Erosimme avomieheni kanssa viime maaliskuussa reilun klmen vuoden jälkeen. Olin viemässä veljeäni junalle (oli menossa enoni hautajaisiin, joihin en valitettavasti itse päässyt) ja tällä välin oli avomieheni pakannut tavaransa ja lähtenyt yhteisestä asunnostamme jättäen vain koiramme minulle.
Seuraavana päivänä hän jo halusi tulla takaisin, mutta en antanut periksi. Päätin, että hän oli tehnyt päätöksensä ja ratkaisunsa (ei ollut ensimmäinen kerta, mutta pidin huolta että oli viimeinen).
Muutin halvempaan asunton toiselle paikkakunnalle. Kesällä tapasimme muutamia kertoja lähinnä koiran (meidän pikkuisen karvanasumme) takia, jotta hänkin pääsee sitä katsomaan. Lisäksi oli jotain yhden illan juttua jne. Kyllä hän yritti jotain muutakin, mutta olin kova ja itsepäinen häntä kohtaan.
Vajaa 2 kk sitten jouduin luopumaan rakkaasta karvanaama koirasta. Samoihin aikoihin, vähän ennen, aloin ajatella tarkemmin mitä itseasiassa haluan elämältäni. Huomasin, että rakastan exääni edelleen yli kaiken. Ei minusta ole teeskentelemään muiden miesten kanssa. Mikään ei tunnu miltään kenenkään muun kanssa. Ajattelen jatkuvasti vain häntä.
Päätin antaa itselleni vähintään kuukauden aikaa ajatella, ennen kuin ottaisin häneen yhteyttä, jotta olisin täysin varma tunteistani.. Päädyin siihen, että ei ole olemassa ketään muuta ihmistä kuin hän jonka kanssa haluan elää elämäni loppuun ja perustaa perheen.
Koitin vihdoin parin viikon ajan ottaa häneen yhteyttä tekstiviestitse, koska puheluihin hän ei enää vastannut. Vastauksena tapaamisehdotuksiin oli aina että " tosi kiire töissä". Pari viikkoa sitten sain jostain päähäni kysyä onko hän mahdollisesti tavannut jonkun toisen. Vastaus oli kyllä.
Olen tälläkin hetkellä sairaslomalla. Rakastan ja ikävöin häntä sanoin kuvaamattoman paljon. En kykene keskittymään mihinkään. Kirjoitin hänelle kirjeen, mutta se on jo myöhäistä. Mikään mitä teen tai sanon ei tule muuttamaan sitä, että minulla meni liian kauan tajuta omat tunteeni häntä kohtaan. Hän on jo aloittanut uuden ja varmaankin paremman elämän jonkun toisen kanssa.
En ymmärrä miten voin selvitä tästä surusta ja ikävästä. Jouduin jäämään sairaslomalle jatkuvan itkeskelyn ja unettomuuden takia. Perjantaina on tulossa uusi aika lekurille, jossa tsekataan olenko saanut lääkkeiden avulla nukuttua ja onko tilanne edes siltä osin helpottunut...
Haluaisin niin kovin edes nähdä hänet ja kuulla edes vielä viimeisen kerran hänen äänensä. Tiedän, että en voi syyttää kuin itseäni oman elämäni pilaamisesta. Ratkaisut olivat minun. Olin myöhässä kun tajusin mitä haluan elämältäni. En tiedä miten selvitä eteenpäin.
Elämällä ei ole enää mitään tarkoitusta. Haluaisin hänet takaisin, mutta mitään ei taida olla tehtävissä. Lueskelin tätä palstaa ja huomasin, että ystävät olisivat yksi ratkaisu, mutta minulla ei ole kuin työkavereita joiden kanssa ei oikein tällaisista asioista voi puhua, eivätkä ole porukkaa joka lähtisi esim ulos pitämään hauskaa..Eipä siinä että minua pätkääkään kiinnostaisi lähteä mihinkään..
Haluan hänet takaisin, rakastan häntä yli kaiken. Se vaan ei ole enää mahdollista, että voisimme jatkaa tai aloittaa uudelleen alusta... Tekisin ihan mitä vaan jos voisin saada hänet takaisin.
Miten päästä yli suunnattomasta surusta ja ikävästä..?
Seuraavana päivänä hän jo halusi tulla takaisin, mutta en antanut periksi. Päätin, että hän oli tehnyt päätöksensä ja ratkaisunsa (ei ollut ensimmäinen kerta, mutta pidin huolta että oli viimeinen).
Muutin halvempaan asunton toiselle paikkakunnalle. Kesällä tapasimme muutamia kertoja lähinnä koiran (meidän pikkuisen karvanasumme) takia, jotta hänkin pääsee sitä katsomaan. Lisäksi oli jotain yhden illan juttua jne. Kyllä hän yritti jotain muutakin, mutta olin kova ja itsepäinen häntä kohtaan.
