Tiedän, miten älyttömältä tämä kuulostaa, mutta olen mennyt reilu kuukausi sitten naimisiin ja haluaisin jo muuttaa pois kotoa ja erota.
Olen 34v, en 18, niin kuin tuosta voisi luulla. En ole myöskään martinaaitolehto tai muukaan älytön julkkis. Ihan tavallinen nainen. Olen vieläpä pitänyt itseäni aika järkevänä ja tasapainoisena viime vuosina, ja sitä ystävänikin ovat sanoneet.
No, nyt kuitenkin tuli mentyä naimisiin ja jotenkin tuntuu, että se oli sittenkin väärä päätös. Ehkä suhteemme oli sittenkin tulossa elinkaarensa päähän ja yritimme vain pelastaa sen keksimällä tällaisen kivan piristyksen?
Niin kuin joku muukin täällä on kirjoittanut, niin periaatteessa suhteessamme kaikki toimii. Arki rullaa, tykkäämme toisistamme, seksi on molempia tyydyttävää, osaamme riidellä mutta myös sopia riidat. On hellyyttä ja kaikkea.
Kaikkea on, mutta mitä nämä tunteeni oikein ovat? Onko tämä rakkautta? Mitä toivon suhteelta? Saanko häneltä sitä mitä toivon vai olenko epätoivoisena ripustautunut vain hänen rakkauteensa ja jättänyt omat tunteeni taka-alalle?
Paljon kysymyksiä, mutta tuskinpa kellään on vastauksia.
Ok. Myönnetään. Tähän liittyy myös toinen mies, johon ihastuin aika pahasti pari viikkoa sitten, siis kuukausi häiden jälkeen.En pettänyt miestäni, mitään fyysistä ei tapahtunut. Tänään lopetin yhteydenpidon tuohon toiseen mieheen, koska on pakko selvittää päätä. Tämä on niin hullua!
Tuo ihastus pisti minut kuitenkin miettimään todella tunteitani miestäni kohtaan. Olemme mieheni kanssa seurustelleet kuusi vuotta. Se on ollut ylä- ja alamäkeä. Kerran erosimme suhteen alkuaikoina, mutta palasimme yhteen. Olen "kouluttanut" miestäni juomisessa, ja päässyt aika hyviin tuloksiin. Ehkä sain vain tyydytystä aiemmin siitä, että sain hänet olemaan juomatta ja vähentämään juomista ja nyt, kun sitä taistelua ei enää juurikaan tarvitse käydä, tunnen itseni tyhjäksi.
Osaanko edes rakastaa? Mitä on aito kumppanuus kahden tasavahvan ihmisen välillä?
Olen alkoholisti-isän tytär ja minusta tuntuu, että silläkin on jotain tekemistä asioiden kanssa. Ripustauduin alkoholistimieheen ja pelastin hänet... Ja nyt olo on tyhjä. Tuntuu, etten saa suhteesta mitään tunteita irti.
Kesällä vielä uskoin suhteeseemme lujasti ja uskoin, että se "riittää" minulle. Olen kiintynyt mieheeni ja minun on helppo ja mukava olla hänen kanssaan.
Silti tuntuu, että en pysty kasvamaan hänen kanssaan. Hän on ikuinen lapsi ja elää huolettomasti. En saa hänestä keskustelukumppania enkä sellaista tukea kuin haluaisin. Hän on kyllä turvallinen ja rakastaa minua ehdoitta.
Onko tämä vain jokin avioitumiskriisi? Olen ollut ennen miestäni pitkään huonossa on/off-suhteessa ja sinkkuna. seurustelu ja avoliitto tuntui kivalta ja olin onnellinenkin. Avioliitto tuntuu liian vakavalta meille. Ihan kuin se olisi muuttanut suhtautumistani koko suhteeseen.
Kaksi viikkoa olen miettinyt ratkaisua. Jos toimisin hetken mielijohteen tai tämänhetkisten tunteiden mukaan, muuttaisin piakkoin pois kotoa ja olisin yksin jonkin aikaa. Miettisin sitten ehkä seurustelua sen toisen miehen kanssa. En kyllä välttämättä usko, että löytäisin sen paremmin onnea ja tyydytystä siitäkään suhteesta, koska taidan itse olla aika keskeneräinen, ja pystyykö tällainen sitten löytämään edes tasapainoista parisuhdetta? - en tiedä.
Olen väsynyt ja tämä päivä on ollut jotenkin erityisen tunteikas. Oli tuskallista luopua ihastukseni soitoista ja tekstiviesteistä, mutta se ratkaisu oli nyt pakko tehdä. Muuten pää hajoaa...
