Olen ollut 8 vuotta naimisissa ja meillä on kaksi ihanaa lasta. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen rakastunut toiseen mieheen. Siis ihan oikeasti RAKASTUNUT. Seksiä olemme harrastaneet pari kerta, mutta toinen mies on myös naimisissa ja ilmoittanut että häntä en voi ikinä kokonaan omakseni saada. Avioliittoni on siinä jamassa, että mieheni rakastaa minua paljon, mutta minulla ei ole lainkaan tunteitä häntä kohtaan. Eli lasten takia en ole miestäni jättänyt. Eikä minulla ole sydäntä kertoa että rakastan toista miestä. Mutta olen kuitenkin vasta kolmekymppinen joten omasta mielestäni ainakin olen oikeutettu intohimoiseen ja rakkaudentäyteiseen suhteeseen.Enkä tuhlaa elämääni olemalla miehen kanssa jota kohtaan en tunne mitään. Tiedän että ero olisi lapsille ihan hirveä kolaus ja myös läheisilleni.
APUA KAIPAAVA
Nimetön
394140
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Tuota... sanon tämän kokemuksesta. Jos nyt kerrot asian miehellesi, särjet hänen sydämensä ikuisiksi ajoiksi ja luottamus teidän välillenne ehkä ei koskaan palaa. Hankalaa sen rakentaminen on.
Jos on kaksi vaihtoehtoa. Eroat miehestäsi ilmoittamatta oikeaa syytä. Kerrot vaan, että et rakasta häntä enää ja haluat eron. Pidät uuden suhteen piilossa puoli vuotta. Näyttelet, että suhde alkoi vasta eron jälkeen.
Tai sitten lopetat sivusuhteen ja kerrot miehellesi, että olet tyytymätön avioliittoosi ja haluat apua. Esim. menette parisuhdeneuvontaan tai- kursseille.
Mutta tämä edellyttää sinulta kykyä pitää salaisuuksia lopun ikääsi ja elää ns. valheessa. Pystytkö siihen?
Pysytkö vastaanottamaan sen helvetin mikä syttyy, kun miehesi saa kuulla tekemisestäsi?
Valittavanasi on siis kaksi pahaa. Hyvää ei olekaan. Ehkä joskus 10 vuoden kuluttua. Niin kauan siihen menee, kun suuri trauma kohtaa ihmistä. Pettäminen, avioero on sellainen trauma.
Voimia Sinulle!
Siitä on kohta parikymmentä vuotta. Olin naimisissa, ei lapsia. Tutustuin mieheen ja rakastuimme korvia myöten. Mies oli sinkku. Avioliittoni loppui siihen paikkaan ja muutin muutaman kuukauden sisällä pois yhteisestä kodista. Todellista syytä en ex-miehelleni kertonut eikä hän sitä tiedä vielä tänä päivänäkään. Kysymykset jäivät vastausta vaille enkä ole ihan varma oliko se paras vaihtoehto exän kannalta. Silloin se tuntui siltä. Rakkaus hiipui aikanaan. Osin sen takia, että sinkkumies ei ymmärtänyt, että erosta selviäminen ottaa aikaa. Heti olisi pitänyt aloittaa uusi elämä hänen kanssaan täysillä, ilman menneisyyttäni. Ei onnistunut. Silti voisin sanoa, että rakastuminen toiseen oli uuden ja paremman elämäni alku. Tajusin, etten olisi voinut jatkaa avioliittoani exän kanssa enkä hankkia lapsia hänen kanssaan. Silti on yksi asia joka jäi: syyllisyys. Sen kanssa oppii elämään, muttei sitä saa ihan vaimennettua. En haikaillut takaisin exän luo enkä siihen elämään, mutta ero olisi pitänyt hoitaa paremmin. Pyytää ehkä anteeksi ja yrittää selittää mitä tapahtui ja miksei meillä olisi ollut enää eväitä jatkaa yhdessä.
Ootko ap ajatellut, että mihin kohtaan tunne-elämääsi tämä rakkaus vieraaseen mieheen on vastaus ja ratkaisu? Se, että onko uusi mies valmis eroamaan vai ei, on toisarvoinen asia tässä eikä ole sinun vallassasi. Tärkeämpää on miettiä miksi ylipäänsä rakastuit toiseen ja miksi juuri tähän mieheen?
Seuraavat kaksi vaihtoehtoa:
1) Kärsit nahoissasi petoksesi. Voit hakea tämän kestämiseen apua jolta muulta kuin mieheltäsi, vaikkapa terapeutilta.
