Olemme olleet vuosia yhdessä. Meillä on leikki-ikäisiä lapsia. Lapsilla on ollut vanhempia ja etenkin äitiä rassaavia sairauksia. Äiti on menettänyt luottamuksensa isään, koska tämä ei ole hänen mielestään huolehtinut perheen kotioloista riittävästi silloin kun äiti on ollut univelasta ym. johtuen liian väsynyt sitä kunnolla tehdäkseen.
Pahin aika on takana mutta luottamuspula vain pahenee. Isä yrittää tehdä osansa kotitöistä työnsä lisäksi, mutta ei pysty tällä välttämään jokaviikkoista nalkutusta ja nimittelyä. Isän mielestä äidin haukut tehdyistä virheistä eivät ole useinkaan missään suhteessa rikkeen suuruuteen. Äiti sanoo, että jos jotkut isot asiat hoituisivat kunnolla olisi helpompi unohtaa pienet asiat. Isä taas epäilee, että aina löytyy jotain, josta voi tehdä ison asian.
Isä on ikänsä ollut taipuvainen hajamielisyyteen, unohtelevaisuuteen ja suurpiirteisyyteen. Äiti arvostaa periaaatteita, selkeitä sääntöjä lapsenkasvatuksessa, loppuun asti tekemistä ja tehokkuutta. Jos mm. isä pysähtyy useammaksi sekunniksi miettimään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, saattaa äiti antaa ärtyneen huomautuksen ja neuvon.
Isällä on taipumus lipsua lastenkasvatuksessa sovituista säännöistä, tehdä asiota rauhallisesti ja jopa liikkua verkkaisesti. Tuosta lastenkasvatuksessa lipsumisesta on noussut nyt yksi suurimpia kynnyskysymyksiä, joka voi yhdessä muiden ongelmien kanssa johtaa eroon asti. Äiti uhkasi jo ottaa eron, jos isä ei voi edes pitää kiinni jo sovituista lastenkasvatussäännöistä.
Kaiken kaikkiaankin asiat tuntuvat kasvavan yhän järjettömämmin ulos todellisista mittasuhteistaan.
Isä väittääkin, että äiti ei näe "metsää puilta"
Esimerkki 1: Tänä aamuna isä heräsi tapansa mukaan ennen muuta perhettä ja ajatteli pienenä eleenä laittaa lasten sadevaatteet valmiiksi, ettei äidin tarvitsisi niitä laittaa hänen viedessään lapset päiväkotiin ennen töihin menoa. Laittoipa äidin aamiasleivätkin valmiiksi.
Tulos: Äiti sätti isää siitä ettei ollut huomannut tärkeämpää eli puhdistaa haalareita. (Äidin kädet sietävät huonosti jatkuvaa veden käsittelyä.) Isä koki hänen hyvän tarkoituksensa valuneen hukkaan.
Esimerkki 2: Viikonloppuna isä imuroi koko huoneiston ja teki muitakin töitä pitkin viikonloppua toivoen näin säästyvänsä haukuilta. Koitti myös huolehtia lasten ruokkimisesta. Ei onnistunut. Syinä haukkuihin ja nalkutukseen oli mm. eteiseen unohtuneet pissaiset lasten housut ja lasten rajoittuneen ruokavalion yksipuolisuus sekä "sadannen kerran" kääntämättä jääneet märät kurakäsineet. Kaiken kruunasi se, että isä oli äidin poissaollessa antanut lasten katsella videoita ajankohtana, jolloin oli sovittu, ettei katsota videota. Tämä nostatti riidan, jonka isä tällä kertaa otti huutamatta sillä seurauksella, että hänen oli itkettävä saadakseen pahan olonsa edes sillä tavalla ulos. (Hänen itkullaan ei ole enää mitään näkyvää vaikutusta mihinkään.)
Anteeksipyynnöt ovat isän tekemänä jo melko harvinaisia, äidin tekemänä erittäin harvinaisia, koska hän ei koe tekevänsä mitään väärin. Riitoja ei siis sovita ja silloin harvoin kun sovitaan, se on lähes yksinomaan isän tehtävä.
Äiti korostaa sitä, että hän nalkuttaa lähinnä vain asioista joista hän on puhunut jo monta kertaa ilman että on mennyt perille. Isän mielestä äiti sanoo tarpeettoman tylysti melkein mistä tahansa asiasta ja on sanonut suhteen alusta asti.
Äiti syyttää isää arkanahkaiseksi. Isän mielestä äiti kestää arvostelua vielä huonommin silloin harvoin - isään verrattuna - kun sitä saa kokea.
Äidin kodissa kuri on ollut kova, isän kodissa sellaista ei ole edes tarvittu. Äiti on siskonsa mukaan tullut toiseen vanhemmistaan , joka ainakin yhdessä esimerkissä lainkaan arvostanut tehtyä suurta työtä, vaan puuttui yksinomaan siihen, mitä ei oltu tehty.
Isä myöntää suurimmiksi puutteikseen lepsun luonteensa, taipumuksen joutua lasten pompoteltavaksi, aloitekyvyttömyytensä ja passiivisuutensa. Tekee kuitenkin nykyisin jatkuvasti kodin rutiineita. Kokee kuitenkin ahdistusta siitä tekeekö oikein.
Äiti rasittuu siitä, että kokee joutuvansa vanhtimaan miehensä tekemisiä ja rasittuu myös siitä, että häneltä kysytään koko ajan asioita, jotka pitäisivät olla itsestäänselviä. Isä ahdistuu vahdittavana olemisesta ja pelkää koko ajan tekevänsä jotain väärin tai puutteellisesti. Ei myöskään useinkaan näe äidin mielestä yksiselitteisiä asioita ollenkaan yksiselitteisinä.
Asiantuntija-apu jää nyt alun jälkeen toistaiseksi käyttämättä johtuen toisen vanhemman työnkuvan muutoksesta ja siitä, että eritoten äiti on ollut täysin tyytymätön käytettyyn asiantuntijaan.
