Erosimme avomieheni kanssa viime maaliskuussa reilun klmen vuoden jälkeen. Olin viemässä veljeäni junalle (oli menossa enoni hautajaisiin, joihin en valitettavasti itse päässyt) ja tällä välin oli avomieheni pakannut tavaransa ja lähtenyt yhteisestä asunnostamme jättäen vain koiramme minulle.
Seuraavana päivänä hän jo halusi tulla takaisin, mutta en antanut periksi. Päätin, että hän oli tehnyt päätöksensä ja ratkaisunsa (ei ollut ensimmäinen kerta, mutta pidin huolta että oli viimeinen).
Muutin halvempaan asunton toiselle paikkakunnalle. Kesällä tapasimme muutamia kertoja lähinnä koiran (meidän pikkuisen karvanasumme) takia, jotta hänkin pääsee sitä katsomaan. Lisäksi oli jotain yhden illan juttua jne. Kyllä hän yritti jotain muutakin, mutta olin kova ja itsepäinen häntä kohtaan.
Vajaa 2 kk sitten jouduin luopumaan rakkaasta karvanaama koirasta. Samoihin aikoihin, vähän ennen, aloin ajatella tarkemmin mitä itseasiassa haluan elämältäni. Huomasin, että rakastan exääni edelleen yli kaiken. Ei minusta ole teeskentelemään muiden miesten kanssa. Mikään ei tunnu miltään kenenkään muun kanssa. Ajattelen jatkuvasti vain häntä.
Päätin antaa itselleni vähintään kuukauden aikaa ajatella, ennen kuin ottaisin häneen yhteyttä, jotta olisin täysin varma tunteistani.. Päädyin siihen, että ei ole olemassa ketään muuta ihmistä kuin hän jonka kanssa haluan elää elämäni loppuun ja perustaa perheen.
Koitin vihdoin parin viikon ajan ottaa häneen yhteyttä tekstiviestitse, koska puheluihin hän ei enää vastannut. Vastauksena tapaamisehdotuksiin oli aina että " tosi kiire töissä". Pari viikkoa sitten sain jostain päähäni kysyä onko hän mahdollisesti tavannut jonkun toisen. Vastaus oli kyllä.
Olen tälläkin hetkellä sairaslomalla. Rakastan ja ikävöin häntä sanoin kuvaamattoman paljon. En kykene keskittymään mihinkään. Kirjoitin hänelle kirjeen, mutta se on jo myöhäistä. Mikään mitä teen tai sanon ei tule muuttamaan sitä, että minulla meni liian kauan tajuta omat tunteeni häntä kohtaan. Hän on jo aloittanut uuden ja varmaankin paremman elämän jonkun toisen kanssa.
En ymmärrä miten voin selvitä tästä surusta ja ikävästä. Jouduin jäämään sairaslomalle jatkuvan itkeskelyn ja unettomuuden takia. Perjantaina on tulossa uusi aika lekurille, jossa tsekataan olenko saanut lääkkeiden avulla nukuttua ja onko tilanne edes siltä osin helpottunut...
Haluaisin niin kovin edes nähdä hänet ja kuulla edes vielä viimeisen kerran hänen äänensä. Tiedän, että en voi syyttää kuin itseäni oman elämäni pilaamisesta. Ratkaisut olivat minun. Olin myöhässä kun tajusin mitä haluan elämältäni. En tiedä miten selvitä eteenpäin.
Elämällä ei ole enää mitään tarkoitusta. Haluaisin hänet takaisin, mutta mitään ei taida olla tehtävissä. Lueskelin tätä palstaa ja huomasin, että ystävät olisivat yksi ratkaisu, mutta minulla ei ole kuin työkavereita joiden kanssa ei oikein tällaisista asioista voi puhua, eivätkä ole porukkaa joka lähtisi esim ulos pitämään hauskaa..Eipä siinä että minua pätkääkään kiinnostaisi lähteä mihinkään..
Haluan hänet takaisin, rakastan häntä yli kaiken. Se vaan ei ole enää mahdollista, että voisimme jatkaa tai aloittaa uudelleen alusta... Tekisin ihan mitä vaan jos voisin saada hänet takaisin.
Miten päästä yli suunnattomasta surusta ja ikävästä..?
Seuraavana päivänä hän jo halusi tulla takaisin, mutta en antanut periksi. Päätin, että hän oli tehnyt päätöksensä ja ratkaisunsa (ei ollut ensimmäinen kerta, mutta pidin huolta että oli viimeinen).
Muutin halvempaan asunton toiselle paikkakunnalle. Kesällä tapasimme muutamia kertoja lähinnä koiran (meidän pikkuisen karvanasumme) takia, jotta hänkin pääsee sitä katsomaan. Lisäksi oli jotain yhden illan juttua jne. Kyllä hän yritti jotain muutakin, mutta olin kova ja itsepäinen häntä kohtaan.
Vajaa 2 kk sitten jouduin luopumaan rakkaasta karvanaama koirasta. Samoihin aikoihin, vähän ennen, aloin ajatella tarkemmin mitä itseasiassa haluan elämältäni. Huomasin, että rakastan exääni edelleen yli kaiken. Ei minusta ole teeskentelemään muiden miesten kanssa. Mikään ei tunnu miltään kenenkään muun kanssa. Ajattelen jatkuvasti vain häntä.
