Olen tehnyt ex-kumppanini kanssa eroa jo vuosia. Nyt viimein erosta on tullut totta, kun mies löysi uuden rakkaan.
Suhdettamme ylläpiti suurta rakkauttakin enemmän molemminpuolinen (läheis?)riippuvuus ja pelko elää omaa elämää.
Ero ja kasvukivut ovat täyttä tuskaa. Psykologilla olen käynyt juttelemassa, mutta se ei ole tuonut toivoa tai helpotusta tunteisiini tai olotilaan. Järjellä voin ymmärtää tilanteen ja vaihtoehdot, mutta tunteet tulevat auttamatta jälkijunassa.
Itseinho, oma hölmöys ja toivottomuus kukoistavat tällä hetkellä yli kaiken. En edelleenkään osaa kuvitella omaa itsenäistä elämääni, saati onnellista "tavallista" parisuhdetta.
Kaipaisin (vastaavanlaisesta) erosta selviytyneiden onnistumistarinoita. Kuinka selvisitte? Mitkä asiat auttoivat selviytymisessä? Mitä opitte itsestänne, elämästä?
Olisin todella kiitollinen vastauksista, sillä jokainen valonpilkahdus risukasaani lämmittää!
Suhdettamme ylläpiti suurta rakkauttakin enemmän molemminpuolinen (läheis?)riippuvuus ja pelko elää omaa elämää.
Ero ja kasvukivut ovat täyttä tuskaa. Psykologilla olen käynyt juttelemassa, mutta se ei ole tuonut toivoa tai helpotusta tunteisiini tai olotilaan. Järjellä voin ymmärtää tilanteen ja vaihtoehdot, mutta tunteet tulevat auttamatta jälkijunassa.
Itseinho, oma hölmöys ja toivottomuus kukoistavat tällä hetkellä yli kaiken. En edelleenkään osaa kuvitella omaa itsenäistä elämääni, saati onnellista "tavallista" parisuhdetta.
Kaipaisin (vastaavanlaisesta) erosta selviytyneiden onnistumistarinoita. Kuinka selvisitte? Mitkä asiat auttoivat selviytymisessä? Mitä opitte itsestänne, elämästä?
Olisin todella kiitollinen vastauksista, sillä jokainen valonpilkahdus risukasaani lämmittää!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tekikö joku diagnoosin että sinulla on läheisriippuvuus, miksei ollut rakkautta tai kiintymystä. Uskoisin että ongelman ollessa päällä rakkaus on jonnekin koteloituna. Molemmissa tapauksissa pitkän suhteen jälkeen on monella pelko yksin selviytymisestä. Ei ole muuta tietä kuin kestää tuo polttava tuska ja pelko. Jos löydät läheisiä ihmisiä, joille voit aina vaan puhua, puhua ja vatvoa, vatvoa.. Mieluummin sellaisia, jotka ovat kokeneet samantyyppisen. Muut eivät kertakaikkiaan ymmärrä, mistä tuskasta puhut. Niitä on harvassa, jotka jaksavat kuunnella. Itselläni oli kaksi, olen sitä mieltä että sen ihmisen pitää olla ystävä/läheinen tuttava, ei riitä että ventovieraissa ryhmissä vaihdetaan ajatuksia. Psykologi oli aivan eri maailmasta. Mielipiteitä on onneksi monia.
Yritä vain sitkutella, laita sängyn viereen radio, kun yöllä heräät tai et pääse lainkaan uneen. Itse kuuntelin hengellistä, se rauhoitti eniten. Nouse kävelemään. Istu ja ajattele asiaa ja ryve siinä pelossa ja yksinäisyydessä sielua myöten. Se on pitkä ja vaikea asia, josta ei pääse yli kuin potemalla, enemmänkin sairastamalla. Itse otin joskus alkoholia, kun en enää jaksanut selvillä aivoilla asiaa käsitellä, mutta enimmäkseen urheilin, mitä vaan jaksoin. Lääkkeitä en ottanut, mutta varmasti sekin on tilapäisesti ihan hyvä. Itse jo jossakin vaiheessa pelkäsin, että olen kroonistunut suruun, kun ajattelin ettei se mene koskaan ohi. Useina aamuina oli niin että jaksoin juuri ja juuri hilautua sängystä ja pakottaa itseni jatkamaan, oikeastaan vain fyysisellä voimalla, henkisesti olin ihan lamassa. Töissä kyllä meni vähän kuin robotti, mutta siellä ahdisti vähemmän.
Etsi uusi ystävä, menette vain jonnekin, tapailette "löysästi", mitään suurempia sopimatta. Seksiä on hyvä olla jonkin verran, vaikka aluksi tuntuu vähän vastenmieliseltä. Muutenkaan tapaaminen ei kauheasti kiinnosta, mutta pakota itsesi siihen, sillä on parantava vaikutus. Siinä ikäänkuin harjoittelet elämään itsenäisesti suhteessa. Silloin kun et ole vastapuoleen vielä rakastunut, se onnistuu.
