää lähteä suhteestasi ennen kuin alat tuntea rakkautta jotain muuta kohtaan. Olisin ollut ikionnellinen, jos exäni olisi ensin kertonut, että hänen tunteensa ovat kuolleet, ennen kuin olisi lähtenyt uuden matkaan.
Ei ole oikeaa tapaa erota, on vaan vähemmän vaikeita tapoja. Tsemppiä sulle!
pariterapiassa ja seksuaaliterapiassa käyntiä. Voitte sitä kautta alkaa näkemään partnerinne samoin, kuin silloin aiemmin. Miehesi voi sitä kautta innostua viettelemään ja huomioimaan sinua aivan samoin kuin tapasitte. Samoin sinä saatat ilahtua "uudesta miehestä" ja tuoda esiin parhaat puolesi.
Suhteenne ei välttämättä ole niin kuollut kuin miltä se sinusta näyttää. Voi toki olla, että se todellakin on kuollut jolloin kerrot rehellisesti miehellesi siitä mitä ilman olet jäänyt liitossa ja haluat teidän molempien olevan onnellisia. Lisäät tähän, että sinun onnesi vaatii eroa ja olet pahoillasi kaikesta tuskasta, minkä se miehellesi aiheuttaa.
Mutta kokeilkaa ihmeessä noita terapioita, saatat yllättyä iloisesti. Kyllä miehesi tulee niihin ja ottaa asian vakavasti, ainakin sen jälkeen kun käyt jättämässä vaikkapa eropaperit maistraattiin. Näin minunkin vaimoni teki ja se sai pakotti minut ajattelemaan asioita uudella tavalla.
Terapiaan vaan yhdessä. Ongelmanne ei vaikuta kovin vakavilta. Yleensä 7-10 vuoden yhteiselon jälkeen liekki ei ole enää niin voimakas kuin suhteen alkuvuosina.
Mun mielestä ihmiset luovuttaa nykyään liian helpolla. Hyviä parisuhteita heitetään roskakoriin kun alkuhuuma on ohi ja arki painaa päälle ja toisen huomioiminen ja hellyys yms. on jäänyt vähän vähemmälle.
Minulla on henkilökohtaisia kokemuksia kuvailemastasi suhteesta, jossa nainen vain istuu kotona ja minä olen paljon menossa.
Hanki itsellesi oma elämä. Jokin harrastus, tai muuta tekemistä ja kavereita, mitä voit tehdä kun miehesi ei ole kotona. Sitten kun hän on kotona niin vietätä yhteistä aikaa. Vähemmästäkin hajoo pää jos joutuu yksin olemaan kotona.
Mutta muista, että se ei ole sama kuin olisitte erossa. Sinkkuna tulisit varmasti kaipaamaan jossain vaiheessa miehen läheisyytta. Sitä tunnetta että tiedät jonkun tulevan edes joskus kotio. Sinkkuna ole täysin yksin.
Niinpä, hanki muuta miettimistä, äläkä siellä kotona rauhassasi märehdi. Suurin osa sinulla on hyvin. Alla olevaan meiliin lisäisin vain seksin palauttamisen suhteeseen. Seurakunta järjestää edullisia/lähes ilmaisia kursseja "Sylikkäin". En itse ole kokenut mutta kehuja kuullut. Ja varmaan joku muukin organisaatio. Järkeä hyvä nainen!
Mulla oli viime keväänä hyvin samanlainen tilanne, tosin oltiin seukattu 5v. eli puolet vähemmän kuin te mutta 22v. sekin on iso osa mennyttä elämää. Meidän suhteessa ei ollut päällisin puolin mitään vikaa, rakastin häntä kyllä ja rakastan edelleen mutta se jokin puuttui, seksikin myös.
Päätin vain että jotta olisin taas onnellinen niin kuin olin joskus hänen kanssaan, on mun osattava luovuttaa ja päästettävä irti. Ja niin myös hän olisi vielä joskus onnellinen, koska mä en enää pystynyt tekemään häntä onnelliseksi. Riuduttiin vain yhdessä, oltiin koska ei osattu olla ilman toisiammekaan.
Sunkin kannattaa nyt vain ajatella itseäsi ja tehdä niin kuin tuntuu oikealta, älä ajattele järjellä liikaa vaan kuuntele sydäntä. Jos olisin ollut järkevä niin olisin jäänyt siihen suhteeseen odottelemaan että mennyt ihanuus palaa, mutta voi myös olla ettei se olisi koskaan palannut.
Rakastanhan mä häntä, ja elämä ilman häntä on välillä helvetin vaikeeta ja tyhjää mutta oon myös paljon saanut kokea sellaista mistä olisin jäänyt siinä suhteessa paitsi. Rakkaus koskee. Anna itsellesi aikaa, tee rauhassa päätös. Hätiköide ei tuu ku kusipäitä vai miten se menee. Voimia.
Ei tässä kyse suinkaan ole siitä, että odottelisin yksin kotona millon mies tulee kotiin. Mulla on välillä liikaakin kaikkia omia menoja, harrastuksia jne. Mutta mun mielestä on myös mukava olla välillä olla omineni ja ns. miettiä elämää. Olishan se tietty mahdollista, että sysäisin nää ajatukset nyt syrjään, mutta jotenkin vaikea uskoa, etteikö samat asiat ja ongelmat tulis sitten uudestaan vastaan joskus tulevaisuudessa.
Eikä se mitenkään mahdotonta olis, että jatkettais yhdessä. Varmaan joku terapia voisi hyvinkin auttaa. Mulla on nyt vaan semmonen tunne, että en nyt jaksaisi mitään sellaista. Haluaisin vaan olla yksin. Oon melkeinpä varma, että tuun myöhemmin katumaan, jos nyt lopetan tän suhteen, mutta toisaalta tuntuu etten voi jäädäkään. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu absoluuttisen oikealta, eikä varmasti sitä olekaan.
Kun luin tekstisi, tuntui kuin olisin itse sen kirjoittanut! Olen paininut saman ongelman kanssa monta kuukautta. Sillä erotuksella, että ollaan oltu yhdessä noin 18 vuotta ja olen paljon sinua vanhempi - eli en lähtisi erilleen kasvaakseni, heh.
En tiedä itsekään, mitä tehdä.
Onko ollut aiemmin samanlaisia aatoksia? Miten olet päässyt niistä eroon ja miten pian ovat tulleet takaisin?
Kumppanini ei ole pois kotoa sen enempää kuin minäkään, kummallakin on työ ja omia harrastuksia.