Olen 20-vuotias tyttö, enkä ole koskaan seurustellut vakavasti. Viimeisestä suhteentapaisestakin on jo yli vuosi. Haluaisin poikaystävän, koska kaipaan läheisyyttä.
Ongelmana on se, että olen tavattoman ujo poikien seurassa. Saatan esim. yliopistolla jutella jonkun pojan kanssa, keskustelu etenee mukavasti ja väillämme on selkeästi jännitettä. Seuraavan kerran kun näemme, menen ihan jäihin - meistähän voisi vaikka tulla jotakin - ja varon tarkasti vilkaisemasta poikaan päinkään, saati sitten että moikkaisin. Kun tilanne on neutraloitunut tarpeeksi, saatan jo katsoa häneen päin ja moikata, kenties jutellakin, minkä jälkeen sama toistuu, tai sitten vain jatkan välttelyä niin kauan, että hänkin muuttuu kylmäksi minua kohtaan. Tietenkin hän tulkitsee tilanteen siten, ettei minua kiinnosta. Sen jälkeen alan keksiä itsekseni syitä, miksei juttu kuitenkaan olisi toiminut, kuinka toisessa on se-ja-se-ja-se vika, ja kuinka itse olen niin omituinen ristiriitaisine käyttäytymisineni, ettei sellaista kukaan jaksa. Joskus minua myös alkaa ahdistaa, jos poika selvästi kiinnostuu minusta, jolloin otan etäisyyttä. Turvallisen välimatkan päästä voin taas olla kiinnostunut.
Pienenä olin niin ujo, etten uskaltanut puhua kenellekään mitään. Nykyisin voin melko helposti puhua tyttöjen ja naisten kanssa, jossain määrin myös vanhempien miesten kanssa. Tämä johtuu siitä, etten ole kiinnostunut heistä "siinä mielessä". Jos poika on kuitenkin alle 25, varsinkin jos hän on omanikäiseni ja puoleensavetävä, pasmat menevät sekaisin ja kun näen hänet, menen sisäisesti panikiin. Ulkoisesti näytän kuitenkin melko rauhalliselta, kenties jopa torjuvalta. Sellaisia poikia, jotka kiinnostavat minua, mutta joiden kanssa en koskaan ole jutellut, katselen usein pidempään ja melko rohkeasti, koska silloin tilanteessa ei ole niin paljon pelissä.
Itse juttelu ei ole vaikeaa, varsinkin jos meillä on yhtesiä kiinnostuksenkohteita, mutta kaikenlainen eteneminen kyllä; siis aloitteen teko ja jatkoyhteydenotot sen jälkeen (uudelleen juttelemaan meneminen).
Eilenkin olin kavereitten kanssa baarissa ja näin tanssilattialla ihanan pojan. Katselin häneen päin kun tanssin, mutta poika ei kiinnittänyt huomiota/huomannut. Kuten ylläolevasta tekstistä kenties voitte päätellä, en tietenkään uskaltanut mennä juttelemaan. Kun hän ei huomioinut, ajattelin, että "Onko se sittenkään hyvännäköinen, no ei, on, ei.." ja yritin siten selitellä itselleni, miksei haittaa, ettei hän huomannut huomaamatonta lähestymisyritystäni. Itse toisaalta huomaan useimmiten, kun minua katsellaan, joten en aina ymmärrä, että kaikki välttämättä eivät tajua olemattomia vihjeitä.
Myöhemmin hän kuitenkin tajusi, kun tarpeeksi kauan vilkuilin. Kun musiikki loppui, hän kulki ihan vierestä ohi ja katsoi suoraan silmiin. Meinasin sanoa "moi", mutta en saanut sitä ulos. Sitten poika meni kauemmaksi seisoskelemaan ja katseli minua ja minä häntä. Juttelin samalla kavereille, ja yhtäkkiä hän oli poissa. Siinä meni mahdollisuudet, kun en vain saanut tehtyä aloitetta. Tässä siis esimerkki siitä, kuinka lamauttavaa ujouteni voi joskus olla.