Päätin antaa itselleni vähintään kuukauden aikaa ajatella, ennen kuin ottaisin häneen yhteyttä, jotta olisin täysin varma tunteistani.. Päädyin siihen, että ei ole olemassa ketään muuta ihmistä kuin hän jonka kanssa haluan elää elämäni loppuun ja perustaa perheen.
Koitin vihdoin parin viikon ajan ottaa häneen yhteyttä tekstiviestitse, koska puheluihin hän ei enää vastannut. Vastauksena tapaamisehdotuksiin oli aina että " tosi kiire töissä". Pari viikkoa sitten sain jostain päähäni kysyä onko hän mahdollisesti tavannut jonkun toisen. Vastaus oli kyllä.
Olen tälläkin hetkellä sairaslomalla. Rakastan ja ikävöin häntä sanoin kuvaamattoman paljon. En kykene keskittymään mihinkään. Kirjoitin hänelle kirjeen, mutta se on jo myöhäistä. Mikään mitä teen tai sanon ei tule muuttamaan sitä, että minulla meni liian kauan tajuta omat tunteeni häntä kohtaan. Hän on jo aloittanut uuden ja varmaankin paremman elämän jonkun toisen kanssa.
En ymmärrä miten voin selvitä tästä surusta ja ikävästä. Jouduin jäämään sairaslomalle jatkuvan itkeskelyn ja unettomuuden takia. Perjantaina on tulossa uusi aika lekurille, jossa tsekataan olenko saanut lääkkeiden avulla nukuttua ja onko tilanne edes siltä osin helpottunut...
Haluaisin niin kovin edes nähdä hänet ja kuulla edes vielä viimeisen kerran hänen äänensä. Tiedän, että en voi syyttää kuin itseäni oman elämäni pilaamisesta. Ratkaisut olivat minun. Olin myöhässä kun tajusin mitä haluan elämältäni. En tiedä miten selvitä eteenpäin.
Elämällä ei ole enää mitään tarkoitusta. Haluaisin hänet takaisin, mutta mitään ei taida olla tehtävissä. Lueskelin tätä palstaa ja huomasin, että ystävät olisivat yksi ratkaisu, mutta minulla ei ole kuin työkavereita joiden kanssa ei oikein tällaisista asioista voi puhua, eivätkä ole porukkaa joka lähtisi esim ulos pitämään hauskaa..Eipä siinä että minua pätkääkään kiinnostaisi lähteä mihinkään..
Haluan hänet takaisin, rakastan häntä yli kaiken. Se vaan ei ole enää mahdollista, että voisimme jatkaa tai aloittaa uudelleen alusta... Tekisin ihan mitä vaan jos voisin saada hänet takaisin.
Miten päästä yli suunnattomasta surusta ja ikävästä..?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Paras ja melkein ainoa keino on pakottaa itsensä toimimaan. Tee tekemättömiä (ja muitakin) asioita kotona. Keksi uusia juttuja: kävele, juokse tai pyöräile. Tapaa kavereita. Vaikka surutyötäkin on tehtävä, kannattaa keksiä itselle tekemistä ja menoja mahdollisimman paljon. Tee tarpeellisia ja tarpeettomia töitä. Pääasia että teet jotakin.
Kokemuksesi on tarkoitettu sinua opettamaan. Kaikki kääntyy vielä hyväksi...
Mun juttu aivan erilainen, mutta lopputulos melkein sama. Kun aloitin aikanaan tän suhteen mikä just päätty, ajattelin et nyt tällä kertaa mie teen kaiken oikein, jottei tarttes jälkeenpäin miettiä.
Alkuhuuman jälkeen homma alkoi kuitenkin menee niin, että jämähdin paikalleen enkä jaksanut enää tehdä romanttisia juttuja. Puolisoni oli kuitenkin tyytäväinen ja minä myös, kun homma pelasi kuitenkin ja rakastimme toisiamme. Sitten aika vaan meni ja muutimme yhteen parin vuoden seurustelun jälkeen, minä tein töitä, hän opiskeli.
Kun olimme asuneet ehkä 2 vuotta yhdessä alkoi tilanne muuttua siten et minusta tuli ihan erilainen ihminen. En ole oikein ollut tyytyväinen mihinkään ja tämä on heijastunut myös puolisoni mielialoihin. Näitä jaksoja oli paljon mut perusluonteeltani olen kuitenkin iloinen eli välillä olin tosi mukava. Tuona aikana en siis ollut huomioinut häntä tarpeeksi ja kosketukset olivat jäänet sänkyyn. Tajusin jo silloin et jos meinaan itse saada jotain niin minun pitää antaa hänelle rakkautta joka päivä kellon ajasta riippumatta. Jostain syystä en vain saanut sitä itsestäni irti. Tuosta hetkestä voi hypätä suoraan tähän hetkeen. Muutama viikko sitten tajusin, että mikä mua oikeesti ahistaa. En ole saanut puoleen vuoteen juuri mitään hellyyttä. Yks ilta tajusin suutelevani täysin vierasta naista baarissa ja sitä jatkui koko ilta ja oikeestaan myös toisen illan. Vasta tämän jälkeen huomasin, et oikeesti rakastan häntä vieläkin ja ajattelin et nyt miun pitää jutella hänellä miun tunteista. Olisin sanonut, että kaipaan häntä valtavasti ja aion muuttua ihmiseks, jonka hän aikoinaan tapas. No se oli jo myöhästä
kun hän ei enää jaksa yrittää enkä ihmettele kyllä yhtään.
Että tällä tavalla ihminen voi itse jättää ittensä. Uskaltaako tässä enää ikinä sitoutua?