Minä olen katkera ja kateellinen nainen jolla ei ole mitään merkitystä eikä tarkoitusta tässä elämässä. Täysin turha ja hukkaan heitettävä.
Olen aina halunnut vain rakkautta, harvoin ole sitä saanut. Vääriltä ihmisiltä en sitä ole kyennyt vastaanottamaan ja ne harvat, joita itse olen rakastanut, ovat aina minut jättäneet. Ilmeisesti olen niitä jotka eivät kykene tarjoamaan sitä mitä kestävään parisuhteeseen tarvitaan.. Peiliin katsominen ei auta kun ei kerran kelpaa niin ei kelpaa.. Lopputulos on aina sama vaikka kuinka olisin ottanut opikseni edellisistä virheistäni.
Minä en halunnut, että elämä menisi näin. Olisin halunnut oman perheen ja kodin. Minulla olisi ollut paljon enemmän annettavaa.
Minä olen niin katkera, että olen pakahtua tähän tunteeseen. Tuntuu kuin olisin ensin saanut jotain suurta, joka sitten riistettiinkin pois. En sitten kelvannutkaan, en ole koskaan kelvannut. Miksi edes luulin että tällä kertaa asiat menisivät toisin, olenko aivan tyhmä!!!
Olin jo vuosia sitten luovuttanut ja nyt viimeisimmän epäonnistumisen jälkeen kuvittelin jo antaneeni periksi ja palanneeni siksi ikuisesti yksin eläjäksi, jolla on sata rautaa tulessa ja suunnitelmat huomiselle ja ensivuodelle..
Mutta tänään se repesi.. Ketä minä oikein huiputan.. itseäni?
Ei pidä käsittää väärin, en minä halua kenenkään muun elämää, en vaihtaisi tätä omaani mihinkään. Minulla on ihan hyvä elämä. Minä vain olisin halunnut, että oma elämäni olisi mennyt eritavalla. Enkä minä enää vain jaksa tätä. Enkä minä tiedä mitä minä teen.
Olen aina halunnut vain rakkautta, harvoin ole sitä saanut. Vääriltä ihmisiltä en sitä ole kyennyt vastaanottamaan ja ne harvat, joita itse olen rakastanut, ovat aina minut jättäneet. Ilmeisesti olen niitä jotka eivät kykene tarjoamaan sitä mitä kestävään parisuhteeseen tarvitaan.. Peiliin katsominen ei auta kun ei kerran kelpaa niin ei kelpaa.. Lopputulos on aina sama vaikka kuinka olisin ottanut opikseni edellisistä virheistäni.
Minä en halunnut, että elämä menisi näin. Olisin halunnut oman perheen ja kodin. Minulla olisi ollut paljon enemmän annettavaa.
Minä olen niin katkera, että olen pakahtua tähän tunteeseen. Tuntuu kuin olisin ensin saanut jotain suurta, joka sitten riistettiinkin pois. En sitten kelvannutkaan, en ole koskaan kelvannut. Miksi edes luulin että tällä kertaa asiat menisivät toisin, olenko aivan tyhmä!!!
Olin jo vuosia sitten luovuttanut ja nyt viimeisimmän epäonnistumisen jälkeen kuvittelin jo antaneeni periksi ja palanneeni siksi ikuisesti yksin eläjäksi, jolla on sata rautaa tulessa ja suunnitelmat huomiselle ja ensivuodelle..
Mutta tänään se repesi.. Ketä minä oikein huiputan.. itseäni?
Ei pidä käsittää väärin, en minä halua kenenkään muun elämää, en vaihtaisi tätä omaani mihinkään. Minulla on ihan hyvä elämä. Minä vain olisin halunnut, että oma elämäni olisi mennyt eritavalla. Enkä minä enää vain jaksa tätä. Enkä minä tiedä mitä minä teen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
hyvä ihminen!
Hei!
Itselläni hyvin smat fiilikset, kun vaimoni pitkään kestänyt suhde paljastui melko yllättäen.
Olen elänyt onnellisesti liitossa vaimon ja lapsien kanssa, hyväuskoisesti luottanut ihanaan puolisooni, kun tuli tämä isku: tuon pitkään kestäneen ja erityisen kiihkeän suhteen paljastutttua tuntuu elämä tarkoituksettomalta.