2) Kerrot suoraan miehellesi, että sinä et rakasta häntä vaan rakastat miestä, jota et voi saada. Sanot miehellesi, että tämän perheen tarina on nyt loppu ja vaihdan sen haikeaan kaipaukseen sellaista miestä kohtaan jota en voi koskaan saada.
Huonoin vaihtoehto on, että suojelet miestäsi valheilla ja puolitotuuksilla. Hän 100% varmasti suurentelee asian mielessään ja tietää, ettei tässä ole kaikki. Hän todennäköisesti ajattelee, että kyse on jostain vielä pahemmasta kuin tuo vaihtoehto 2. Siis kerrot totuuden raaimmalla mahdollisella tavalla tai et kerro sitä ollenkaan. Välimuoto on kaikkein julmin.
varmaan paikallaan. Apua jumiutuneeseen suhteeseen ja tilanteeseen löytyy mm. perheterapiasta. Sinne voi mennä yksinkin omia tunteitaan selvittelemään. Suosittelen omasta kokemuksesta!
Mutta nyt luulen ainakin tietäväni tunteistani... eli rakastan toista miestä jota en kuitenkaan voi koskaan saada. Entä antavatko lapset minulle koskaan anteeksi, että vein heidät pois isän luota asumasta. Mutta olen niin kyllästynyt itkemään salaa ja yksin.
ettei todellakaan kannata. Lapset kärsivät ja se on pientä verrattuna siihen mitä itse kärsit tällähetkellä. Jos voisin jättää tekemättä mitä 5 vuotta sitten tein, en tekisi koskaan. Minäkin olin rakastunut ihmiseen jota en koskaan voinut saada ja petin mieheni,lasteni kaikkien luottamuksen ja rakkauden. Pure hammasta,käy parisuhdeneuvonnassa,psykiatrilla, mitä vain mutta älä tuhoa avioliittoasi,älä perhettäsi. Vastarakkautta et tule saamaan kauaa,se rakkautesi ei eroa ja jos eroaa niin teillä on kaksi onnetonta hajonnutta perhettä pahimmassa tapauksessa. Kukaan ei anna anteeksi kenelekään.
sekoitat kaikkien elämän,"suo siellä,vetelä täällä"Älä tee sitä.Olisit eronnu ekax ja sitte järjestänyt elämäsi kuntoon ja sitte vasta uusi mies ja tietty vapaa.
Aina ei asiat mene niin kun olisi viisainta... Ikävä kyllä.
ja et ole nyt aivan "täysi päinen". Miehelle, joka on ilmoittanut, että ei eroa, olet hetken hupa. Oletko tynnyrissä kasvanut, kun et nää kokonaisuutta.
Siitä vain omien tunteiden vuoksi perhe hajalleen, edes yrittämättä mitään. Sinunko tunteesi menevät yli lasten ja miehesi tunteiden. Kaikki vaan lihoiksi sinun ihastumisesi vuoksi.
Ja pahimmassa tapauksessa sotket myös sen toisen perheen asiat. Kasva aikuiseksi ja jätä tuijottaminen vain omaan napaasi. Juuri tälläisten minä, minä ihmisten vuoksi toiset joutuvat kärsimään kohtuuttomasti. Jos eroa haluat, jätä lapset isälleen ja jatka valitsemallasi tiellä, mutta anna sen toisen perheen olla rauhassa, koska pelisäännöt se toinen mies on sinulle heti kättelyssä sanonut.
Aivan totta, aina asiat eivät mene niin. Mutta jokainen uusi hetki on mahdollisuus yrittää tehdä asiat viisaimmalla mahdollisella tavalla siitä eteenpäin. Vain siksi, että olet tähän mennessä toiminut ensin ja ajatellut sitten, ei sinun ole mikään pakko jatkaa samaa rataa edelleen.
Tunnut olevan vielä ikävuosistasi huolimatta aika nuori ajatuksiltasi. Siitä kielii mm. se, että puhut koko ajan kovasti itsestäsi. Sinä olet "oikeutettu" intohimoon, sinun ei tarvitse "tuhlata" elämääsi miehesi kanssa, joka ei enää sytytä ja pohdit antavatko lapset sinulle anteeksi.
Mitä tulee lapsiisi, niin sen näyttää vain aika ja tekemäsi ratkaisut. Kukaan ei voi etukäteen sanoa, miten lapset reagoivat vanhempien avioeroon. Mutta sitä pohtiessasi voit tietysti miettiä, olisiko tosiaan mitään tehtävissä pelastaaksesi liiton lastesi isän kanssa, kun hän päällepäätteeksi sanojesi mukaan rakastaa sinua paljon.
