Hei kaikille!
Haluaisin kuulla ulkopuolisten ihmisten näkökulman omasta suhteestani. Olen seurustellut puoli vuotta ulkomaalaisen miehen kanssa, asumme yhdessä ja olemme myös yhdessä töissä (mies on yrittäjä).
Riitelemme nykyään todella paljon, ja itselläni on niin huono itsetunto että alan helposti syyllistää itseäni kaikesta. Ensinnäkin, mieheni on erittäin suomi-vastainen, hänen mielestään suomessa on kaikki syvältä ja ihmiset ovat masentuneita juoppoja jotka eivät osaa edes autoa ajaa. Hän sanoo minua juopoksi jos juon ruuan kanssa viiniä enemmän kuin yhden lasin! Olen tyypillinen suomalainen juoppo myös jos haluan lähteä ystäväni kanssa baariin kerran kuussa. Totuus on että puolessa vuodessa jo ennen vähäinen alkoholinkulutukseni on nyt lähes nollaantunut, ja baarissa kävin viimeksi viisi kuukautta sitten.
Toiseksi poikaystäväni on aika määräilevä luonne. Olen jo pitkään tuntenut huonommuudentunnetta suhteessamme. Hänellä on tapana jyrätä omat mielipiteeni niin että lopulta teen kaiken hänen tavallaan, sillä muuten koen tekeväni väärin. Hän sanoo että saan tehdä aivan mitä haluan, mutta osoittaa selvästi suuttuvansa jos teen niin tai näin. Sitten hän väittää että minä aiheutan hänelle paineita!
Poikaystäväni ei myöskään siedä minun pahaa oloani. Usein heikolla hetkelläni, kun minua masentaa ja itkettää hän raivostuu ja käskee pakata tavarat ja lähteä. Olin jopa niin masentunut että sanoin hyppääväni parvekkeelta alas. Hän käski häipyä silloinkin. Minulla on ollut vaikea lapsuus ja sisälläni velloo paljon selvittämättömiä asioita, ja nyt terapian aloittaessani tarvitsisin hänen tukeaan. Hän ei kuulemma halua elää minun vaikeaa elämääni, eikä ole minun lääkärini. Hänen viestinsä on: hoida itsesi kuntoon ja tule sitten vasta takaisin.
Sillä välin minä tuen häntä hänen vaikeuksissaan ja ymmärrän hänen pahaa oloaan.
Huomautan vielä, että mielenterveysongelmat ovat hänen mielestään myöskin typerä suomalainen juttu. Olen yrittänyt sanoa hänelle, että samalla kun hän mollaa suomea hän mollaa myös minua. Kun aloin puhua psykologille menosta, hän sanoi sen olevan turhaa. Häpeääkö hän minua? Kun joku hänen kotimaassaan kertoo seurustelevansa suomalaisen kanssa, reaktio on kuulemma lähinnä "otan osaa." Miksi hän edes seurustelee minun, suomalaisen naisen kanssa? Koska hän alussa kuvitteli että juon ruuan kanssa vain yhden lasin viiniä?
Eräs ystäväni oli aivan järkyttynyt kun kerroin suhteestamme. Hän sanoi myös, etten ole lainkaan sama ihminen kuin ennen, vaan alistettu ja aivopesty. Oma äitini sanoi, ettei minulla ole enää omaa elämää ollenkaan. Lähdin omasta työpaikastani, menin poikaystävälleni töihin, jätin opiskelupaikan vastaanottamatta ja jätin harrastukseni. Luulin kuitenkin toimineeni omasta tahdostani. Olen yrittänyt puhua mieheni kanssa asioista, saada hänet ymmärtämään että minäkin voin olla oikeassa joskus, ja että minä olen hänelle yhtälailla ulkomaalainen kuin hän minulle. Silti tuntuu että minä olen aina se jolta ymmärrystä pitäisi herua kilokaupalla.
En todellakaan tiedä mitä tekisin. Rakastan miestäni ja hänen erilaisuuttaan; hän on huomaavaisempi, tunteikkaampi ja kohteliaampi kuin monet suomalaiset. Myöskin vastuuntuntoinen ja perhekeskeinen ja kohtelee minua kuin prinsessaa sille päälle sattuessaan. Onko hän liian dominoiva vai minä liian kiltti ja alistuva? Luulenpa etten jaksa tässä suhteessa enää kovin kauaa jolleivat asiat muutu, ja miten ne voivat muuttua jos toinen ei myönnä tekemiään virheitä? Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Haluaisin kuulla ulkopuolisten ihmisten näkökulman omasta suhteestani. Olen seurustellut puoli vuotta ulkomaalaisen miehen kanssa, asumme yhdessä ja olemme myös yhdessä töissä (mies on yrittäjä).