Vaimo haluaisi vielä yrittää, mutta minun elämäni on pirstaleina, elämän halu on kadonnut,
eropaperit jätetty ja "kulissia" vielä jotenkin
pidämme pystyssä. Emme ole varsinaisesti riidelleet asiasta vaan keskustelleet asiat halki.
Luottamus meni 100%, ystävyydestä ei voi puhuakaan. Mielessä viha ja katkeruus.. mietin kuninka tästä nousisin, onneksi itsekunnioitus jotenkin tallella. Zemppiä Sulle, meitä riittää...
Ihmisiin tutustuminen vie aikaa, miehiltä varsinkin kokemukseni mukaan. Luovutatko liian pian. Itseään voi myös kehittää, sillä aikaa.
Rentummat voi kiertää, komeita on muuallakin.
Suurin osa räpiköi kaikenlaisissa ihmisuhdesotkuissa tai jotkut näivettyvät kuiviksi käppänöiksi yhdessä ahdistuneessa liitossa. Ymmärrän kipujasi, kun itsekin olen huom. terapiat käynyt ja kaikenlaisia asioita analysoinut, mutta mikään ei tunnu auttavan. Minulle se on vain perusluonteessa oleva ongelma, että en löydä ihmistä, jonka kanssa onnistuisin. Nyt olen iloinen siitä, että pystyn olemaan yksin. Vaikka haluaisin perheen ja kivan ihmisen rinnalleni kulkemaan tätä elämää, mutta toisaalta olen tosi ylpeä siitä, että jaksan yksinäni taivaltaa tässä maailmassa ja pitää itse puoleni. Se on aika hieno juttu. Se tuo itsevarmuutta.
Löydät vielä kivan ihmisen, mutta anna aikaa itsellesi ja käy läpi kaikki asiat musiikin, taiteen, kirjoittamisen tai puhumisen kautta. Ne auttavat. Fisherin erokirjoista löydät varmaan jotain apua ja muutenkin kannattaa satsata itseensä ja välittää itsestään. Ei kannata tulla katkeraksi. Se estää näkemästä tulevaisuuteen.
Ei kenekään elämä mene niin, kun on sen suunitellu. Aina välillä on tullu murheita matkaan ja sirpaleet on pitäny kerätä kasaan, mutta etiä päin vaan mennään. Kannattaa aatella niitä eroja ja pettymyksiä aina uusina mahdollisuuksina, kyllä se aurinko paistaa risu kasaankin. Ei ole munkaan elämä menny toiveiden mukaan, enkä ole ollenkaan varma, että haluaisinko enää uutta suhdetta alottaa, kun ei ole entisetkään onnistunu. Mutta onhan sekin mahdollisuus, että jatkan yksin ja vietän sitten eläke päivät maalla pienessä punaisessa mökissä kiikussa istuen.
Eikun semppiä sulle
Kuulosti pelottavan tutulta, melkein kuin olisin itse kirjoittanut.
Minä myönnän reilusti olevani katkeroitunut. Ikää minulla on vähän päälle kolmenkymmenen, mikä ei ehkä ole paljon, mutta sinä aikana olen ehtinyt pettyä monta kertaa. Vikaa olen hakenut itsestäni ja yrittänyt korjata aina, kun sitä on löytynyt. Nyt kuitenkin, kaiken itseni kehittämisen ja muun harjoittelun jälkeen, olen sitä mieltä, että mitään varsinaista parannettavaa ei minussa enää ole ja kuitenkaan en kelpaa.
Haluaisin vain rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty.
Näen elämäni ja tulevaisuuteni aika lohduttomana ja merkityksettömänä. Periaatteessa minulla on asiat hyvin, ja muiden silmissä olenkin reipas, iloinen ja hymyileväinen ihminen. Illat itken yksin surkeuttani, eikä kukaan tiedä. Eikä ketään kiinnosta.
Viimeisin - viimeinen - parisuhteeni kariutui juuri. En näe mitään mahdollisuutta uuteen. En enää jaksa etsiä enkä toivoa, ja vaikka vahingossa kohdalleni osuisikin joku, en uskaltaisi enää yrittää.
Minulla on ammatti ja työ, jossa tunnen itseni tärkeäksi ainakin osan ajasta. Ilman sitä olisin ihan hukassa.
Nimimerkki "En tiedä mitä teen", lohduttaako sinua se tieto, ettet ole ainoa, joka kärsii samasta ongelmasta? Minä alan vajota niin syvälle katkeruuteeni, etten saa lohtua siitäkään.