Suhde tähän ihastukseesi vaikuttaa aika tuoreelta, koska "nyt on käynyt niin" (et sano esimerkiksi riutuneesi tilanteessa jo vuosia), ja petiinkin olette pötkähtäneet vasta pari kertaa, mutta sinne asti on kuitenkin jo ehditty. Toisaalta miekkonen on tehnyt tilanteen sinulle varsin helpoksi, salasuhdetta on luvassa, mutta hänen kanssaan eivät hääkellot sinulle tule kumajamaan, vaikka oman siippasi jättäisitkin.
Yksi asia on varma. Sinun ja vain sinun on pystyttävä asia ratkaisemaan. Voit saada hyviä ja huonoja neuvoja ystäviltäsi, nettipalstoilta ja avioliittoneuvonnasta. Mutta kukaan muu ei kanna vastuuta sinun ratkaisuistasi.
Varmaan lasten kannalta olisi parasta, että keräät kimpsusi ja jätät mukelot isän hoteisiin. Sinusta ei oikein ole vastuulliseksi roolimalliksi kenellekään. Lapsesi ymmärtävät asian sitten isompana.
>Aina ei asiat mene niin...
Just joo. Asiat vain menevät. Housut putoavat itsestään jalasta. Ihan vahingossa ja tahtomatta.
Ota nyt hyvä ihminen vastuu toiminnastasi. Sinun ihastuksesi on vaimoaan pettävä pölvästi,joka on valmis jörnimään kenen tahansa lutkan ruumiinonkaloita.
Toivottavasti tämä auttoi.
Järjen käyttö on sallittua myös parisuhteissa,koska sullakin on kaksi alaikäistä lasta...eikä se toisen naisen osa ole olleskaan kivaa...
Ei kaikki mene niin kuin elokuvissa. Parisuhde on sitoutumista ja halua elää yhdessä. Rakkauden eteen on tehtävä työtä ja nähtävä vaivaa. Nykyajan "moderni" ihminen ajattelee että "kerranhan täällä vain eletään" ja "minullakin on oikeus onneen". Muutenhan kaikki olisi ok mutta tämä henk.koht. "onni" (=holtittomuus) yleensä maksatetaan viattomilla sivullisilla. Montako uhria olet valmis jättämään jälkeesi?
"omasta mielestäni ainakin olen oikeutettu intohimoiseen ja rakkaudentäyteiseen suhteeseen."
Voi jumalauta näitä sählääjiä. Ensin otetaan ero ja sitten vasta aletaan lutkuttaa kusivehkeitä yhteen uuden Reiskan kanssa. Kuinka ihminen voi sössiä näin yksinkertaisen asian?
Voisit vielä veivata tällaiset selitykset:
Mutku mä en voi mun tunteille mitään!
Mutku tää tuntuu niin oikeelta!
Mutku tää on ihan eri juttu!
Tuo on just mun elämästä. NÄin nelikymppisenä tapasin "elämäni miehen". Varattuja olimme kumpikin, mulla lapsia kotona, tän toisen miehen lapsi muuttanut pois jo kotoa. Kummallakin meni "huonosti" (ainakin sen jälkeen kun tavattiin toisemme) Ajattelin myös, että vautsi. Vuosia olen pimennossa elänyt ja nyt siis saan kaiken. Spontaanisuuden, rakkauden, kaiken ihanuuden jne. Kärvistelin salasuhteessa toista vuotta kunnes muutin kotoa ja kerroin syyksi vain, että tää ei toimi. Mies ihmeissään ja kerroin sit totuuden. Syyllisyys oli ihan hirveä. Siitä suhteesta toiseen ei vaan tullut sitten enää mitään. Aitous katoaa valheen myötä. Kerroin miehelleni kaiken (osan hän jo tiesikin, kun kerroin heti kun tuohon mieheen tutustuin, että olen rakastunut...). Kuitenkin lopullinen ero tuli, lapset tietty ihmeissään. Loppujen lopuksi en olisi voinut elää siinä syyllisyydessä loppuelämää. Vaikka olisimme olleet yhdessä olisi ollut hirveää, jos vuosien päästä mieheni olisi saanut tietää. Ymmärrän tunteesi siitä "ainutkertaisuudesta". Itsekin koin niin. Usein se on ikävä kyllä valhetta, joka häviää totuuden myötä...