Isä on alkanut yhä paremmin ymmärtää ihmisiä, jotka ratkeavat perheväkivaltaan, psyyken lääkkeisiin ja itsemurhaan. Itse ei kuitenkaan ole näihin turvautunut. Väkivaltakin on kohdistunut omaan itseen seinään yms. lyömisen muodossa.
Isän mielestä äiti on yksinkertaisesti kohtuuttoman vaativa eikä voi ymmärtää miten tämä on valinnut miehen, joka ei täytä eikä mitenkään voi täyttää hänelle asetettuja korkeita kriteerejä. Isän mielestä kyse on äidin asenteesta yleensä jo alusta asti. Tilanne vain kärjistyi lasten tultua mukaan kuvioihin.
Äidin mielestä tilanne liittyy nimenomaan isän huonouteen vastuuntuntoisena isänä. Isä näkee asian eri mittakaavassa korostaen, että hän ei lyö, ei nimittele, ei juopottele, ei ole jatkuvasti vain töissä tai kavereiden luona vaan perheensä kanssa, leikkiä mielellään lastensa kanssa, tekee kotitöitä. Kriteerit vaan ovat niin paljon kovemmat, ettei tuo riitä mihinkään...
Ainut mikä on jäljellä on molempien rakkaus lapsiin ja molempien luottamus siihen, että toinen ei käy vieraissa. Lisäksi isä sanoo kunnioittavansa äitiä kasvattajana ja hänen tehokkuuttaan. (Ja vihaa sitä, että äiti yrittää sovittaa isää samaan tehokkuusmuottiin.)
Muuta keskinäistä kunnioitusta ja luottamusta suhteessa ei oikein enää ole. Rakkaudesta puhumattakaan.
Molemmat haluavat kuitenkin vielä yrittää. Jotenkin vaan näyttää siltä, että äiti näkee ainoana tienä olevan isän ryhdistäytyminen, jota hän on yrittänytkin ja hetkittäisesti onnistunutkin...ainakin omasta mielestään. Puolisolta kuullut positiiviset huomiot kun ovat harvinaisia.
Lopussa ollaan...niin lopussa...
Pahin aika on takana mutta luottamuspula vain pahenee. Isä yrittää tehdä osansa kotitöistä työnsä lisäksi, mutta ei pysty tällä välttämään jokaviikkoista nalkutusta ja nimittelyä. Isän mielestä äidin haukut tehdyistä virheistä eivät ole useinkaan missään suhteessa rikkeen suuruuteen. Äiti sanoo, että jos jotkut isot asiat hoituisivat kunnolla olisi helpompi unohtaa pienet asiat. Isä taas epäilee, että aina löytyy jotain, josta voi tehdä ison asian.
Isä on ikänsä ollut taipuvainen hajamielisyyteen, unohtelevaisuuteen ja suurpiirteisyyteen. Äiti arvostaa periaaatteita, selkeitä sääntöjä lapsenkasvatuksessa, loppuun asti tekemistä ja tehokkuutta. Jos mm. isä pysähtyy useammaksi sekunniksi miettimään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, saattaa äiti antaa ärtyneen huomautuksen ja neuvon.
Isällä on taipumus lipsua lastenkasvatuksessa sovituista säännöistä, tehdä asiota rauhallisesti ja jopa liikkua verkkaisesti. Tuosta lastenkasvatuksessa lipsumisesta on noussut nyt yksi suurimpia kynnyskysymyksiä, joka voi yhdessä muiden ongelmien kanssa johtaa eroon asti. Äiti uhkasi jo ottaa eron, jos isä ei voi edes pitää kiinni jo sovituista lastenkasvatussäännöistä.
Kaiken kaikkiaankin asiat tuntuvat kasvavan yhän järjettömämmin ulos todellisista mittasuhteistaan.
Isä väittääkin, että äiti ei näe "metsää puilta"
Esimerkki 1: Tänä aamuna isä heräsi tapansa mukaan ennen muuta perhettä ja ajatteli pienenä eleenä laittaa lasten sadevaatteet valmiiksi, ettei äidin tarvitsisi niitä laittaa hänen viedessään lapset päiväkotiin ennen töihin menoa. Laittoipa äidin aamiasleivätkin valmiiksi.
Tulos: Äiti sätti isää siitä ettei ollut huomannut tärkeämpää eli puhdistaa haalareita. (Äidin kädet sietävät huonosti jatkuvaa veden käsittelyä.) Isä koki hänen hyvän tarkoituksensa valuneen hukkaan.
Esimerkki 2: Viikonloppuna isä imuroi koko huoneiston ja teki muitakin töitä pitkin viikonloppua toivoen näin säästyvänsä haukuilta. Koitti myös huolehtia lasten ruokkimisesta. Ei onnistunut. Syinä haukkuihin ja nalkutukseen oli mm. eteiseen unohtuneet pissaiset lasten housut ja lasten rajoittuneen ruokavalion yksipuolisuus sekä "sadannen kerran" kääntämättä jääneet märät kurakäsineet. Kaiken kruunasi se, että isä oli äidin poissaollessa antanut lasten katsella videoita ajankohtana, jolloin oli sovittu, ettei katsota videota. Tämä nostatti riidan, jonka isä tällä kertaa otti huutamatta sillä seurauksella, että hänen oli itkettävä saadakseen pahan olonsa edes sillä tavalla ulos. (Hänen itkullaan ei ole enää mitään näkyvää vaikutusta mihinkään.)
Anteeksipyynnöt ovat isän tekemänä jo melko harvinaisia, äidin tekemänä erittäin harvinaisia, koska hän ei koe tekevänsä mitään väärin. Riitoja ei siis sovita ja silloin harvoin kun sovitaan, se on lähes yksinomaan isän tehtävä.
Äiti korostaa sitä, että hän nalkuttaa lähinnä vain asioista joista hän on puhunut jo monta kertaa ilman että on mennyt perille. Isän mielestä äiti sanoo tarpeettoman tylysti melkein mistä tahansa asiasta ja on sanonut suhteen alusta asti.