Ja eräänä päivänä huomaat, että jaksat yksin, jopa viihdyt. Vasta sitten olet valmis suhteeseen, siihen joka mahdollisesti jo on olemassa tai uuteen.
Näin itse selvisin, ihan vain mietin itse, mikä juuri minulle on parasta. Ammatti-ihmiset ovat sitä mieltä että yksin pitäisi pakosta oppia elämään. Jos uusi seuralainen auttaa selviytymään, se tie on oikea. Tai juuri se tie, minkä itse pohdit itsellesi parantavaksi.
Toivoa ja vahvuutta sinulle!
Tällaiseen läheisriippuvaiseen tutustuin, vaikea lähestyttävä, vaikka uusi suhde onkin hänellä mielessä. Mutta odottavan aika on pitkä, vaikka vetoa toisiimme löytyy ??...Nykyisessä suhteesta hänellä käytännöllisesti jäljellä ei ole muuta kuin tuo läheisriippuvuus, pelko selviämisestä, yksin jäämisestä päällimmäisenä....
tässä sitä olen samanlaisessa tilanteessa jo kuukausia elänyt. Ei naurata. En oikein osaa sanoa sinulle mitään selviytymiskeinoa, mutta jos se auttaa, että sulla on kohtalotoveri, niin hyvä.
Jokainen aamu vain täytyy herätä, olen kuin robotti, onneksi on työ ja lapset; niistä kummastakin saa voimaa niin ja tietysti ystävät. Uuden miesystävän aika ei ole vielä. Monen vuoden yhteiselämä täytyy funtsia päästä pois, jotta voi aloittaa edes ajattelemaan mitään sellaista.
Yritä keksiä jokin kiva harrastus sekin voisi tuoda uusia tuulia ja viedä ajatuksia menneestä edes hetkeksi.
Toivon sinulle sydämestäni voimia ja jaksamista, kyllä sä selviät!
Itseltä kariutui alkuvuodesta nelivuotinen suhde, josta n.3 vuotta asuttiin yhdessä. Ja se oli ensimmäinen avoliitto, enkä ollut ennen sitä edes asunut yksin. Tuska viiltää vieläkin, mutta oon pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ettei asialle mitään voi. Enää.
On kaikkea muuta kuin mukavaa rypeä tässä itsesäälin ja kaipuun lammikossa, mutta! Olen varma että selviän ja voin vain todeta että niin selviät sinäkin! Koska? Siihen ei varmaan kukaan osaa vastata. Voimia sulle!
Samutus247
Olen elämässäni käynyt kipeitä eroja läpi ja oppinut niistä. Jokaisessa kipeässä erossa minut on jätetty silloin kun olen rakastanut vielä täysin sydämin. Ensimmäisinä kertoina selviäminen oli tuskaisaa, valvoin öitä, itkin, rintakehää fyysisesti viilsi ja painoi ja tuntui siltä etten koskaan enää löydä uutta ihmistä jota rakastaisin samalla tavalla. Tulevaisuus joka eron jälkeen näytti synkältä ja yksinäiseltä. Noin kolme vuotta sitten tulin jälleen jätetyksi. Mutta sillä kertaa päätin toimia toisin. En halunnut ikävöidä menetettyä kuukaudesta toiseen ja pyöriä yksinäisyydessä. Päätin silloin, että annan itselleni ainoastaan viikon aikaa surra. Ja sen viikon käytin tehokkaasti surutyöhön, itkin "silmät päästäni", maksimoin surun todella tehokkaasti, tein kaiken täysillä mitä erosuruun tulee. Viikon jälkeen pyyhin kyyneleet ja lähdin kunnolla ihmisten ilmoille. Laitoin itseni kuntoon; kävin kampaajalla, kasvohoidoissa, meikkasin nätisti, ostin uusia vaatteita, kuntoilin. Keskitin ajatukseni täysin muihin asioihin, omaan hyvään oloon hemmottelujen kautta ja itsensä arvostamiseen. Enkä puhunut erosta enää mitään, en edes suostunut ajattelemaan. Noin kolme kuukautta ja elämääni tuli entistä syvempi rakkaus. Tuota rakkautta kesti vajaa kolme vuotta ja ehdimme muuttaa yhteen. Nyt olen jälleen jätetty. Sydän surua ja tuskaa täynnä. Mutta, tälläkertaa teen niinkuin edelliselläkin kerralla. Viikko tulee kohta täyteen. Sen jälkeen alkaa kuntoilut, kasvohoidot, kampaajat, opiskelut, arkirutiinit, työ..ja uusien ihmisten tapailut! Suosittelen muillekin lämpimästi toimintaa "vatvomisen" sijasta, se auttaa hämmästyttävän tehokkaasti eteenpäin :)