Kerro tai lähde. Älä huijaa miestäsi. Jos jäät tuon salaisuuden kantaminen loppuelämän ei tule olemaan helppoa. Ennen kaiken kertomista olin jo itse melkein psykiatrisella. Vaikka satutin miestäni, hän sanoi, että ainoa oikea tie oli kertoa totuus. Ero on nyt hänelle "helpompi". Itse jatkan yksin, typertyneenä elämää. Näin kävi.
Varmaan se meni meilläkin näin eli 15 v parisuhdetta takanapäin lapsia on useita omaisuuskin meni jakoon ja sillätavalla. Oikeastaan ex:n tunnepuoli hävisi minua kohtaan varmaan jo noin 4-5 vuotta aikaisemmin tämä on ihan oma arvioni tosin tunnusti itse ettei tunnetta minua kohtaan ole noin 2 vuotta sitten . Kaikki "merkit" viittasivat johonkin ulkopuoliseen suhteeseen mene ja tiedä enää se ei ole minun asiani edes tietää sitä. Mutta ottaakseni kantaa tähän alkuperäisen kirjoittajan pohdiskeluun niin voin todeta että ei sitä varmasti kukaan pysty pitämään salassa jos elämään tulee kolmas pyörä mukaan , kyllä sen mieskin vaikka "tyhmiä" ollaankin aika nopeasti tajuaa kun vaimo ei enää ole kovin halukas viettämään sitä miehen ja naisen välistä perhe-elämää johon kuuluu just ne läheisyys, läsnäolo ja erotiikka ja nämä kolme asiaahan juuri ensimmäisenä häviävätkin ja sitten alkavat nämä seuraavat yhtä-äkkiset merkit eli itsensä kohentaminen , uusi asennoituminen työaikoihinsa ja kommunikointilaitteiden yhtä-äkkinen piilottelu ja jopa ahdistuslääkkeiden napostelu jne...jne. . Eli ap :lle neuvo erotkaa tavalla tai toisella ja lopetat samalla nykyisen aviomiehesi elämän varastamisen koska asioilla on pitkittyessään tapana myös mutkistua.
ja huomaat noin puolen vuoden päästä teidän vaivalla järjestettyjen salaisten tapaamisienne jälkeen, että siihen uuteenkin kyllästyy.
Kun olet jo pettämään lähtenyt niin jatka samaan malliin, mutta älä nyt hyvä nainen perhettäsi hajota tuollaisen hetken huuman takia. Tiedän, että tuon uuden kanssa seksi varmaan on pyörryttävän ihanaa, mutta usko vaan ettei se ole sitä ikuisesti.
Pidä suhde tarkasti salassa, niinhän tuo petoskumppanisikin tekee eikä muuta aiokaan. Rakastajatarkulttuuri ei ole Suomessa kovin vahvoilla meidän itsenäisten naistemme takia, mutta mielestäni tuohon voisi soveltaa sitä ajatusmallia ;)
Ihan samassa tilanteessa nminä erosin.Ja olen onnellinen, samoin lapset, nykyään myös exä. Me kyllä oltiin 16 vuotta yhdessä, ja oma rakastumiseni oli näin jälkikäteen katsottuna se "irtirepäisy". Tämän miehen kanssa ollaan edelleen ystäviä, ja olen ikuisesti hänelle kiitollinen että antoi voiman lähteä suhteesta jossa en ollut onnellinen. Minulla ei ole uutta suhdetta, en halua ketään. Nyt on aika itsenäistyä ja kasvaa. Lapsille oli tietenkin tosi kova paikka, mutta huomaan jo eron heissä..nykyään he saavat äidin, joka on läsnä ja jaksaa antaa rakkautta ja läheisyyttä. Avioliittoaikana olin käpertynyt itseeni ja masentunut koko ajan. Ei asiat aina ole niin mustavalkoisia, kuin muissa kommenteissa sanotaan..ja joo, me käytiin perheterapeutilla yms.
kasvaa...eiköhän sitä itsenäistytä ja kasveta siinä vaiheessa kun perhettä perustetaan? kaikki muu senjälkeen tehdään lasten kustannuksella. Itsekkäät paskiaiset ja ruoho on aidan takana vihreempää saa aikaan tällaista nuorisoa kuin nyt saa lukea....ihan vaan kasvakaa välillä ajattelemaan niitä lapsianne.
Asiat olisi pitänyt miettiä jo ennen lapsien hankintaa. Aikuisen pitää kyetä tekemään pitkäjänteisiä päätöksiä, eikä noin vain muuttaa mieltä ihan vaan siksi kun asiat eivät ole omalta kannaltaan hyvin.