Äiti syyttää isää arkanahkaiseksi. Isän mielestä äiti kestää arvostelua vielä huonommin silloin harvoin - isään verrattuna - kun sitä saa kokea.
Äidin kodissa kuri on ollut kova, isän kodissa sellaista ei ole edes tarvittu. Äiti on siskonsa mukaan tullut toiseen vanhemmistaan , joka ainakin yhdessä esimerkissä lainkaan arvostanut tehtyä suurta työtä, vaan puuttui yksinomaan siihen, mitä ei oltu tehty.
Isä myöntää suurimmiksi puutteikseen lepsun luonteensa, taipumuksen joutua lasten pompoteltavaksi, aloitekyvyttömyytensä ja passiivisuutensa. Tekee kuitenkin nykyisin jatkuvasti kodin rutiineita. Kokee kuitenkin ahdistusta siitä tekeekö oikein.
Äiti rasittuu siitä, että kokee joutuvansa vanhtimaan miehensä tekemisiä ja rasittuu myös siitä, että häneltä kysytään koko ajan asioita, jotka pitäisivät olla itsestäänselviä. Isä ahdistuu vahdittavana olemisesta ja pelkää koko ajan tekevänsä jotain väärin tai puutteellisesti. Ei myöskään useinkaan näe äidin mielestä yksiselitteisiä asioita ollenkaan yksiselitteisinä.
Asiantuntija-apu jää nyt alun jälkeen toistaiseksi käyttämättä johtuen toisen vanhemman työnkuvan muutoksesta ja siitä, että eritoten äiti on ollut täysin tyytymätön käytettyyn asiantuntijaan.
Isä on alkanut yhä paremmin ymmärtää ihmisiä, jotka ratkeavat perheväkivaltaan, psyyken lääkkeisiin ja itsemurhaan. Itse ei kuitenkaan ole näihin turvautunut. Väkivaltakin on kohdistunut omaan itseen seinään yms. lyömisen muodossa.
Isän mielestä äiti on yksinkertaisesti kohtuuttoman vaativa eikä voi ymmärtää miten tämä on valinnut miehen, joka ei täytä eikä mitenkään voi täyttää hänelle asetettuja korkeita kriteerejä. Isän mielestä kyse on äidin asenteesta yleensä jo alusta asti. Tilanne vain kärjistyi lasten tultua mukaan kuvioihin.
Äidin mielestä tilanne liittyy nimenomaan isän huonouteen vastuuntuntoisena isänä. Isä näkee asian eri mittakaavassa korostaen, että hän ei lyö, ei nimittele, ei juopottele, ei ole jatkuvasti vain töissä tai kavereiden luona vaan perheensä kanssa, leikkiä mielellään lastensa kanssa, tekee kotitöitä. Kriteerit vaan ovat niin paljon kovemmat, ettei tuo riitä mihinkään...
Ainut mikä on jäljellä on molempien rakkaus lapsiin ja molempien luottamus siihen, että toinen ei käy vieraissa. Lisäksi isä sanoo kunnioittavansa äitiä kasvattajana ja hänen tehokkuuttaan. (Ja vihaa sitä, että äiti yrittää sovittaa isää samaan tehokkuusmuottiin.)
Muuta keskinäistä kunnioitusta ja luottamusta suhteessa ei oikein enää ole. Rakkaudesta puhumattakaan.
Molemmat haluavat kuitenkin vielä yrittää. Jotenkin vaan näyttää siltä, että äiti näkee ainoana tienä olevan isän ryhdistäytyminen, jota hän on yrittänytkin ja hetkittäisesti onnistunutkin...ainakin omasta mielestään. Puolisolta kuullut positiiviset huomiot kun ovat harvinaisia.
Lopussa ollaan...niin lopussa...
Vastaukset 30
Vanhimmat
Parisuheen ongelma on siis äidin mielestä se, että isä ei muutu hänen mielensä mukaiseksi, mahdu hänen asettamaansa muottiin vaan on omanlaisensa éli vääränlainen.
Äidin mielestä kaikki muuttuisi paremmaksi jos isä van ymmärtäisi muuttua sellaiseksi kun äiti haluaa.
Äiti on kajoamassa ja on jo kajonnut isän peruspersoonaan.
Kyllä ihminen voi muuttua ja muuttaa omaa toimintaansa ja ajttelujaan: hioa itseään. Mutta peruspersoona on mikä on ja siihen ei saa koskea! Peruspersoonan muuttaminen tekee pahaa jälkeä, se rikkoo ihmisen.
Asiantuntija-apu ei äidille kelpaa, koska siellä ei kukaan ole tukenut äidin käsitystä siitä, että isässä on se vika ja kaikki muuttuisi paremmaksi kun isä muuttuu.. Siis asiantuntijat eivät ole vähvistaneet äidin näkemystä ja siksi se on ollut huonoa.
Näin minä tämän tarinan luen.
Tilanne perheessä on niin jumissa, ettei siihen muu auta kuin ulkopuolisen apu. Mieleinen terapeutti tai taho kyllä löytyy jos vaan jaksaa etsiä.
Yhdessä, kahdestaan, tämä pariskunta ei ongelmiaan saa ratkottua. Sen verran klikkiytynyt tilanne kuulostaa olevan. Isä kuulostaa olevan altavastaajan asemassa, äiti on näennäisen vahva.
Molemmilla on taatusti paha olla.. ja äiti syytää sen itsesään ulos tällä tavalla.
On tietysti hyvä, että molemmat haluavat jatkaa yhdessä. Rakkaus kun tulee ja menee ja silloin tärkeämpää on että haluaa rakastaa, haluaa suhteen jatkuvan. Mutta vaikka he haluavat jatkaa yhdessä, haluavatko he rakastaa toisiaan? Kunnioitus ja luottamus, arvotus on mennyt. Sen saa takaisin, jos jaksaa tehdä töitä. Ihan aidosti todella kuunnella toista. Kuuntelemisella ja kuuntelemisella on ero.