Riitelemme nykyään todella paljon, ja itselläni on niin huono itsetunto että alan helposti syyllistää itseäni kaikesta. Ensinnäkin, mieheni on erittäin suomi-vastainen, hänen mielestään suomessa on kaikki syvältä ja ihmiset ovat masentuneita juoppoja jotka eivät osaa edes autoa ajaa. Hän sanoo minua juopoksi jos juon ruuan kanssa viiniä enemmän kuin yhden lasin! Olen tyypillinen suomalainen juoppo myös jos haluan lähteä ystäväni kanssa baariin kerran kuussa. Totuus on että puolessa vuodessa jo ennen vähäinen alkoholinkulutukseni on nyt lähes nollaantunut, ja baarissa kävin viimeksi viisi kuukautta sitten.
Toiseksi poikaystäväni on aika määräilevä luonne. Olen jo pitkään tuntenut huonommuudentunnetta suhteessamme. Hänellä on tapana jyrätä omat mielipiteeni niin että lopulta teen kaiken hänen tavallaan, sillä muuten koen tekeväni väärin. Hän sanoo että saan tehdä aivan mitä haluan, mutta osoittaa selvästi suuttuvansa jos teen niin tai näin. Sitten hän väittää että minä aiheutan hänelle paineita!
Poikaystäväni ei myöskään siedä minun pahaa oloani. Usein heikolla hetkelläni, kun minua masentaa ja itkettää hän raivostuu ja käskee pakata tavarat ja lähteä. Olin jopa niin masentunut että sanoin hyppääväni parvekkeelta alas. Hän käski häipyä silloinkin. Minulla on ollut vaikea lapsuus ja sisälläni velloo paljon selvittämättömiä asioita, ja nyt terapian aloittaessani tarvitsisin hänen tukeaan. Hän ei kuulemma halua elää minun vaikeaa elämääni, eikä ole minun lääkärini. Hänen viestinsä on: hoida itsesi kuntoon ja tule sitten vasta takaisin.
Sillä välin minä tuen häntä hänen vaikeuksissaan ja ymmärrän hänen pahaa oloaan.
Huomautan vielä, että mielenterveysongelmat ovat hänen mielestään myöskin typerä suomalainen juttu. Olen yrittänyt sanoa hänelle, että samalla kun hän mollaa suomea hän mollaa myös minua. Kun aloin puhua psykologille menosta, hän sanoi sen olevan turhaa. Häpeääkö hän minua? Kun joku hänen kotimaassaan kertoo seurustelevansa suomalaisen kanssa, reaktio on kuulemma lähinnä "otan osaa." Miksi hän edes seurustelee minun, suomalaisen naisen kanssa? Koska hän alussa kuvitteli että juon ruuan kanssa vain yhden lasin viiniä?
Eräs ystäväni oli aivan järkyttynyt kun kerroin suhteestamme. Hän sanoi myös, etten ole lainkaan sama ihminen kuin ennen, vaan alistettu ja aivopesty. Oma äitini sanoi, ettei minulla ole enää omaa elämää ollenkaan. Lähdin omasta työpaikastani, menin poikaystävälleni töihin, jätin opiskelupaikan vastaanottamatta ja jätin harrastukseni. Luulin kuitenkin toimineeni omasta tahdostani. Olen yrittänyt puhua mieheni kanssa asioista, saada hänet ymmärtämään että minäkin voin olla oikeassa joskus, ja että minä olen hänelle yhtälailla ulkomaalainen kuin hän minulle. Silti tuntuu että minä olen aina se jolta ymmärrystä pitäisi herua kilokaupalla.
En todellakaan tiedä mitä tekisin. Rakastan miestäni ja hänen erilaisuuttaan; hän on huomaavaisempi, tunteikkaampi ja kohteliaampi kuin monet suomalaiset. Myöskin vastuuntuntoinen ja perhekeskeinen ja kohtelee minua kuin prinsessaa sille päälle sattuessaan. Onko hän liian dominoiva vai minä liian kiltti ja alistuva? Luulenpa etten jaksa tässä suhteessa enää kovin kauaa jolleivat asiat muutu, ja miten ne voivat muuttua jos toinen ei myönnä tekemiään virheitä? Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 13
Vanhimmat
ettet tule raskaaksi! Muuttumaan ei tule. Valitettava tosiasia. Kokemusta on.