Lapsi ahdistui kotona jatkuvassa ankeassa puhumattomassa ilmapiirissä, koulussa sopeutumisvaikeuksia.
Eron jälkeen meni vajaat puoli vuotta kun poika alkoi hiljalleen avautua. Nyt neljän vuoden jälkeen en edes uskalla kuvitella, mitä nykyisin reippaasta 15-vuotiaasta olisi tullut, jos olisin jäänyt siihen entiseen liittoon hajoamaan kappaleiksi...
meistä mielestänsä miettiikin asiat ennen lasten hankkimista - mutta missään ei ole "vakuutusta" tai "takuuta" sen suhteen, että elämä menisi aina niin kuin sen on suunnitellut! Turha väittää, että järkevät ihmiset saavat sen menemään niin - nk järkevät ihmisetkin osaavat yllättää toisinaan toimintansa sponttaaniudella.
Ja joskus on lapsien etu, että vanhemmat ymmärtävät erota ennen kuin "riivaavat" toisensa näännyksiin.
Milloin ne sun tunteet sitä omaa miestäsi kohtaan lakkasivat?
Yhtäkkiäkö, ja nimenomaan tämän jalat alta vieneen uuden suhteen myötä?
Vai katosivatko tunteesi jo aiemmin, pikkuhiljaa?
Miksiköhän?
Vai oliko tunteita alun alkaenkaan?
Eli oliko naimisiin menonne syynä kenties ns vahinko?
Kauanko olet tuntenut tämän uuden ihastuksesi?
Oletko varma ettet ole vasta alkuhuumassa?
.. Se kun menee ohi..
Mistä tiedät että suorastaan RAKASTAT tätä toista miestä?
.. Nimittäin rakkaus kun ei iske kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan tulee hiljalleen kun toista oppii tuntemaan enemmän.
.. Ja ette taida kovin hirveästi olla tekemisissä? Jokapäiväisessä arjessa?
Silloinhan sitä näkee toisen ihmisen karvoineen kaikkineen.
Intohimo ainakin laantuu alkuhuuman jälkeen. Mitä sen jälkeen?
Tiedät pelisäännöt. Varmaan silti toivot ja salaa uskotkin, että uusi ihastuksesi kuitenkin lopulta eroaa hänkin, ja teistä tulee pari?
Oletko valmis mullistamaan elämäsi; eroamaan nykyisestä miehestäsi, "jakamaan" lapset ja kaiken muunkin, ja elämään jonkun aikaa tämän uuden ihastuksesi ns toisena naisena?
Riittääkö se sinulle?
Vain sinä itse tiedät vastaukset.
Se eroaminen on ihan sun oma valintas eihän sun miehes sua saati sun ihkaomaa elämääs omista , mutta pidä nyt mielessäs että kun jahkailet ja salailet päätöstäs ja vielläpä syynä kolmas pyörä jonka kanssa peuhailet mitä sattuu niin ethän säkään voi omistaa miehes elämää eli hommaa nyt se ero jollain fiksulla tavalla, koska tiedän itse miehenä että jos tää teidänkin juttunne jatkuu ja jatkuu ja miehes jossain vaiheessa tajuaa olevansa jonkun toisen äijän aisankannattelijana niin tiedän ettei siitä mitään hyvää seuraa senjälkeen kellekkään.
Teillä taitaa olla triisi-aika meneillään! Sulla nyt ohi menevä rakastuminen,tajuut sen myöhemmin,koska tiedät ettet voi naimisissa olevaa miestä saada,jos hän niin sanoi!
Sulla aviomies,joka rakastaa sua....ole siintä onnellinen...ja lapset!
Päästä irti tuosta epätoivoisesta rimpuilusta, koska elämäsi menee muuten hukkaan.
Sinulla on oikeus rakastua vaikka varattuun mieheen. Etsi sellainen, jolla on uskallusta lähteä entisestä huonosta suhteestaan.
Hullu olet jos luulet että se mies sinut haluaisi VAIMOKSEEN!
Tuollaisia huoripukkeja on maailma väärällään ja samoin tuntuu löytyvän tyhmiä naisia jotka uskovat satuihin!
Moni olisi tyytyväinen jos olisi aidosti rakastava mies ja hyvä koti.
Väitän että et enää koskaan tule olemaan onnellinen jos nyt rikot perheenne ja vielä noin täysin läpinäkyvän ja suoraan ääneenkin sanotun valheen takia. Tai eihän se valhe ole koska mies on sinulle suoraan sanonutkin että et ikinä tule häntä saamaan.