Minusta myös tuntuu siltä, että tässä on yhteen mennyt ja perheen perustanut toisilleen väärät ihmiset.
Kaikkein pahinta koko jutussa on se, että lapset kärsivät. Jos vanhemmat katsovat itsensä on omien ja yhteisten ongelmiensa yli he näkevät, että lapset jo oireilevat. Tavalla tai toisella. Kiltti lapsi voi olla ylikiltti vältääkkseen riidat...
No, kotikonstina molemmat voivat kirjoittaa paperille ajatuksiaan ja tuntojaan.. mutta kun niiden käsittelyyn tarvittaisi joku muu kuin se puoliso, jota ei arvosta ja joka toimii väärällä tavalla...
Suosittelen asiantuntija-apua, ulkopuolista apua.
Kun luin kirjoituksen tuli mieleeni että minä en jaksais elää tuollainen naisen kanssa en päivääkään.
Vaimosi ei todellakaan osaa nähdä kuinka on ihanaa kun olet hänen lähellä ja tukenaan ja osallistut kotitöihin.
Vaikka tekemäsi työt eivät ole hänen mieleen niin kuitenkin ne hommat ovat hältä pois.
En ymmärrä vaimoasi onkohan hänellä kaikki asiat psyyke puolella kunnossa.
Näin yksin kun menee lasten kanssa eteenpäin huomaa sen että kuinka ihanaa olisi kun olisi kumppani jakamassa tätä arkea, vaikka vain edes joskus.Tekemässä yhdessä kaikkea kivaa vaikka talo olisi nurinkurin.
Vaimosi ei huomaa että elämässä ei kaikkein tärkeintä ole siisteys ja se että paikat ovat kunnossa,vaan se että perhe on yhdessä ja tekevät kotiasiat yhdessä tai erikseen,mutta kukanenkin parhaan taitonsa mukaan.
Onko teillä sexi asiat kunnossa??se vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan!!
Viestini ongelmahan on osin se, että se on väkisinkin kirjoitettu isän näkökulmasta. Mutta uskoakseni siihen on ripoteltu yhtä sun toista aika objektiivistakin asiaa. Nimim. "Apuuva" pukee sanoiksi monia ajatuksia, jotka ovat päässäni jo monasti pyörineet.
Minä olen valmis joustamaan vaikka mihin asti, jotta perhe pysyisi kasassa ja ihmiset olisivat suht. koht onnellisia. Mutta totta on, että vaikka kuinka yrittäisin, niin en pysty muuttumaan toiseksi ihmiseksi. Viimeksi eilen puin yhden lapsista päiväkodista lähtiessä vahingossa liian kevyesti eli jätin välipuseron pois. Puolisoni ei jaksa enää antaa anteeksi töppäilyjäni.
No toivottavasti kestämme jotenkin siihen asti, kunnes sopiva asiantuntija-apu tulee taas mahdolliseksi.
Kuten edellisessä vastauksessa totesin, niin kirjoitukseni oli subjektiivinen. Minkäs sille voi. Mutta näin sen koen.
Olen puolisolleni sanonutkin, että moni ei häntä kestäisi ja myös sen, että hän ei kestäisi omanlaistaan ihmistä päivää pitempään. Ei vaikka sitten kohtaisikin haluamaansa tehokkuutta.
Kellä tässä enää on psyyke kunnossa? Onnellisia olkoon ne, joilla on ehjä perhetausta suhteen luontia vakauttamassa. Vätys alkoholisti-isä, marttyyripalvelijaäiti, dominoiva isä, ylihuolehtiva äiti...hankalissa taustoissa löytyy joka lähtöön.
Yllättävän hankalistakin olosuhteista kuitenkin kasvaa periaatteessa kunnon ihmisiä. Muistanpa eräänkin pojan lapsuudesta, jonka molemmat vanhemmat olivat täysin juoppoja ja lapsi eli lapsuutensa paljolti mummonsa luona (jossa ne juopot vanhemmatkin kyllä ainakin alkuvaiheessa paljolti olivat.) Viime tietojen mukaan pojasta on kasvanut ihan kunnollinen työtätekevä kansalainen. Paljon tuuria ja pienen ihmeen vaatii sitten se, että tuolla taustalla pystyy luomaan kestäviä ihmissuhteita.
"Yh äiti x4", nostan hattua. Elämäsi on varmasti rankkaa. Mutta tiedätpä varmaan sen, että huonossa parisuhteessa se voi olla ainakin henkisesti vielä rankempaa.
Tässä meidän jutussa tullaan tällaiseen perusasiaan kuin arvot. Puolisoni mielestä kaikki hajoaa käsiin, jos asiat tekee minun tahdillani ja minun viimeistelytaidollani. Totta on, että oma-aloitteisuudessani ja tarkkuudessani on toivomisen varaa paljonkin.
Sänkypuoli on monien, monien kuukausien jälkeen herännyt lievästi henkiin. Mutta ei sillä tunnu ainakaan minun puoleltani olevan mitään yhteyttä arjen ankeuteen. Enkä aio enää ottaa puheeksi sen puolen mahdollisia ongelmia. Lisää haukkuja ja täysin epärealistisia ja ihmisen fysiikan vastaisia toiveita ois kuitenkin vaan luvassa.
Niin pääsen varmaan helpommalla kun minulla ei ole samanlaisia ongelmia kuin sinulle.Ei tarvitse miettiä miten ja mitä kumppani on tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä,meillä kun kukaan muu ei tee niitä kuin minä.
Voi kuinka moni elää vähän samanlaisessa tilanteessa kuin sinä,mutta eivät uskalla tehdä mitään liittonsa hyväksi tai eivät enään jaksa tehdä mitään.
Ei ole helppoa yksin lasten kanssa olla,mutta ei ole helppoa elää parisuhteessakaan jos olosuhteet ovat kertomasi kaltaiset.
Minulla ei ole iloa lasten isästä, vanhimman lapsen isä on kuollut ja seuraavien isä asuu etelässä ja lapset näkee isäänsä kerran vuodessa,niin että ei kovin usein,
Parempaa tulevaisuutta sinulle toivotan ja toivonmukaan asiat kohdallasi selkenee.