Tosi on, että asiat tulevat todennäköisesti vain huonontumaan. Suosittelen lämpimästi, että otat elämäsi omiin käsiisi ja muutat kiireesti pois miehen luota. Muutoin huomaat vuosien päästä, että itsetuntosi on poljettu maan rakoon, etkä enää tiedä edes mitä haluaisit ja mitkä ovat omia ajatuksiasi.
Mainitset, että miehesi on huomaavainen ja kohtelias, mutta lukemastani päätellen hän on kaikkea muuta. Huomaavaisuus tarkoittaa myös empatiakykyä ja se ilmeisesti häneltä puuttuu. Tiedän, että on vaikea ajatellakaan eroa, koska ilmeisesti kuitenkin rakastat miestä kovasti. Takaan kuitenkin, että jonkin ajan kuluttua olisit erittäin tyytyväinen ratkaisuusi. Elämä on oikeasti liian lyhyt tuhlattavaksi huonoon parisuhteeseen. Suomalaisistakin miehistä löytyy perhekeskeisiä, rakastavia, helliä ja huomaavaisia miehiä =)
muslimien huorat saa alistaa niin henkisesti kuin fyysisesti.....oletko lukenut koraania
Onhan tuo suhde, mutta ei suinkaan tasavertainen ja hyvä parisuhde. Mun mielestä kyse on alistus/riippuvuussuhteesta. Mihin tarvitset tai luulet tarvitsevasi noin huonoa suhdetta, missä ilmiselvästi voit kehnosti? Täytyyhän teillä olla hyviäkin hetkiä, muutenhan tuossa ei olisi mitään järkeä. Mutta ei siinä ole järkeä muutenkaan ja tunnut tietävän sen itsekin.
Totta kyllä parisuhteessa täytyy joustaa, sopeutua, luovia. Täytyy tehdä kompromisseja tai sitten vuorotellen päättää asioista.
Mutta mutta loputonta toisen osapuolen alistumista ja myötäilyä suhde ei saa olla. Tai saahan se olla, mutta en usko että sellaisessa suhteessa on mahdollista voida hyvin.
Kuuntele itseäsi ja ole hyvä itsellesi Löydät kyllä oikean ratkaisun. Ja kuten joku sanoi - huolehdi ehkäisystä. Voi hyvin!
Kyseessä on vain mielipiteiltään aika konservatiivinen mies, jollaisiin nykysuomessa ei olla totuttu, ja jonka mielestä mies on perheen pää ja määrää asiat, kun naisen kuuluu alistua ja tehdä kuten määrätään ja palvella miestä.
Jos jotain omaa elämääkin kaipaat, harrastuksia ja kavereita ym, niin kannattaisi pakata tavarat aika äkkiä.
oma tilanteeni on, että olen seurustellut 9kk poikaystäväni kanssa ja hän on myös hieman määräilevä tyyppi.
sanoo että saan tehdä mitä minä haluan mutta kun teen hän raivostuu ja käskee painumaan muiden miesten luokse. Nykyään teen kaiken niinkuin hän haluaa, mutta se sattuu. mielessäni on käynyt jättäminen mutta en ole jättänyt koskaan ketään ja pelkään sitä.
Huomaan myös että murehdin tosi paljon ja nyt murehtiminen on alkanut käydä kunnon päälle. stressaan kaikista asoista ja pelkään mitä mieheni siihen sanoo. murehtiminen on muuttunut fyysisen kunnon heikentymiseen ja sydämmen reistailuun. olen koko ajan kipeä eikä syytä löydy.