Ette varmastikaan enää ihmettele, etten ole seurustellut vakavasti. Ongelmanani on suunnaton torjutuksi tulemisen pelko, kokemuksen puute aloitteiden tekemisessä ja yleinen epävarmuus itsestäni persoonana. Ihmissuhteet ovat suurin ahdistusta aiheuttava asia elämässäni. Suorituksissa (opiskelu ym.) olen hyvä, mutta suhteet muihin ovat välillä liian monimutkaisia. Kulunut vuosi, jolloin keskityin määrätietoiseen opiskeluun, olikin omalla tavallaan hyvin vapauttava. Pärjäisinkin muuten hyvin keskittyen elämän muihin tärkeisiin asioihin, mutta kuten sanoin, kaipaan läheisyyttä.
Olen monissa asioissa hyvä neuvomaan muita, mutta tämä oma fyysinen ja psyykkinen lamautumiseni silloin, kun voisin saada kaipaamaani läheisyyttä, on minulle liikaa. Vaikka tiedostankin suurin piirtein, mistä ujouteni johtuu, en silti aina voi sille mitään, kun sympaattinen hermostoni aktivoituu ja epäilykset täyttävät mielen. Kenties pelkään myös sitä, että vaikutan liian päällekäyvältä - yhteiskunnassamme karsastetaan edelleen naisten hyökkäävyyttä. (Toisaalta en itsekään pidä päällekäyvistä miehistä).
Joka tapauksessa, olisi mukava kuulla, minkälaisia ratkaisuyrityksiä suosittelisitte (pitkästi selittämääni) tilanteeseen. Kenties teillä on omakohtaisia kokemuksia tai muuten vain vinkkejä, kuinka kaltaiseni sosiaalisesti rajoittunut ihminen voi löytää jonkun ihqn tyypin, kenties voittaa pelkonsa ja uskaltaa tehdä aloitteita. Anyone?
Ongelmana on se, että olen tavattoman ujo poikien seurassa. Saatan esim. yliopistolla jutella jonkun pojan kanssa, keskustelu etenee mukavasti ja väillämme on selkeästi jännitettä. Seuraavan kerran kun näemme, menen ihan jäihin - meistähän voisi vaikka tulla jotakin - ja varon tarkasti vilkaisemasta poikaan päinkään, saati sitten että moikkaisin. Kun tilanne on neutraloitunut tarpeeksi, saatan jo katsoa häneen päin ja moikata, kenties jutellakin, minkä jälkeen sama toistuu, tai sitten vain jatkan välttelyä niin kauan, että hänkin muuttuu kylmäksi minua kohtaan. Tietenkin hän tulkitsee tilanteen siten, ettei minua kiinnosta. Sen jälkeen alan keksiä itsekseni syitä, miksei juttu kuitenkaan olisi toiminut, kuinka toisessa on se-ja-se-ja-se vika, ja kuinka itse olen niin omituinen ristiriitaisine käyttäytymisineni, ettei sellaista kukaan jaksa. Joskus minua myös alkaa ahdistaa, jos poika selvästi kiinnostuu minusta, jolloin otan etäisyyttä. Turvallisen välimatkan päästä voin taas olla kiinnostunut.
Pienenä olin niin ujo, etten uskaltanut puhua kenellekään mitään. Nykyisin voin melko helposti puhua tyttöjen ja naisten kanssa, jossain määrin myös vanhempien miesten kanssa. Tämä johtuu siitä, etten ole kiinnostunut heistä "siinä mielessä". Jos poika on kuitenkin alle 25, varsinkin jos hän on omanikäiseni ja puoleensavetävä, pasmat menevät sekaisin ja kun näen hänet, menen sisäisesti panikiin. Ulkoisesti näytän kuitenkin melko rauhalliselta, kenties jopa torjuvalta. Sellaisia poikia, jotka kiinnostavat minua, mutta joiden kanssa en koskaan ole jutellut, katselen usein pidempään ja melko rohkeasti, koska silloin tilanteessa ei ole niin paljon pelissä.
Itse juttelu ei ole vaikeaa, varsinkin jos meillä on yhtesiä kiinnostuksenkohteita, mutta kaikenlainen eteneminen kyllä; siis aloitteen teko ja jatkoyhteydenotot sen jälkeen (uudelleen juttelemaan meneminen).