Lehden mukaan kauhajoen ampujalla oli juuri kaltaisesi äiti...
Koitas nyt rauhoittua ja olla vetämättä mitään kauhajokia tähän asiaan. Mistä sinä tiedät minkälainen äiti taikka isä sillä kaverilla on ollut. Et mistään! Halpoja heittoja vakavilla asioilla tuollaiset.
Toiseen rakastumisissa ei välttämättä ole kysymys uuden miehen/naisen saamisesta itselleen, vaan ennemminkin se voi olla pakotie omasta huonosta liitosta. Löytyy hyvä syy ja syyllinen eroon: Pettäminen ja pettäjä. Tiedän tapauksia, joissa eropäätöksen jälkeen ei pettämissuhde ole kestänyt muutamaa viikkoa kauempaa ja se on osoittautunut ikään kuin oikeaksi syyksi ja lähtölaukaukseksi erolle. Syyllistä on helppo syyttää ja jätetty saa sympatiat kehnolle kohtalolleen. Vai mitä luulet tapahtuvan, kun kerrot puolisolle ettet enää halua jatkaa hänen kanssaan etkä rakasta häntä? Alkaa valtava kysymysten tulva; miksi, miksi, miksi. Ja kun et pysty kertomaan mitään konkreettista kuten "minulla on toinen" jatkuu kysymykset ja toinen kieltää koko eron mahdollisuuden.
Lopultakin, onko sillä niin suurta merkitystä miksi se ero tulee jos se kumminkin tulee? Onko siistimpää sanoa, etten enää rakasta sinua tai en voi sietää kosketustasi tai en kestä olla samassa tilassa kanssasi tai menin kanssasi yhteen väärin perustein tai avioliittomme oli elämäni suurin munaus kuin päättää liitto kertomalla että "olen pettänyt sinua".
Ja sitä paitsi; kaikista avioliiton kriiseistä voi selvitä ja luoda uusi suhde saman ihmisen kanssa - myös pettämisen jälkeen. Kaikki riippuu puolisoista ja liiton tilasta. Jos molemmat pystyvät näkemään oman osuutensa suhteen huonoon tilaan, on toivoa.
Ei noin tyhmää voi oikeesti olla olemassa.
Maailma on täynnä juuri tuollaisia pölvästejä. Valitettavasti.
Olen itse juuri todella törkeästi petetty (lapset, 20v yhteiselämää ja ulos uuden "puhtaan" rakkauden takia). Olen lukenut paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja suosittelisin sitä sinullekin, ennen kuin teet ratkaisun. Hyvä kirja (jossa kerrotaan myös pettäjän ja suhteen tarinaa) on Revitty sydän. Lue kirja ja mieti miksi olet rakastunut toiseen? Mieti miksi lähdit pettämään? Mieti onko teillä mahdollisuus mennä terapiaan avaamaan asioita, ennen kuin teet lopullisen päätöksen. Hätiköidä ei kannata. Päätös on omasi, mutta perusta se johonkin muuhun, kuin hetken huumaan. Perheterapia on hyvä paikka selvittää asioita yksin tai yhdessä. Suhteen voi aina yrittää pelastaa ja kun kyseessä on perhe, johon kuuluu lapsia, on asiaa mielestäni syytä ainakin harkita. Erohan voi tulla joka tapauksessa, mutta syyllisyys on ehkä vähäisempi, jos oikeasti olet yrittänyt. Monesti ihmiset kuitenkin yllättyvät siitä, miten monta liittoa voidaankin pelastaa, jos tahtoa löytyy. Itsekin tiedän pari liittoa joissa menee nyt todella hyvin, uskottomuuskriisien jälkeenkin. Aikaa se vie ja tahtoa tarvitaan molemmilta.
Ensinnäkin toivottelen voimia ja jaksamista, että saisit mahdollisimman pian elämänilosta kiinni. En ole alkuperäinen kirjoittaja, mutta mitä mieltä sinä olet, että jos pettäjä päättää kertoa totuuden, niin kumpi on parempi kaunisteltu puolitotuus vai totuus sellaisena kuin se on.
Olen itse ajatellut, että näistä huonoista vaihtoehdoista kaunisteltu puolitotuus kaikkein julmin. Karu totuuskin on hyvin julmaa, mutta sillä tavalla voi osoittaa, että on toiselle edes yhdessä asiassa rehellinen. Puolitotuus taas alentaa petetyn ihmisarvoa ja petetty kuitenkin tulee saamaan selville koko totuuden.