Mitä sanotte? Toivottavasti ette sano, että "kasva aikuiseksi", koska TIEDÄN, että minun täytyy kasvaa. Olen vieläkin aivan keskeneräinen. Kuvittelin vähän ennen avioitumista, että nyt olen aika hyvin tasapainossa itseni ja elämäni kanssa, ja että elämä muuttuu tästä vain paremmaksi. Olen tykännyt repaleisen menneisyyteni jälkeen siitä, että olen turvallisessa parisuhteessa ja elämä on vakaata ja ristiriidatonta. Mutta tässä sitä nyt taas ollaan...
Mieheni ei tiedä ongelmistani mitään, enkä oikein voi/osaa hänelle kertoa.
Olen 34v, en 18, niin kuin tuosta voisi luulla. En ole myöskään martinaaitolehto tai muukaan älytön julkkis. Ihan tavallinen nainen. Olen vieläpä pitänyt itseäni aika järkevänä ja tasapainoisena viime vuosina, ja sitä ystävänikin ovat sanoneet.
No, nyt kuitenkin tuli mentyä naimisiin ja jotenkin tuntuu, että se oli sittenkin väärä päätös. Ehkä suhteemme oli sittenkin tulossa elinkaarensa päähän ja yritimme vain pelastaa sen keksimällä tällaisen kivan piristyksen?
Niin kuin joku muukin täällä on kirjoittanut, niin periaatteessa suhteessamme kaikki toimii. Arki rullaa, tykkäämme toisistamme, seksi on molempia tyydyttävää, osaamme riidellä mutta myös sopia riidat. On hellyyttä ja kaikkea.
Kaikkea on, mutta mitä nämä tunteeni oikein ovat? Onko tämä rakkautta? Mitä toivon suhteelta? Saanko häneltä sitä mitä toivon vai olenko epätoivoisena ripustautunut vain hänen rakkauteensa ja jättänyt omat tunteeni taka-alalle?
Paljon kysymyksiä, mutta tuskinpa kellään on vastauksia.
Ok. Myönnetään. Tähän liittyy myös toinen mies, johon ihastuin aika pahasti pari viikkoa sitten, siis kuukausi häiden jälkeen.En pettänyt miestäni, mitään fyysistä ei tapahtunut. Tänään lopetin yhteydenpidon tuohon toiseen mieheen, koska on pakko selvittää päätä. Tämä on niin hullua!
Tuo ihastus pisti minut kuitenkin miettimään todella tunteitani miestäni kohtaan. Olemme mieheni kanssa seurustelleet kuusi vuotta. Se on ollut ylä- ja alamäkeä. Kerran erosimme suhteen alkuaikoina, mutta palasimme yhteen. Olen "kouluttanut" miestäni juomisessa, ja päässyt aika hyviin tuloksiin. Ehkä sain vain tyydytystä aiemmin siitä, että sain hänet olemaan juomatta ja vähentämään juomista ja nyt, kun sitä taistelua ei enää juurikaan tarvitse käydä, tunnen itseni tyhjäksi.
Osaanko edes rakastaa? Mitä on aito kumppanuus kahden tasavahvan ihmisen välillä?
Olen alkoholisti-isän tytär ja minusta tuntuu, että silläkin on jotain tekemistä asioiden kanssa. Ripustauduin alkoholistimieheen ja pelastin hänet... Ja nyt olo on tyhjä. Tuntuu, etten saa suhteesta mitään tunteita irti.
Kesällä vielä uskoin suhteeseemme lujasti ja uskoin, että se "riittää" minulle. Olen kiintynyt mieheeni ja minun on helppo ja mukava olla hänen kanssaan.
Silti tuntuu, että en pysty kasvamaan hänen kanssaan. Hän on ikuinen lapsi ja elää huolettomasti. En saa hänestä keskustelukumppania enkä sellaista tukea kuin haluaisin. Hän on kyllä turvallinen ja rakastaa minua ehdoitta.
Onko tämä vain jokin avioitumiskriisi? Olen ollut ennen miestäni pitkään huonossa on/off-suhteessa ja sinkkuna. seurustelu ja avoliitto tuntui kivalta ja olin onnellinenkin. Avioliitto tuntuu liian vakavalta meille. Ihan kuin se olisi muuttanut suhtautumistani koko suhteeseen.