Eilenkin olin kavereitten kanssa baarissa ja näin tanssilattialla ihanan pojan. Katselin häneen päin kun tanssin, mutta poika ei kiinnittänyt huomiota/huomannut. Kuten ylläolevasta tekstistä kenties voitte päätellä, en tietenkään uskaltanut mennä juttelemaan. Kun hän ei huomioinut, ajattelin, että "Onko se sittenkään hyvännäköinen, no ei, on, ei.." ja yritin siten selitellä itselleni, miksei haittaa, ettei hän huomannut huomaamatonta lähestymisyritystäni. Itse toisaalta huomaan useimmiten, kun minua katsellaan, joten en aina ymmärrä, että kaikki välttämättä eivät tajua olemattomia vihjeitä.
Myöhemmin hän kuitenkin tajusi, kun tarpeeksi kauan vilkuilin. Kun musiikki loppui, hän kulki ihan vierestä ohi ja katsoi suoraan silmiin. Meinasin sanoa "moi", mutta en saanut sitä ulos. Sitten poika meni kauemmaksi seisoskelemaan ja katseli minua ja minä häntä. Juttelin samalla kavereille, ja yhtäkkiä hän oli poissa. Siinä meni mahdollisuudet, kun en vain saanut tehtyä aloitetta. Tässä siis esimerkki siitä, kuinka lamauttavaa ujouteni voi joskus olla.
Ette varmastikaan enää ihmettele, etten ole seurustellut vakavasti. Ongelmanani on suunnaton torjutuksi tulemisen pelko, kokemuksen puute aloitteiden tekemisessä ja yleinen epävarmuus itsestäni persoonana. Ihmissuhteet ovat suurin ahdistusta aiheuttava asia elämässäni. Suorituksissa (opiskelu ym.) olen hyvä, mutta suhteet muihin ovat välillä liian monimutkaisia. Kulunut vuosi, jolloin keskityin määrätietoiseen opiskeluun, olikin omalla tavallaan hyvin vapauttava. Pärjäisinkin muuten hyvin keskittyen elämän muihin tärkeisiin asioihin, mutta kuten sanoin, kaipaan läheisyyttä.
Olen monissa asioissa hyvä neuvomaan muita, mutta tämä oma fyysinen ja psyykkinen lamautumiseni silloin, kun voisin saada kaipaamaani läheisyyttä, on minulle liikaa. Vaikka tiedostankin suurin piirtein, mistä ujouteni johtuu, en silti aina voi sille mitään, kun sympaattinen hermostoni aktivoituu ja epäilykset täyttävät mielen. Kenties pelkään myös sitä, että vaikutan liian päällekäyvältä - yhteiskunnassamme karsastetaan edelleen naisten hyökkäävyyttä. (Toisaalta en itsekään pidä päällekäyvistä miehistä).
Joka tapauksessa, olisi mukava kuulla, minkälaisia ratkaisuyrityksiä suosittelisitte (pitkästi selittämääni) tilanteeseen. Kenties teillä on omakohtaisia kokemuksia tai muuten vain vinkkejä, kuinka kaltaiseni sosiaalisesti rajoittunut ihminen voi löytää jonkun ihqn tyypin, kenties voittaa pelkonsa ja uskaltaa tehdä aloitteita. Anyone?
Vastaukset 11
Vanhimmat
on melkein kuin oma tarinani, kuitenkin kääntäen siten, että olen 20v poika, eikä minulla ole ollut suhteentapaistakaan. Ihan kuin oma teksti kaikkine itselleselittelemisineen sun muine ongelmineen.