En tiedä, ehkä julmin tapa voi olla siinä mielessä parempi, että sillä tavalla saa puolison vihaamaan itseään ja se voi helpottaa puolison irrottautumista pettäjästä? Toisaaltaan voi aiheuttaa vakavia henkisiä vammoja toiselle.
Joka tapauksessa olen 100% samaa mieltä sinun kanssa, että alkuperäinen on omien toiveidensa pahasti hukassa. Hänen kannattaa miettiä asiaa tarkkaan ja kenties jonkun ammattilaisen avustuksella.
Hyvä kysymys. Vastaukseni ovat siis hyvin omakohtaisia ja voi olla että eivät päde muihin. Eroni ja prosessini tässä vaiheessa on vaikea ehkä antaa "oikeaa" neuvoa, mutta uskon että totuus on kuitenkin mielestäni parempi, kuin puolitotuus. MUTTA se pitäisi sitten olla myös totuus. Eli helposti julmalla tavalla "tahraa" ihan KAIKEN entisen. Entiselle puolisolle (jos kaikki on tullut puun takaa)jää tunne, että kaikki oli pielessä (siis voihan näinkin olla). Tai jos mainitset vain yhden syyn eroon niin se nousee ihan hurjaan mittakaavaan...
Itse olisin toivonut sitä että ex:äni olisi rehellisesti kertonut olleensa onnellinen (kuten olikin ollut suurimman osan aikaa), mutta hän muisti vain viimeiset/viimeisen vuoden. Lisäksi olisin kaivannut sitä, että hän olisi miettinyt omaa vastuutaan ja myöntänyt omatkin virheensä, joita olen nyt terapiassa yksin purkanut. Tähän hän ei uuden rakkauden täyttämänä kuitenkaan kykene. Kirjallisuudessa puhutaan siitä että entinen puoliso tuntuu väärältä valinnalta ja olo onnetomalle, vaikka monesti kyseessä on pettäjän oma kasvukriisi.
Mutta liika hyvän kertominen tai "toivon" antaminenkaan ei ole oikein. Eli esim. entisessä asunnossa/talossa roikkuminen, jakuva soittelu/tekstailu tai vastaava ei johda mihinkään. Kun jätät niin jätä, kun eroat olet eronnut...mutta perustele, ota vastuuta myös omaista virheistäsi. Eli jos julma totuus on esim. se, että et ole rakastanut viiteen vuoteen tai olet pettänyt häntä jo vuosia, voi sen minusta kertoa (minä haluaisin tietää), mutta kerro eli ota vastuu siitä että sinun olisi ITSESI pitänyt ottaa asia aiemmin puheeksi ja hakea apua teille ym. Ymmärsitkö mitä haen takaa?
En ole itse ketään jättämässä, mutta asia kiinnostaa, koska olemme olleet vaimon kanssa vakavassa kriisissä. Vaimo on kokenut olonsa pitkään onnettomaksi ja siksi pelkään, että minulle saattaa käydä samoin kuin sinulle on käynyt. Sillä erotuksella, että teillä vaimo on ollut ilmeisesti kohtuullisen tyytyväinen.
Onneksi olemme pariterapian avulla päässeet hieman noidankehästä ulos ja asiat nyt toistaiseksi menneet parempaan suuntaan. Ei ne nytkään hyvin ole, mutta olen kuitenkin toiveikas.
Tuntuu, että nykyaikana elämänrytmi on niin kiivas, että ihmisille avautuu kokoajan mahdollisuuksia ja he ovat jatkuvasti valintatilanteiden äärellä. Sitten aletaan miettimään, että olisinko sittenkin onnellisempi, jos laittaisin vaikka tänään elämän ihan uudelle mallille.
Perinteisestä miehen roolistakin tullut entistä haasteellisempi, kun yrität keskittyä vaikkapa omakotitalon rakentamiseen ja siitä koituneiden lainojen takaisin maksuun, niin mieltään ei voi jatkusti muuttaa.
Tarkoitin karulla totuudella, nimenomaan totuutta, joka kuuluu usein tähän tapaan: "olen ollut onnellinen sinun kanssasi, mutta olen vain todella sekaisin ja halun paeta todellisuuteen kuuluvia velvollisuuksia. Toivon, että puolison vaihtaminen auttaa ja tämän toiveajattelun vuoksi petin sinut."