Tilanteenne on kehittynyt pitkälle, siitä on tullut sekava ja monisäikeinen vyyhti. Ja kun tuota vyyhtiä alkaa selvittämään, sieltä alta paljastuu kokonaan uusia ongelmakerroksia. Teidän ongelmanne eivät todellakaan ole märissä kurakäsineissä. Ne eivät ole myöskään univelasssa tai lasten videoiden katselussa. Ongelmanne ovat jossain aivan muualla. Ne ovat syvemmällä. Minusta ongelmanne saattavat olla hyvinkin sellaisella alueella, jonka käsittely ja pohdinta ei edes kuulu parisuhteeseen!
Sen takia parisuhteessa tulee jossakin kohtaa vastaan tilanne, jossa puolisolta ei odoteta enää mitään. Siinä tilanteessa katse käännetään kokonaan omaan itseen. Toistanko minä tässä suhteessa huomaamattani jotain oman perheeni kuviota? Äitisuhdettani, isäsuhdettani vai äidin ja isän suhdetta? Mitä minä haluan elämältä, miksi minä olen tässä suhteessa? Kuka minä olen?
Tuo pohdinta on hyvin valaiseva matka omaan elämään ja minusta teidän suhteenne on nyt siinä pisteessä, jossa katse on käännettävä omaan itseen. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, vain se voi auttaa.
Mulle tuli vielä mieleen semmonen juttu, vaimon näkövinkkelistä. Nythän sympatiat menevät miehen puolelle ja se hirviö on nainen..
Tiedättehän: "laita lapsi asialle ja mene itse perässä" kun aikuinen (mies?) ei osaa tehdä tai toimittaa jotain asiaa alusta loppuun saakka.
On raivostuttavaa jos toinen koko ajan jättää hommat puolitiehen ja itse joutuu menemään vielä perään ja tekemään loppuun asti asiat - vrt. ne märät kurarukkaset.
Kyse on myös kokonaisvastuusta. Eli siitä että ohjakset koko sirkuksesta on naisella, vain ja yksin naisella. Jotta arki pyörisi ja moninaiset asiat hoituisi on naisen huolehdittava kaikesta, yksin. Mies tekee kyllä asioita ja tehtäviä - ja jättää ne vähän keskeneräiseksi joten nainen joutuu katsomaan että kaikki hoituu ..
sitä on vaikea selittää.
Mutta Jaakko puhuu viisaita.
Kuten joku alempana jo totesi, niin viisasta tekstiä.
Tuo omaan itseen kääntyminen on tapahtunut jo aikoja sitten minulle. Puolison jatkuvat haukut pakottava itsetutkiskeluun ja tottakai sieltä omasta itsestä löytyy samaa kaavaa kuin lapsuudenkodista. Mielenkiintoista kyllä otan tässä suhteessani sekä isäni että äitini roolin. Isä oli aikaansaamaton, mutta pitäisin nykyistä itseäni - paljolti puolison henkisen piiskauksen seurauksena - ahkerampana kuin isääni. Meillä oli kyllä paikat kotona ihan oikeasti rempallaan. Tai sitten vaikutelma isäni laiskuudesta syntyi siitä, että eläkevuosinaan hän päätti olla tekemättä yhtään mitään. Ja sehän tappaa ihmisen tehokkaasti. Ihminen on kuitenkin luotu liikkumaan ja tekemään.
Äiti raatoi ja antoi kaiken, jotta lapsilla olisi perhe. Palveli loppuun asti uskollisena olosuhteissa, joissa moni olisi jo luovuttanut. Taustalla lupaus jota hän ei halunnut rikkoa. Eikä rikkonut.
En tiedä ovatko viittaukseni hänen taustaansa saaneet puolisoni harrastamaan itsetutkiskelua. Tähän asti näyttää kuin hän täydellisesti blokkaisi kaiken itseensä kohdistuvan arvostelun ja suhtautuu erittäin närkästyneesti, kun arvelen käyttäytymisen takana olevan oman kodin kuviot.
Omaan itseensä voi kääntyä ja saattaa olla, että vain se auttaa. Mutta luulenpa, että vain sillä edellytyksellä, että sen tekevät molemmat osapuolet.
Kuvaavaa on, että aluksi asiantuntija-apua ehdottaessani puolisoni sanoi, että saan mennä sinne yksin. Minähän korjaamista tarvitsen. No, nyttemmin siis päästiin yhdessä alkuun, mutta vain alkuun...
Vaikka viestini oli väkisinkin isälle sympatioita keräävä, niin olisin ollut pettynyt, ellei joku osaisi kaiken tuon läpi lukea asiaa myös äidin kannalta.
Olet käsittääkseni täysin asian ytimessä: Teen niin paljon pieniä ja suuria virheitä, että puolisostani jopa tuntuu, että pääsisi vähemmällä tekemällä kaiken itse. Mutta se taas sotii hänen - ja minunkin - oikeustajuaan vastaan.
Mutta minä en ymmärrä, kuinka tämä asia voi kasvaa niin suureksi, että siitä tulee liiton jatkumisen kynnyskysymys. Naisena ennemmin vaikka löysäisin ohjaksia ja antaisin miehen välillä toilailla ottamatta siitä paineita. Mutta helppo minun on sanoa, kun en ole yhtä velvollisuuden- ja vastuuntuntoinen kuin hän. Se sotisi hänen luontoaaan vastaan.
Yritän vähän väliä terästäytyä, mutta pian taas liu'un vanhoihin virheisiin, eikä yritykselläni ole mitään arvoa. Siihen ei edes uskota.
Jos kyse on siitä että en opi jotain juttua nopeasti tai unohdan jotain, niin valitettavan usein vaimon tulkinta on että en HALUA oppia tai en HALUA muistaa. Ja välillä se on kuin punainen vaate härälle.