Valittelettavasti minulla ei ole apuja, kun olen tavallaan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Tsemiä kuitenkin vaikka ihmettelen kuinka se auttaisi. :)
Siis ihan kuin minullakin. Oon 24 v. tyttö enkä ikinä seurustellu tai ollu oikeestaan mitenkään koskaan kenenkään pojan/miehen kanssa. Nuorempana aatteli että kyllä sen joskus sen miehen löytää mutta nyt alkaa tulla tunne että löydänköhän koskaan. Pelkään hirveesti että jäisin yksin sillä haaveena on pitkään ollut jo oma perhe; rakastava mies ja paljon lapsia. Mutta pelkään niin että se jää vaan haaveeksi kun en uskalla ottaa mitään kontakstia miehiin kun pelkään tulevani torjutuksi ihan täysin :( Pitäis varmaan hakea ihan ammattiapua...
miten naiset olis vastannu, jos olisit mies joka kirjoittaa ujoudestaan naisten kanssa:
Lopeta toi säälittävä neitimäinen ruikuttaminen ja ota itseäsi niskasta kiinni. Opettele tekemään niitä aloitteita vaikka jännittäis kuinka, sillä tollanen vastenmielinen nysvääminen on kauheinta mitä mies voi elämässään kohdata.
menee juuri jos kyseessä on mies.
Jos pikkutyttö itkee kaikki ryntäävät lohduttamaan jos pikkupoika itkee hänelle sanotaan että lopettaisi itkemisen jotta kasvaisi mieheksi.
"Jos pikkutyttö itkee kaikki ryntäävät lohduttamaan jos pikkupoika itkee hänelle sanotaan että lopettaisi itkemisen jotta kasvaisi mieheksi."
Miehelle vastattaisiin vain tylyn kylmästi: "Voi jumalauta sentään missä kaikki miehet nykyään on ku kaikki on tollasia nysvääviä neitejä?! Jos kerran nainen kiinnostaa nii meet jutteleen sille, heität läppää ja kysyt treffeille. Jos se on varattu tai antaa pakit ni so what? Ei siihen kuole! Ei vittu...."
On jotenkin helpottavaa, etten ehkä sittenkään ole maailman ainoa 20v tyttö, jolla on tuo ongelma :)
Varsinkin lauseet: "Joskus minua myös alkaa ahdistaa, jos poika selvästi kiinnostuu minusta, jolloin otan etäisyyttä. Turvallisen välimatkan päästä voin taas olla kiinnostunut." kuvaavat hyvin tunteitani vaikkei siinä mitään järkeä olekaan :D
Valitettavasti en osaa auttaa, kun en ole itsekään ko ongelmaa ratkaissut!
molemmat jo olleet miehen kanssa "silleen". Eli teillä ei ole mitään todellista ongelmaa, vain omat prinsessasyndroomanne. Menkää siis muualle ruikuttamaan. Kiitos.
onko tampereelta päin ketään ujoja tyttöjä ketä haluis miespuoliselta 20v vinkkejä/keskusteluseuraa..?
siedetä passiivisia ja miehiä joilla on kaltaisiasi ongelmia yhtään.
Kyllä täällä enemmän hyväksytään sellaiset aktiiviset ja hyökkäävät naisetkin kuin ujot ja sosiaalisesti estyneet miehet.
Mutta mitä sinun ongelmiisi tulee niin sitä tulee vain uskaltaa ja ongelma ehkä jossakin vaiheessa helpottaa tai sitten ei. Et ole myöskään yksin ongelmiesi kanssa. Se kannattaa aina muistaa.
Itsekään en pysty olemaan normaali sellaisten miesten kanssa, joista olen kiinnostunut. Katselen ihan muualle ja aloitteen teosta ei tule yhtään mitään. Sellaisten kanssa juttu luistaa, joista en ole kiinnostunut.
Nykyinen poikaystäväni teki onneksi aloitteen baarissa, vaikka hänkin on ujo. Ekoilla treffeillä hänen kädet vapisi ja ei siinä paljoa puheltu. Onneksi vuokrattiin filmi ;D
Se on vähän kuin hyppäisi uima-altaaseen viidestä metristä ensimmäiset kerrat.
Alussa se on hirvittävää, mutta muutaman kerran jälkeen se menee jo melkein ilman jännitystä.
Ja sitten se on jo kuin kaupasta leipää ostaisi.
Ei tunnu missään (paitsi hyvältä).
MUTTA: Kukaan ei kisko sinua altaan reunalta.
Sinun pitää itse ponnistaa.
Kerran se vain kirpaisee!
Onnea!