Vajaa 2 kk sitten jouduin luopumaan rakkaasta karvanaama koirasta. Samoihin aikoihin, vähän ennen, aloin ajatella tarkemmin mitä itseasiassa haluan elämältäni. Huomasin, että rakastan exääni edelleen yli kaiken. Ei minusta ole teeskentelemään muiden miesten kanssa. Mikään ei tunnu miltään kenenkään muun kanssa. Ajattelen jatkuvasti vain häntä.
Päätin antaa itselleni vähintään kuukauden aikaa ajatella, ennen kuin ottaisin häneen yhteyttä, jotta olisin täysin varma tunteistani.. Päädyin siihen, että ei ole olemassa ketään muuta ihmistä kuin hän jonka kanssa haluan elää elämäni loppuun ja perustaa perheen.
Koitin vihdoin parin viikon ajan ottaa häneen yhteyttä tekstiviestitse, koska puheluihin hän ei enää vastannut. Vastauksena tapaamisehdotuksiin oli aina että " tosi kiire töissä". Pari viikkoa sitten sain jostain päähäni kysyä onko hän mahdollisesti tavannut jonkun toisen. Vastaus oli kyllä.
Olen tälläkin hetkellä sairaslomalla. Rakastan ja ikävöin häntä sanoin kuvaamattoman paljon. En kykene keskittymään mihinkään. Kirjoitin hänelle kirjeen, mutta se on jo myöhäistä. Mikään mitä teen tai sanon ei tule muuttamaan sitä, että minulla meni liian kauan tajuta omat tunteeni häntä kohtaan. Hän on jo aloittanut uuden ja varmaankin paremman elämän jonkun toisen kanssa.
En ymmärrä miten voin selvitä tästä surusta ja ikävästä. Jouduin jäämään sairaslomalle jatkuvan itkeskelyn ja unettomuuden takia. Perjantaina on tulossa uusi aika lekurille, jossa tsekataan olenko saanut lääkkeiden avulla nukuttua ja onko tilanne edes siltä osin helpottunut...
Haluaisin niin kovin edes nähdä hänet ja kuulla edes vielä viimeisen kerran hänen äänensä. Tiedän, että en voi syyttää kuin itseäni oman elämäni pilaamisesta. Ratkaisut olivat minun. Olin myöhässä kun tajusin mitä haluan elämältäni. En tiedä miten selvitä eteenpäin.
Elämällä ei ole enää mitään tarkoitusta. Haluaisin hänet takaisin, mutta mitään ei taida olla tehtävissä. Lueskelin tätä palstaa ja huomasin, että ystävät olisivat yksi ratkaisu, mutta minulla ei ole kuin työkavereita joiden kanssa ei oikein tällaisista asioista voi puhua, eivätkä ole porukkaa joka lähtisi esim ulos pitämään hauskaa..Eipä siinä että minua pätkääkään kiinnostaisi lähteä mihinkään..
Haluan hänet takaisin, rakastan häntä yli kaiken. Se vaan ei ole enää mahdollista, että voisimme jatkaa tai aloittaa uudelleen alusta... Tekisin ihan mitä vaan jos voisin saada hänet takaisin.
Miten päästä yli suunnattomasta surusta ja ikävästä..?
Vastaukset 7
Vanhimmat
kirjoita se kirje uudelleen, ihan vaikka itsesi takia.
Uusi kumppani ei välttämättä ole kaiken alku ja loppu. Kerro exällesi että haluat tavata, tai edes keskustella hänen kanssaan jolloin voit selvittää tunteesi ja käyttäytymistäsi häntä kohtaan.
Kannattaa kokeilla, toinen vaihtoehto on ainainen jankutus " jatka omaa elämääsi, unohda ex, etsi parempi jne" mutta ne eivät aina voita todellista kaipausta, ainakaan heti!!
Keskusteluyhteyden luomien on varmasti hankalaa, mutta kun tiedät että olet yrittänyt parhaasi se varmasti helpottaa myös oloasi jollain aikavälillä.
Kiitos lohduttavasta viestistä. Olen kyllä yrittänyt saada tapaamista aikaiseksi, mutta hän ei halua tavata. Ajattelin, että lähettäisin sen kirjeen hänelle. Olisimpahan ainakin keronut edes osan tunteistani hänelle. Ainakaan ei tarvitsisi miettiä "mitä jos"...