Otit vaimon näkökulman esille. Hyvä. Mutta sioitä ei ole minulle apua, jos emme keksi mitään lääkkeitä tilanteelle. Jaakon tarjoama itsetutkiskelu olisi alku, jos sitä tekisivät molemmat. En tiedä. Toivottavasti näin on.
Puhuin yllä vyyhdistä ja sen purkamisesta ja siitä, että sieltä alta paljastuu kokonaan uusia kerroksia. Nämä keskeneräiset työt ja vastuunkantokysymykset ovat sen vyyhdin pintakerroksia ja siellä syvällä on aivan toisenlaisia kysymyksiä. Siellä on merkityksiä.
On hyvin valaisevaa kysyä, että mikä on asioiden merkitys? Jos nyt ajatellaan tuota märkien rukkasten ongelmaa, merkitys on siinä että jos rukkaset kääntää kuivamaan, lasten ei tarvitse mennä märillä rukkasilla hoitoon seuraavana päivänä. Kun tuon asian sisäistää, muistaa kääntää rukkaset kuivamaan. Vastuukysymykset aukeavat aivan uudella tavalla, kun pohtii asioiden merkityksiä ja sisäistää ne.
Kun katseen vihdoin ymmärtää kääntää itseensä toisen vikojen etsinnän sijasta, eteen tulee myös tunteiden merkitysten pohdinta. Onko lattialle unohtunut märkä kurahanska minulle vain lattialle unohtunut märkä kurahanska? Vai onko se jotain muuta. Vaimo voi pohtia sitä, että onko se minulle merkki, että minua ei rakasteta? Vai onko se minulle merkki siitä, että mies käyttää minua hyväksi, tekee sen mikä huvittaa ja jättää loput minulle? Mies voi pohtia näitä asioita omalta kannaltaan, esimerkiksi että käytänkö minä hyväksi vaimoni vastuuntuntoisuutta?
Jos lattialle unohtuneella kurahanskalla on tuollaisia merkityksiä, asiat saavat aivan uudet mittasuhteet. Silloin voi ymmärtää aivan hyvin, että joku ottaa avioeron lattialle unohtuneiden kurahanskojen takia. Jos lattialle unohtuneella kurahanskalla on vain lattialle unohtuneen kurahanskan merkitys, ollaan jo aika pitkällä.
Ja nämä pohdinnat me voimme tehdä vain kukin itse tykönämme!
Kun vain toisessa puolisoista on vikaa, itsetutkiskeluun meneminen on ainoa vaihtoehto. Kun noita syytöksiä ja haukkuja kuuntelee vuosikaudet, ei lopulta edes ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä itseensä. Oman mielenterveyden säilyttämiseksi.
Minä suosittelisin, että lähdet johonkin yksilöterapiaan. Vaikka se kuulostaakin hyvin paradoksaaliselta, se kannattaa. Pääset selvyyteen omasta elämästäsi, käyt läpi esimerkiksi äiti- ja isäsuhteesi ja oman seksuaalisuutesi. Nuo kolme asiaa ovat aika lähellä ongelmiemme ydintä! Terapiassa myös kirkastuu se, haluatko jatkaa avioliittoasi ja kuinka kauan. Terapeutti ei sitä sinulle tietenkään kerro, vaan se vastaus tulee lopulta omasta itsestä, sisältäpäin. Kun on oppinut tuntemaan itseään paremmin.
Vaikuttaa kuin sulla olisi joko alan koulutusta (psykologia?) tai sitten olet itse ollut tilanteessa, jossa itsetutkiskeluun on täytynyt ryhtyä oikein raskaimman jälkeen. Kerrotko mistä olet viisautesi ammentanut.
Erittäin mielenkiintoinen näkökulma ja tuntuu tavattoman optimistiselta ja kuin tunnelin toinen pää näkyisi pimeydestä.
Tuo tuntuu jopa persoonalleni sopivalta lähestymistavalta, koska en ainakaan usko pelkääväni itseäni tai menneisyyteni mörköjä. Siitä olen varma, että paljon blokkeja ja patoutuneita traumoja sieltäkin esille tulisi. Voisi kannattaa.
Jospa yksilöterapian kautta muovaantuisin käytännöllisemmäksi ihmiseksi perhe-elämässäkin menettämättä silti peruspersoonaani.
Vaikka väkisin siinä kyllä ajattelee, että miksi vain minun täytyy. Mutta toisaalta, saan ajatella itsekseni olevani fiksumpi, kun teen sen.
Kiitoksia, toivottavasti ajatukseni vievät sinun tilannettasi eteenpäin. Vastaan sinulle nyt hyvin nopeasti, voimme kyllä puolestani jatkaa keskustelua vaikka huomenna.
Minusta tuo yksilöterapia on sinun mahdollisuutesi. Motiivi terapiaan menoon on muuten hyvin itsekäs. Siellä saa itsetuntemusta, ja tuon lisääntyneen itsetuntemuksen vaikutuksia omaan itseen saati sitten parisuhteeseen ei tiedä etukäteen.
Mutta noita asioita on aivan turha murehtia etukäteen. Lisääntynyt itsetuntemus ei ole sinulle itsellesi milloinkaan pahasta, ei milloinkaan!
Olen varmaan vähän tyhmä. Mutta - kuka sinä olet? Se äitikö?
...vai oli tekstini kuitenkin sen verran objektiivisuutta tavoittava, että et ollut varma, kumpi täällä kirjoittelee.
Isä.
Voi kun se olisikin noin...
Minä voisin kans kirjoittaa pitkiä tarinoita ja kertoa kuinka paljon sattuu.. Auttaisikohan se jotain..
Äiti herää aamulla viideltä. Laittaa lapsen vaatteet (sekä sisä että ulkovaatteet kenkiä myöten) valmiiksi sohvanreunalle, että isä voi pukea lapsen aamulla ja viedä hoitoon.
Äiti pukee, ulkoiluttaa koiran, siivoa enimmät lapsen lelut lattialta ja heittää takin niskaan ja lähtee töihin.