Kaksi viikkoa olen miettinyt ratkaisua. Jos toimisin hetken mielijohteen tai tämänhetkisten tunteiden mukaan, muuttaisin piakkoin pois kotoa ja olisin yksin jonkin aikaa. Miettisin sitten ehkä seurustelua sen toisen miehen kanssa. En kyllä välttämättä usko, että löytäisin sen paremmin onnea ja tyydytystä siitäkään suhteesta, koska taidan itse olla aika keskeneräinen, ja pystyykö tällainen sitten löytämään edes tasapainoista parisuhdetta? - en tiedä.
Olen väsynyt ja tämä päivä on ollut jotenkin erityisen tunteikas. Oli tuskallista luopua ihastukseni soitoista ja tekstiviesteistä, mutta se ratkaisu oli nyt pakko tehdä. Muuten pää hajoaa...
Mitä sanotte? Toivottavasti ette sano, että "kasva aikuiseksi", koska TIEDÄN, että minun täytyy kasvaa. Olen vieläkin aivan keskeneräinen. Kuvittelin vähän ennen avioitumista, että nyt olen aika hyvin tasapainossa itseni ja elämäni kanssa, ja että elämä muuttuu tästä vain paremmaksi. Olen tykännyt repaleisen menneisyyteni jälkeen siitä, että olen turvallisessa parisuhteessa ja elämä on vakaata ja ristiriidatonta. Mutta tässä sitä nyt taas ollaan...
Mieheni ei tiedä ongelmistani mitään, enkä oikein voi/osaa hänelle kertoa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Olen turvallisessa parisuhteessa, elikä asetat vastuun omasta turvallisuudesta toisen harteille.
Olet alunperin asettunut toiselle äitihahmoksi ja kasvattajaksi???
Lue Anthony de Mello Havahtuminen.
Ehkä voit löytää paremmin itsesi.
No et sinä ihan niin terve ole kuin sinä ja ystäväsi uskotte.
Toivottavasti kasvat vähän henkisesti. Sillä ikäsi puolesta olet jo aikuinen.
tätä just kaipasinkin, ihmisten tuomioita ja ylemmyydentuntoa. Kiitos vaan. Kuten sanoin, tiedän itsekin, että kasvunvaraa on. Ja uskon siihen, että kaikilla meillä on. Sinullakin, kun haluat kirjoittaa noin ilkeästi toiselle ihmiselle.
Ihmiset on keskeneräisiä ja tekee virheitä. Siksi ihmiset on ihmisiä. Mutta virheistään voi myös oppia ja siihen tässä olis pyrkimys.
että vain sinun omat tuntemuksesi on tärkeitä ja monet asiat valitettavasti tulee ilmi vasta kokemuksen kautta.
Avioliiton lyhyys tai pituus ei ole mikään syy jatkaa, jos ensin on avoimesti asioista keskusteltu ja tehty kaikki voitava.
Kirjoitat vähän mutta asiaa, muikkumies, kiitos sinulle. Varasin jo ehdottamasi kirjan kirjastosta.
Kiitos myös muille asiallisia, ajatuksia herättäneitä vastauksia antaneille! Lisää ajatuksia otetaan vastaan...
Mietin tuota avointa keskustelua mieheni kanssa. Miten otan puheeksi asian? Mitä kerron hänelle? Mieheni on huono kuuntelemaan. Hänelle pitää sanoa vain asian ydin ja sekin selkeästi ja lyhyillä lauseilla (selkokielellä suorastaan). Siltä minusta ainakin tuntuu. Olen monta kertaa yrittänyt keskustella hänen kanssaan jotain mutta vastausvaihtoehdot ovat suunnilleen tässä:
1) Teet asioista liian monimutkaisia ja vaikeita.
2) Nyt sinä jankutat ihan turhaan.
3) Pitihän se arvata, ettei tästä tule mitään.
4) Eikö mene jakeluun? En voi mitään, jos et ymmärrä.
Olen väsynyt yrittämään avata vakavia keskusteluja.
Vikaa on minussakin, tiedän: Olen draamakuningatar, ja ehkä mieheni onkin aivan oikeassa siinä, että teen itse asioista monimutkaisia ja vaikeita.
Mutta kaipaan silti mahdollisuutta keskustella.
lukemaan irene kristerin kirjoja ja myös "virtahepo olohuoneessa" voisi olla avuksi sinulle, oman lapsuuden asioiden läpikäymiseen.
Suosittelen myös lämpimästi terapiaa.
Et voi muuttaa toista ihmistä vain itseäsi.
Ei se tilanne yleensä puolisoa vaihtamalla parane. Poikkeuksiakin toki löytyy; väkivaltaisuus, pettäminen tai jokin addiktio voivat olla syitä vaihtamiseen.
tuttu kirja mutta kiitos vinkistä. lisää kirjavinkkejä otetaan vastaan! :)
toivoisin, ettet luovuttaisi kovin helposti.Kirjoittamasi perusteella kuitenkin elät hyvässä suhteessa:
"periaatteessa suhteessamme kaikki toimii. Arki rullaa, tykkäämme toisistamme, seksi on molempia tyydyttävää, osaamme riidellä mutta myös sopia riidat. On hellyyttä ja kaikkea."