Vanha fraasi, mutta ika parantaa haavat ja auttaa. Tarinasi oli koskettava mutta ota sellainen näkökulma asiaan ( jos pystyt ) että ex- avomiehesi oli jo lähtenyt kälppimään parikertaa ja se kertonee siitä ettei tiennyt itse mitä halusi. Monet miehet on sellaisia ja miks ei naisetkin, että he pääsevät irti ex- suhteesta kun on uusi kohde johon suunnata tunteensa. Joskus suru saa kohtuuttomat mittasuhteet ja luulemme ettemme selviä, mutta usko pois, kyllä sä selviät ja myöhemmin ymmärrät että näin piti käydä, uskon että löydät kumppanin joka rakastaa sua eikä veivaa edes takas. Olin kerran aika surkeessa suhteessa ja halusin itse eron, koska en ollu onnellinen, ja sitten kun mies päättikin lopettaa suhteen, kun en itse pystynyt, niin vollotin vain töissä ja luulin et elämä loppuu, se oli kauheaa. Mutta eipäs se loppunutkaan, elämä on tuonut sen jälkeen paljon tullessaan- Anna aika surulle, mutta älä liikaa, mene vaikka chattäilee jonnekkin muiden miesten kanssa, ei sen tarvitsee tarkoittaa mitään, saat ainakin etäisyyttä asiaan. Pärjäile ja sä olet niin nuorikin vielä, kaikki eessä!!!!
ovat lamaannuttavia tunteita.
Lohdutuskaan ei auta
- on vain mentävä sen mankelin läpi.
Itse olen päässyt vastaavassa tilanteessa eteenpäin terapeutin avulla.
Soita rohkeasti lähimpään mielenterveystoimistoon.
Itse yllätyin, kun tajusin että joidenkin ihmisten arki ja ammatti on osata olla hädässä/ikävässä/surussa/epätoivossa jne... rypevien apuna ja tukena.
Muistaakseni oli peräti ilmaista, tai ei ainakaan paljoa maksanut. Siis se ensiapu.
Westsidegirlin hyvän havainnon siitä, että avokkis muutti jo aiemmin? Ja salakavalasti yhtäkkiä mitään puhumatta, kun olit käymässä asemalla!
Älä hyvä nainen turhaan syyttele itseäs. Kyllä avokkis oli jo tehnyt päätöksen, vaikka olikin takaisin tulossa. Eihän se hänen lähtönsä ollut edes 1. kerta!
Voit muistella häntä hyvällä, mutta älä kaipaa moista tuuliviiriä. Todennäköisesti hänellä on ollut jo silloin uusi nainen, vähintään kiikarissa jos ei vielä lähemmässä kontaktissa.
Sure surusi, siihen auttaa vain aika, mutta katso eteenpäin äläkä haikaile exää takaisin. Aika varmasti hän lähtisi kohta taas :(
Voimia sulle :)
sun juttus on klassinen tarina, että haluut nyt sitä mitä et saa. Olihan siihen syyt että erositte ja on niin helppoa niitä syitä unohtaa nyt ja vaan muistaa hyviä aikoja. Oliko teidän suhde onnellinen jos rehellisesti ajattelet. Sinä et halunnut sitä kun se oli vapaa juuri sen takia kun luulit että se odottaa sua koko iän ja nyt kun se ei ole enää vapaa niin haluut sen takas. Jos se ei olis vapaa niin haluaisitko sen takas? Olet oikeassa tarvitset kavereita joille puhua näistä asioista ja sinun pitää päästä tuulettumaan ja aloittaa oma elämä. Jos vaan jäät kotiin itkee ja valittaa niin olet aina masentunu, kukaan ei tule sua pelastaa sun pitää tehä se ite. Anna sen sun entisen miehes nyt mennä ja jos se haluu ottaa suhun joku päivä yhteyttä niin se ottaa. Sillä on nyt uusi elämä ja sust tuntuu pahalta kun sulla ei ole. On muuten normaalii tuntea niin. Et voi jäädä kiinni yhteen mieheen usko mua, maailmassa on paljon niitä 'ihania' miehiä, sullekkin joku päivä usko vaan. Ja ehkä olis parastakin et edes ettis, nauti elämästä ota harrastuksii, matkustele vaikka yksin jos ei muuten, kyllä se siitä!!!
hei, tuli vähän oma eroni mieleen, kun luin koskettavan tarinasi. meilläkin yhteinen koira, joka elää vieläkin. toivon sinulle toipumista pahasta olostasi. anna ajan kulua, jos teidät on tarkoitettu yhteen exäsi kanssa niin varmasti näin käykin. itse olen käynyt eron jälkeen koko joukon tunteita läpi ja joskus käyn vieläkin.olen saanut koottua itseni, vaikka eron jälkeen ajattelinkin sen olevan mahdotonta.mutta, kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.