Äiti syö aamupalan työn ohella ja tekee 8 tuntisen työpäivän. Työn päälle äiti käy kaupassa ja käy maksamassa pari laskua pankissa. Äiti juoksee jo puoli kiireellä hakemaan lapsen hoidosta.
Äiti pääsee kotiin, riisuu lapsen, antaa hänelle välipalaa ja juoksee koiran kanssa ulos. Äiti tulee takaisin, tyhjää kauppakassin ja alkaa siivoamaan aamuisia sotkuja pöydältä.
Äiti tiskaa, imuroi ja leikkii lapsen kanssa siinä kotitöiden lomassa.
Äiti laittaa lapselle ruokaa ja haukkaa puoliksi syödyn voileivän suuhunsa.
Pyykin pesun ohessa järjestellään likaisia vaatteita pyykkikoriin, kerätään roskia pöydältä, pyyhitään pölyjä ja seurustellaan oman kullanmurun kanssa ettei niitä leluja oikeastaan saisi heitellä.
Välipalan saatuaan lapsen kanssa leikitään yhdessä ja luetaan kirjaa. Sitten alkaa olla iltakylvyn aika. Mennään pesulle ja pestään hampaat ja vaihdetaan yövaatteet päälle.
Iltapuuron jälkeen on nukutusaika. Luetaan iltasatu ja viimein pienet silmät painuvat kiinni ja tasainen hengitys täyttää makuuhuoneen.
Äiti hiipii hiljaa huoneesta ja sulkee oven. Vie pyykit narulle, keittää isälle iltakahvin valmiiksi ja alkaa silittää.
Isä tulee kotiin, heittää työvaatteet tuolille, kaataa itselleen kahvia ja avaa television. Kerrottuaan miten työpäivä on sujunut, isä syö ja keskittyy päivän lehteen.
Äiti saa silitettyä, koiran ulkoilutettua ja vaihdettua yövaatteet päälle. Pikaisen iltapesun jälkeen nukkumaan.. Kello on jo kymmenen.. Taas jää yöunet lyhyeksi...
Sama toistuu, erilaisin variaatioin joka päivä. Myös viikonloppuna.
Ei minulta koskaan kysytä, miten päiväsi meni.
Koskaan en valita, vaikka kaljapullon korkki jää pöydälle.
En itke että kuraisilla kengillä tullaan sisään asti vaikka juuri imuroin.
En nalkuta vaikka likaiset astiat jäävät olohuoneen pöydälle.
En valita, kun keräilen likaisia vaatteita tuolin alta...
Mikä minä olen?
ukkoas perseeseen ja pistä se töihin.
Vinkki: lapsi kyllä oppii nukahtamaan yksinäänkin, huoneessa ei tarvitse päivystää nukahtamiseen asti.
Mikäkö olet. Liian kiltti kai. Et vielä niin toivoton tapaus kuin äitini, mutta hyvää vauhtia menossa siihen suuntaan. Jos vielä puolisosi osoittautuu ajan myötä alkoholistiksi ja luonnevikaiseksi ja siitä huolimatta raadat kiltisti rinnalla, niin alat lähestyä samaa kategoriaa. Heitä on yllättävän paljon.
En tiedä miten sinulla olisi käynyt minun kanssani. On paljon mahdollista, että olisin käyttäytynyt huomattavasti laiskemmin kuin nykyään, kun perseeseen potkijaa ei olisi löytynyt. Mahdollisesti olisin täysin vilpittömästi laiskotellut tiedostamatta väsymystäsi ja pahaa oloasi, mikäli et olisi sitä mitenkään julki tuonut.
Mitäs siippasi tuumaa, jos tuot julki, että täytyis sitä ihmisen joskus saada vetää henkeäkin?
Ymmärsinkö oikein, että viikonpäivien osalta oikein mitään ei ole tehtävissä, kun puolisosi on töissä kellon ympäri.
Onko lapsella isää käytännössä kuin viikonloppuisin?
Asia on juuri näin. Mieheni on töissä lähes joka päivä kellon ympäri ja tekee kyllä raskasta työtä.
Viikonloppuisin kyllä on kotona ja huilailee työviikon päälle. Toki hän nyt jotain viikonloppuisin tekee, mutta olen sitä mieltä että viikolla en jaksa nalkuttaa niinkuin pahainen kakara, ei se mitään auta ja v...käyrä senkun nousee vaan kaikilla turhen takia.
Olen kyllä sanonut että olen väsynyt, mutta mitäs tuo auttaa kun kuitenkin kaikki on tehtävä..
Eikö tämä tästä.. muutaman vuoden kuluttua..
Tämän oli vain tarkoitus kertoa että ei kaikki ole kuspäitä kuitenkaan..
Ehdotan, että sekä sinä että nimimerkki *huokaus* tulostatte nämä viestinne ja pyydätte puolisoitanne lukemaan ne. Voi auttaa, kokemusta on!
Tuohon näyttämiseen sisältyy myös riski. Nimimerkki poikki on kuvannut puolisonsa pirttihirmuksi, ja nimimerkki *huokaus* hyväksikäyttäjäksi. Entä jos puoliso ottaakin tämän keskustelun julkisena häpäisynä, vaikka olettekin kirjoittaneet nimimerkeillä?
Minusta kirjeen kirjoittaminen puolisolle voisi olla parempi ratkaisu.
Niin, eihän sitä tarvitse kertoa, että teksti on ollut julkisesti näytillä... voihan sen vaikka siirtää Wordiin ja printata sieltä kirjeenä :)
Tein sen jo postittaessani tänne aikaisemmin. Silloin kirjoitin niin "neutraalisti", että kaikki vastanneet luulivat kirjoittajaa häneksi. Näytin viestin hänelle ja se oli hänen mielestään niin subjektiivisesti kirjoitettu, että hän raivostui oikein kunnolla joksikin aikaa.
Muuten olen kyllä sitä mieltä, että sellaista asiantuntijaa ei löydy, joka ei sisimmässään olisi tässä minun puolellani. No, ei paljon lohduta...
Muutos lähtee itsestä. Ei toisesta.