Omalla kohdalla tiesin vaimon pettäneen. Kaikki varmaan tietää 14 vuoden avioliiton jälkeen ne pienet merkit ja muutokset mistä uskottomuuden voi päätellä (epäillä) Kysyin asiaa suoraan ja sain kieltävän vastauksen. Hankin sitten itse todisteet ja sain totuuden selville. Aikaisemminkin olin kokenut samanlaisia fiiliksiä.
Erottiin ja nyt viimeisen puolivuotta on vaivannut kysymys siitä, että milloin epäilin turhaan ja milloin olin ollut oikeassa. ex ei ole halunnut asiaa kertoa. Minun kannalta totuus olisi parempi. Olisi ollut heti alkuun, koska epäilystä ei voi työstää pois, mutta totuuden voi. Johtaa se sitten eroon tai liiton jatkumiseen. Pettäjä usein ei halua koko totuutta kertoa, koska "loukkaa" petettyä. Uskon, että pettäjän on vaikea kohdata tekojensa aiheuttamaa tuskaa ja siksi on helpompi jättää kertomatta tai kertoa osa totuuksia. Kyse on siis rohkeudesta kohdata teot ja niiden seuraukset. On helpompaa sulkea oma tunto ja löytää kaikki syyt toisesta osapuolesta ja jättää.
... on kertoa tai jättää kertomatta. Edelliseen viitaten totuus oli ainakin omalla kohdalla kaikkein paras ratkaisu. On totta, että kokee loukkaavansa toista jos kertoo, mutta se on myös loukkaus, jos jättää kertomatta. Vaikka meillekin tuli ero, siihen liittyy muitakin juttuja kuin pelkkä pettäminen. Ymmärrän tuon pettämisen tekona tosi inhottavana toista kohtaan. Toisaalta nyt ihmiset puhuvat meidän jutusta, että nämä erosivat kun nainen petti. Joskus suututtaa se, että niin paljon on tapahtunut omassa liitossa, jotka ovat myös vaikuttaneet eroon, että tietty "mustavalkoisuus" ärsyttää. Mutta tietenkin tuo on iso asia, eikä voi vähätellä. Jos sanoisin jollekin, että erottiin henkisen väkivallan takia eihän se tunnut niin hirveeltä kun pettäminen... Mutta totuus on loppujen lopuksi tärkeää, ainakin omasta mielestäni.
Se on totta, että on ihan jokaisen ihmisen omavalinta, miten toisia ihmisiä kohtelee. Rajahan menee siinä, että niin kauan kun et syyllisty toisen kohtelussa rikokseen asia on jokaisen itsensä päätettävissä. Itse toivoisin ihmisiltä oman tuntonsa rehellistä kohtaamista. Tämäkin on tietenkin ihan jokaisen oma valinta, siis kenenkään ei ole pakko olla rehellinen, kuin ainoastaan tietyissä poikkeustapauksissa, jotka on määritelty lakikirjoissa.
Sinä ilmeisesti petit miestäsi, koska koit henkistäväkivaltaa. Tälläinen tuntemus on usein hyvin henkilökohtainen, eikä ulkopuolisten ole usein helppo nähdä miten sinuun itseesi on sattunut. Osa mahdollisesti ajattelee, ettei teillä varmaan mitään henkistä väkivataa edes ollut. Tai, että se on ollut hyvin lievää, joka kuuluu normaaliin yhteiseloon. Siis ei ihme, ettet saa ymmärrystä.
Homman tekee vaikeaksi se, että tuollaisissa tilanteissa mies saattaa pelätä perheen hajoamista ja harjoittaa henkistä väkivaltaa vain yrittääkseen pitää perheen kasassa. Tällä ei aina ole toivottua lopputulosta vaan se saattaa ajaa puolison etsimään onnea toisaalta.
Tuosta pettämisestä kun kertoo pitäisi tosiaan ottaa sitä vastuuta. Kiukkua ja vihaa tulee, mutta se on ymmärrettävää. En lähtenyt kertoessani syyttelemään miestä, että kun olit sellainen ja tuollainen tein näin, vaan vastuu oli pakko ottaa ja todeta, analysoida ja puhua. Tilanteessa on pakko olla itsellä vahvuutta, että jaksaa kohdata toisen pettymyksen. Asenteeni helpotti eroa siinä mielessä, että pystymme puhumaan ja välimme ovat kuitenkin suht. ok, vaikka tämä on koskenut mieheeni. Toivon, että joku päivä pystymme juttelemaan avioliitostamme kokonaisuudessa, nyt se on vaikeaa. Ehkä mieheni näkee myöhemmin muitakin asioita, mutta nyt ei ole sen aika...