"Olen kiintynyt mieheeni ja minun on helppo ja mukava olla hänen kanssaan."
"Hän on kyllä turvallinen ja rakastaa minua ehdoitta."
Voi luoja...jos minun, jo aikapäiviä sitten eronneen naisen elämässäni olisi tuollaista, olisin onneni kukkuloilla.Mutta sen tajuaa usein vasta myöhemmin, kun on jo menettänyt kaiken.Jos eroat, niin tervetuloa ihmissuhdeviidakkoon...en kuitenkaan suosittele.
Mutta minkäs ihminen tunteilleen voi!Tsemppiä kaikesta huolimatta!
Myönnä vaan, että toinen mies on syy kaikkeen. Kaikki naiset lopulta pettää, joten hyvä, että sulla se tulee näin äkkiä, niin ei tarvi miehen turhaan kauaa kärsiä. Olen kokenut saman, eli vaimon toisen miehen. Mies on muuten vielä hengissä - toistaiseksi.
Olet pelastanut alkoholistin ja nyt tunnet sitten itsesi tarpeettomaksi...Onko suhteenne perustunut alunperin juuri tähän hoitosuhteeseen puoleltasi; olet alitajuisesti saanut tuntea itsesi tärkeäksi repalaisen lapsuutesi jälkeen?
Suosittelisin lukemaan Clas Anderssonin näytelmän "Perhe". Siinä alkoholisti-isän toipuminen saa vaimon henkisesti oirehtimaan ja joutumaan mielisairaalaan.
Tuo ihastus kertoo tietysti siitä, ettei liitossa ole kaikki palikat kohdallaan.
Jos mahdollista, mieti vielä...onko sinulla mahdollisuus hakeutua keskustelemaan ulkopuolisen auttajan kanssa? Rikkinäisen lapsuutesi jäljetkin vaatisivat varmaan pientä korjaamista: ehkä sitten myös ihmissuhteesi saisivat vakaamman pohjan...
...miettinyt tilannettasi ja analysoit sitä fiksusti. Sen pystyy lukemaan viestistäsi. Se on hyvä, todella hyvä alku. Sanoisin sinulle, että älä nyt vain jää jahkaamaan mitä sinun "pitäisi", siis älä hakkaa päätäsi siihen että elämällä on jokin käsikirjoitus ja niin sen pitää mennä. Joskus voi todella käydä niin, että ensin pitää mennä naimisiin, että tajuaa, ettei tämä ihminen ollutkaan minua varten...
Tai sitten voi olla niin, että vasta kriisin kautta tajuaa, että se ihminen todellakin on minua varten.
Sinä olet nyt raskaassa, mutta todella hienossa elämäntilanteessa: jostakin entisestä on luovuttava (ehkä nykyisestä suhteestasi, ehkä vain jostakin vanhasta vahingollisesta asenteesta), mutta uutta ja parempaa on tulossa.
Voimia ja rohkeutta itsetutkiskeluun!
PS. Pieni tauko, ehkä erillään asuminenkin voisi antaa sinulle ja myös miehellesi uutta näkökulmaa asioihin. Ehkä sitä kannattaisi kokeilla - mutta pidä huolta siitä, että olet yrittänyt keskustella mahdollisimman avoimesti ensin. Jos miehesi taas ei halua puhua tai ei siihen kykene, se on hänen vastuullaan, ei sinun.
rohkaisevista sanoista. En tosiaan tiedä, mihin tämä johtaa, mutta kun vaan nyt jaksaisi olla tässä hetkessä, eikä ajatuksissaan eläisi elämää jossain puolen vuoden tai vuoden päässä ja koettaisi kuvitella, mitä elämä silloin on tai mitä sen pitäisi olla. Päivä kerrallaan tässä kuitenkin on vain mentävä. Mutta miksi se on niin vaikeaa!
Ja lisäys siihen, mitä kerroin tuossa aiemmin mieheni keskustelutaidoista: vastausvaihtoehto
4) Miksi pitäisi keskustella, ei minulla ole mitään keskusteltavaa, sinullahan niitä ongelmia on!
Mutta kaikesta huolimatta minun pitäisi varmaan taas yrittää avata jonkinlaista vuoropuhelua...
