onko normaalia

neuvolaan ja pyydä päästä juttelemaan vaihtoehdoistasi. Niin että tiedät mitä se sitten on jos päädyt raskaudenkeskeytykseen, sitäkin vaihtoehtoa ilmeisesti siis mietit (mitä pikemmin sen tekee sen parempi tietenkin), jos taas päätät pitää lapsen neuvolasta saat tietoa käytännön asioista, yhteiskunnan tuista yms. Nyt toimit nopeasti etkä aikaile. Sisälläsi kuitenkin kasvaa oma lapsesi ja mieti todella tarkkaan etkö sittenkin haluaisi jatkaa elämääsi äitinä, vaikka sitten joskus tulevaisuudessa YH:na, olet ainakin realistinen ja se on toisaalta hyvä.

hirveitä tuntemuksia, et vieläkin nolottaa!

Oli suunniteltu raskaus, mutta alkuraskaus aika vei koko kiinnostuksen vauvaan, päinvastoin, ajattelin että teen abortin, koska olo oli niin hirvee (henkisesti), et aattelin etten kestä koko raskausaikaa! Sekin turhautti, ettei ympärillä olevat ihmiset pystyneet auttaan!
Soitin jo psykologillekin, mutta sillä oli vastaaja päällä, viikon kuluessa se soitti takas, ja olotilani oli jo suht normaali, luojan kiitos, olisin saanut hullun paperit!

Elämä oli normaalia ja onnellista ennen raskautta, mutta kun raskaus alko, oli helvetti irrallaan, ilman mitään syytä, paitsi raskaus!!

En tiennyt että se voisi noin vaikuttaa, ja tuntu ettei muutkaan tienneet, että oireet voivat olla noin pahat henkisellä tasolla.

Soitin silloin äitiysneuvolaa ja sanoin et olo on hirvee, et tarttis nyt tehdä jotain, mutta eipä sieltä mitään apua herunut, tai ymmärrystä!


Mutta tosiaan voin sanoa et kannattaa miettiä sen raskauden aiheuttamatkin tuntemukset, joita ei välttämättä normaalisti tuntisi! Tsemppiä ja jaksamisia!

Jos päätät vauvan pitää, niin kai se mielikin pidemmän päälle helpottaa (jos se johtuu raskaudeta).

Itse olen tällä hetkellä rv31 ja alkuraskaudessa minulla oli ihan samoja oireita kuin sinulla, ajattelin ettei mies ota vastuuta lapsesta (mekin olimme seurustelleet alta vuoden) ja välillä olin valmis tekemään abortin. Suoraan sanottuna vauva oli vahinko, mutta tällä hetkellä tuntuu että se on nyt elämäni suunta ja odotan innolla tulevaa vauvaa, masentuneet ajatukset ovat jääneet taakse. Raskaus ei ole ollut minulle helppo, olen voinut niin henkisesti kuin fyysisesti huonosti, mutta mitä pidemmälle aika kului odotin vauvaa jo innolla. Tällä hetkellä rakastan joka ikistä potkua jonka hän potkii! Onneksi se raskaus aika on sen 9kk niin kerkeää kasvamaan ajatukseen! Itselläni ikää on mielestäni ihan sopivasti äidiksi tulemiseen 25vuotta ja tuntuu ettei voisi enää vähempää kiinnostaa esim. baari elämä tahi juominen.

jutella neuvolassa tai vaikka perheasianneuvottelukeskuksessa noista asioista niin, että miehesikin olisi mukana?? Sinullahan on vielä hieman aikaa miettiä haluasitko kuitenkin raskauden keskeytyksen.
Jossain välissä raskautta on normaalia, että tuntuu, että ei haluakaan vauvaa, mutta se on yleensä vasta 15 vkon tietämillä. Kovin vähän aikaa olette olleet yhdessä, joten suhteessanne on vielä meneillään jonkinlainen ihastumisvaihe, tai pitäisi olla. Jos teillä jo nyt vaikeaa yhteiselämä, niin kannattaa kyllä miettiä ja käydä vaikka juttelemassa asioista jo nyt. Ja sopia ne yhteiset pelisäännöt, kuten se, että miten kotityöt hoidetaan, kuka tekee ja mitä ja milloin. Ja kuka harrastaa ja milloin. jne.

Mulla oli samoja mietteitä kuin sulla sinne raskauden puoleen väliin asti. Harmitti, kadutti ja itketti koko ajan. En oiskaan halunnut olla raskaana. Mieskin syytteli, et raskaus on mun vika eikä halunnut ryhtyä isäksi. Ja mua itketti ja kadutti entistä enemmän. Olin varma, et se lähtee ja jättää meidät. Alusta asti kuiteskin tiesin etten aborttia pysty tekemään, en vaikka mies ois heti alussa lähtenytkin käpälämäkeen. Oishan se varmasti rankkaa ollut, yksinhuoltajaksi 22-vuotiaana.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Mulla on nelikuukautinen poikavauva, jonka kanssa elämä on välillä rankkaa, mutta jota rakastan niin, että sattuu. Mies jäi ja on osoittautunut päivä päivemmältä paremmaksi isäksi. Alussa ei niinkään, mutta ihan tässä kuukauden aikana enemmän ja enemmän, kun poika on alkanut ymmärtämään jotakin ympäröivästä maailmastakin. En katuis, vaikka yh:ksi olisin jäänytkin.

mulla kävi niin että vauvaa suunniteltiin yhdessä, mut mitään ei ensin tapahtunu pitkään aikaan. sit yks kaks olinkin raskaana ja tein testin, kun mieskin oli kotona. mies ei reagoinut juuri mitenkään, sanoi vaan että jaa, vai niin... Olin viikolla 11 kun mies paukasi päin naamaa et hän on löytäny toisen naisen, eikä halua lopettaa sitä suhdetta. samalla myös sanoi, että voidaan me edelleen yhdessä asua ja lasta siinä kasvattaa. no, mä olin tosi rikki, vatvoin yötä päivää asioita ja itkin silmät melkein päästäni. Soitin neuvolaaan ja sanoin et tuun hulluks kohta, sain ajan heti samalle päivälle lääkärille, joka kuunteli ja kyseli ja lopuks totesi et on mulla ihan terveet ajatukset. silti oli käynyt abortti mielessä... en halunnut jäädä yh:ksi jo odotusaikana. no siinä kävi sitten niin että keräsin kamani ja muutin pois. tällä hetkellä olen onnellisessa parisuhteessa uuden mieheni kanssa ja kasvatan hänen kanssaan 3kk vanhaa tytärtäni:) sinkkuna ehdin olla vain pari kuukautta.
Sinuna miettisin tarkkaan aborttia, ymmärrän et on vaikeaa ajatella, mut nyt kun katselen nukkuvaa vauvaani niin katuisin todella paljon jos olisin abortin tehny.
Tää oli ehkä vähän erilainen tapaus ku sulla mut näinkin voi käydä:)
tsemppiä ja voimia