Näinhän se on, toista ei kannata yrittää muuttaa. Vaan kun minä olen se osapuoli, joka ei haluaisi toisessa muuttuvan kuin sen, että minut hyväksyttäisiin edes suunnilleen sellaisena kuin olen. Menee monimutkaisemmaksi.
Ja kellä riittäisi kanttia yrittää sitkeästi parantaa pinttyneitä tapojaan, kun näkee, että toinen tuijottaa siitä huolimatta vain virheisiin, eikä ollenkaan usko minun yrittävän. Jopa asioista joille en oikeasti voi mitään, kuten suhteellisen hitaasta sytytyksestä ja huonosta muistista kehdataan haukkua.
Ja oletteko kuulleet tämän ennenkin: useimmat asiat kääntyvät lopulta siihen, että olen tehnyt jonkun virheen koska en arvosta häntä. Sehän ei ole totta, siltä hänestä vaan tuntuu.
Sitten on vielä kommunikointiongelma: Valitsen yhä tarkemmin sanottavani ja sanon yhä vähemmän, koska:
- Turhempi aihe jää vailla vastausta, koska "small talk" on meidän perheessä vaimon määrittämä käsite
- Tärkeämpi aihe saattaa olla sellainen, että sitä voidaan käyttää lyömäaseena minua vastaan: Jos kehun jostain mitä hän on tehnyt hän joko pitää kehumista ihan oikeasti turhana tai toteaa tylysti, että kai hänen nyt täytyy, kun minä en ole tehnyt tms.
Tästä tietty seuraa sitten taas sitä, että en saa suutani auki silloinkaan kun pitäisi ja siitä seuraa riita...
Hohhoijaa...
Sinun muuttumisesi kautta (terapiassa?)toisenkin on pakko jollakin tavalla muuttaa käyttäytymistään. Se on kuin shakkia. Jos vaimosi ei näe itsessään mitään vikaa, ei hänellä ole myöskään tarvetta muuttua. Jäljelle ei jää kovin montaa keinoa.
Vaimollesi tekisi ehkä hyvää irrottautua kotiympyröistä(hän on kotiäiti?) totaalisesti joksikin aikaa, saada etäisyyttä asioihin ihan fyysisesti.Kai lapsille jostakin järjestyisi siksi aikaa hoitaja. Vaikka vain pari/kolme päivää ilman lapsia. Ja alkaa harrastaa jotakin, tavata muita ihmisiä, saada vähän muutakin AJATELTAVAA, kuin kotiumpio. Tietysti se tekisi hyvää sinullekin, mutta siitä ei taida tulla mitään?
Se vaikutelman minäkin sain, että muutos lähtee itsestä ja ulkopuolinen apu on tarpeen.Tsemppiä.
Ehdotin jo yllä, että nimimerkki Poikki menisi johonkin terapiaan. Terapiassa me muutamme itseämme. Siinä samalla muuttuu aivan huomaamatta myös suhde ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin. Sitä kautta muuttuu myös suhde vaimoon ja kun tuo suhde muuttuu, vaimo vastaa siihen jollakin tavalla.
Vaimo voi vastata siihen muuttumalla. Silloin suhde tietenkin paranee pikku hiljaa ja tilanne ratkeaa. Vaimo voi myös jäädä kiinni entiseen ja pitää siitä kiinni kynsin hampain. Silloin tilanne kärjistyy koska mies ei enää suostu entiseen systeemiin. Ja silloin suhde päättyy eroon ja tilanne ratkeaa.
Terapiaan menon lopputulos on (meni sinne kumpi puolisoista tahansa) joka tapauksessa se, että tilanne ratkeaa.
... tai sitten vaimo muuttuu miehen muuttumisen myötä mutta "väärään" suuntaan. Ei siihen suuntaan, että se yhdistää ja lähentää ja parisuhde jatkuu.
Muutos edellyttää sitä, että on itse itsessään huomannut "vikaa" ja haluaa muuttua. Ja silloin on myös valmis hyväksymään itsessään tapahtuvia muutokset.
Jotta voisi "estellä" muuttuneen minän puolisolleen, se edellyttää hyvää ja syvää luottamusta puolisoonsa.
Onko teillä sellainen suhde, voitteko luottaa toisiinne?
Pystyttekö sanomaan toisen kuullen omat vikanne ja heikkoutenne - edes terapian turvin?
Puolisohan voi torjua muutoksen, siis muutoksen kumppanissaan, vaikka itse olisikin alun pitäen halunnut pariterapiaan ja puolison (ja itsensä) muuttumista toivonut. Muutos ei ehkä miellytä. Vastassa voi ollakin ihminen, joka toki on löytänyt tai löytämässä oman minuutensa, mutta on vieras, liian erilainen, ei sellainen jonka kanssa voisi jatkaa yhteiselämää...
Voihan olla, ettei puoliso loppujen lopuksi haluakaan muuttunutta kumppaniaan, koska tämä on tavallaan erilainen ihminen kuin se, jonka kanssa on tottunut toimimaan. Puolison muuttuminen voi myös hämmentää:
Puoliso torjuu muutoksen: "voihan olla että oletkin muuttunut, minä vain en huomaa sitä" tai vähättelee sitä: "se muutos on kyllä tosi vähäistä ja pientä".
Suoraan sanottuna vaimo kuulostaa kamalalta ihmiseltä, pirttihirmulta ja pomottajalta, joka ei arvosta ja kunnioita miestään. Arvostuksesta ja kunnioituksesta syntyvät rakkaus, läheisyys ja intohimo. Parisuhteessa on kaksi aikuista ihmistä ja yhteenmennessä pitäisi hyväksyä toisen erilaisuus ja säilyttää silti kunnioitus, vaikka toinen ei olekaan juuri sellainen kuin haluaisi. Minä en kestäisi liittoa, jossa mikään mitä teen ei ole oikein enkä saa tarvitsemaani kiitosta ja arvostusta.
En minä osaa sinua neuvoa.
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=6217&c=14&p=1&pm=1