Kaikki menee hyvin mieheni kanssa niin kauan kun puhutaan taloremonteista, työasioista tai muista arkipäiväisistä asioista, muista kuin suhdetta koskevista.
Että miehesi on oikeassa,että se on todella sinun ongelmasi? Oletko muuten kertonut siitä toisesta miehestä? Tuskinpa. Miten voist keskustella rehellisesti miehesi kanssa jos pidät sitä salassa?
Eikö keskustelut pitäisi olla mahdollisimman avoimia jos on tarkoitus yritä paikata liittonne?
Vuoropuhelut jos salaat asioita,en ymmärrä.
Kuinka huolettoman lapsen lailla elävä mies voi olla turvallinen? Alkoholisti tulee olemaan alkoholisti koko ikänsä. Riski sortua juomaan on aina läsnä. Olet "kouluttanut häntä" eli auttanut hoitamaan hänen ongelmaansa jonkinlaiseen hallintaan. Hoitosuhde ei ole rakkaussuhde vaikka siihen lämpimiä tunteita liittyisikin.
Kuvaat suhdettanne mukavaksi ja toimivaksi. Sehän on ok. ja kuten joku tuolla jo totesikin, moni nainen olisi onnensa kukkuloilla saadessaan tuollaisen suhteen. Rivien välistä päättelen, että todellista intohimoa teillä ei ole koskaan ollutkaan ja se on sitä, mitä ehkä ajattelet saavasi uudelta ihastukseltasi. Onko noin?
Sinänsä eroaminen erittäin lyhyen naimisissaolon jälkeen ei ole mitenkään ihmeellistä. Virhearvioita sattuu meille kaikille, isompia ja pienempiä.
Kokemus turvallisuudentunteesta tulee siitä, että mieheni ei koskaan ikinä varmaankaan jättäisi minua. Hän tarvitsee minua ja pysyy pystyssä ja elämänsyrjässä kiinni tuellani. Hänellä menee hyvin tasan niin pitkään kuin meillä menee hyvin. Ja tämäkin asia itse asiassa on alkanut ahdistaa minua. Tiedän, että jos eroamme hän alkaa juomaan ja alamäki on varmasti aika nopea ja kurja. Siksipä myös eroaminen tuntuu niin kamalalta: tiedän, että se johtaa toisen syöksykierteeseen. Siitäkin sitten saa kantaa syyllisyyttä, vaikka TIEDÄN noin järjellisesti ajatellen, ettei toisen elämä voi olla minun vastuullani. Mutta tässä suhteessa olen vain halunnut ottaa sen taakan kannettavakseni. Jostain hullusta syystä.
Isäni oli alkkis ja teki itsemurhan pitkän juomis- ja masennuskauden lopuksi. Ehkäpä minulla on ollut jokin alitajuinen halu pelastaa edes joku ihminen samalta kohtalolta, koska isääni en pystynyt pelastamaan, enkä tietenkään edes yrittänyt suoraan sanoen, olinhan lapsi silloin. Kaipa sitä siitäkin potee alitajuista syyllisyyttä, vaikka taas järki sanoisi mitä...
IHMISSUHTEET! Mieluummin siirtäisin vuoria. ...sanoi joku viisas runoilija.
Kiitos hirveästi ymmärtämyksestä.
Se intohimokysymys kolahtaa aikalailla myös hermoon... Kyllä se varmasti niin taitaa olla kuten sanot. Koen jonkinlaista ihmeellistä hoivan ja hellyyden tunnetta miestäni kohtaan, mutta että intohimoa... Enpä kai. Surullista.
Itse olen tarvinnut nimenomaan tuota turvallisuuden tunnetta, että toinen ei petä eikä jätä, koska tosiaan menneisyyteni on "repaleinen". Koen että isäni jätti ja hylkäsi minut (vaikka tietysti hän oli sairas, mutta silti) ja sitten olin pitkään on/off suhteessa narsistimiehen kanssa, joka petti ja jätti ja otti taas takaisin kymmeniä kertoja. Ja olin niin koukussa häneen, etten pystynyt irroittautumaan. Ja sen jälkeen tuntui, että jos vain joku lupaa rakastaa minua ikuisesti, niin se riittää. Olkoon se toinen sitten millainen tahansa. Surullista. Taas.
Kuulostaa ihan samalta kriisiltä kuin vaimollani.
Päätä sekoittaa joku ihastus mut sie et sentää ole pettäny!!!!!
...kyllä siinä pettämisen taustalla täytyy kai yleensä olla jotain muutakin. Jos suhde on terve ja kunnossa, niin tuskimpa kukaan pettää silloin.
kaikkeen tottuu,kun usein sattuu.