Mieheni on sanonut että jos vielä ryyppään tai edes otan alkoholia niin hän jättää minut ja ottaa uuden naisen. vaikka hän itse juo. ja juuri eilen sanoin hänelle että minun on paha olla hänen luonaan ja hän heti alkoi tenttaamaan että onko minulla peliä muiden miesten kanssa... eli hän ei vain luota enkä tiedä mitä teen.. hän myös leikillään näytti minulle eilen illalla keskaria ja sanoi että olen paskanaama. tottakai otin sen henkilökohtaisesti ja hän ei sitä käsittänyt vasta kun olin suuttunut. sitten vasta hän yritti pyytää anteeksi. tiedän myös etten itse ole mikään puhdas pulmunen mutta alkaa olla sellainen olo etten kohta enää jaksa. olisiko minun parempi olla hetken aikaa yksin? vai kannattaako minun vielä jatkaa tätä suhdetta ja yrittää pelastaa se mitä jäljellä on?
Ei tuollainen tyyppi edes ansaitse mitään naista.
Tuntuu näitä palstoja lukiessa, että Suomi on pullollaan nuoria naisia, jotka ehdointahdoin haluavat tuhota elämänsä tyrannisoivien miehenkuvien kynnysmattoina!
Tajutkaa hyvät tytöt, että teillä on ihan täysi oikeus ihan omaan elämään ja itsekunnioitukseen, tuollaiset hirviöäijät ovat vaan saaneet teidät heikoille jäille ja tulevat murskaamaan teidän itsetuntonne (jatkossa ehkä luunnekin) lopullisesti!!!
Tälläkin palstalla on joitakin erityisen suuttumisherkkiä oviapaiskovia nalkuttajia ja kiukuttelijoita. Eikö näiden kannattaisi liittoutua määräilijä-miesten kanssa, niin ei tulisi ongelmia? Vastaavasti lauhkeat tytöt voisivat valita leppoisia ja rauhallisia miehiä määräilijöiden sijasta.
Nyt tuntuu että parinvalinta on täysin sattumanvaraista ja pariskunnat eivät ole lainkaan yhteensopivia luonteen ja muiden ominaisuuksien puolesta.
Hei kuules.. Lukaistessani tämän topicin juolahti mieleeni, onkos teillä paljon ikäeroa? Mies vanhempi, sinä nuorempi, vai?
Kuinka suomalaiset naiset voivat olla niin tyhmiä että lähtevät noiden muslimimiesten matkaan. Tosin kirjoittaja ei kertonut miesystävänsä etnistä taustaa, mutta käytös viittaa vahvasti muslimiin. Muslimimaissahan nainen ei ole mitään. Mies omistaa naisen ja saa tehdä tälle mitä haluaa.
Ajatelkaapa tilannetta toisin päin. Jos muslimityttö seurustelee suomalaisen miehen kanssa, niin isän tai veljen velvollisuuteen kuuluu tappaa tytär, joka on häpäissyt sukunsa!!!
Jos sinulla on vähänkään järkeä päässä, lähdet litomaan nykyisestä suhteesta. Siinä tosin piilee vaara, että henkesi voi olla sen jälkeen uhattu.
miksi ihmeessä miehesi kannnattaisi täällä asua?
Todellakin suuri kiitos kaikille vastanneille! Nyt on tilanne se, että erosin miehestäni reilu kaksi kuukautta sitten. Kävin tuolloin ensimmäistä kertaa psykologilla, joka löysi miehestäni vahvasti narsistisia piirteitä ja kehotti lähtemään suhteesta mikäli itsenäisyys merkitsee minulle mitään. Marssin sieltä saman tien ilmoittamaan eropäätöksen.
Ero ei ollut helppo, vaikka sujuikin varsin kivuttomasti ja nopeasti. Jollain tapaa olen yhä hänen koukussaan, ikävöin häntä usein ja sorrun syyttelemään itseäni. Tiedän kuitenkin että päätös oli ehdottoman oikea. Elämä on jatkunut, olen päässyt takaisin kiinni työelämään ja opiskelupaikkakin on jo tiedossa.
Ja tiedoksi vain kysymyksiä esittäneille, kyseessä on keskieurooppalainen mies joka on itseäni 8 vuotta vanhempi. Aina ei siis kannata yleistää, että muslimit ovat ainoita jotka tässä maailmassa osaavat alistaa naista! Narsismi on sairaus, jota valitettavasti ei ulkopuolinen voi parantaa. Niin paljon kuin halusinkin saada mieheni ymmärtämään sairaan käytöksensä, tiedän nyt sen olleen mahdotonta.
Olen todella onnellinen ja ylpeä siitä, että pääsin suhteesta irti ennen kuin se muuttui tuon pahemmaksi. Toivon, että jokainen narsistisen miehen/naisen alistama kykenisi samaan.