Hei kaikki,
kertokaahan jos jollakin on kokemusta tällaisesta että ollaan yhdessä-erotaan-palataan taas yhteen-suhteesta. Olemme seurustelleet n. 1,5 vuotta, ja olleet yhdessä tosi kiinteästi, päivittäin, paitsi silloin kun ollaan erossa. Olemme rakastuneet toisiimme ja meillä menee (tai meni) todella hyvin, kihloissakin oltiin. On vain olosuhteet jotka saivat meidät jälleen kerran erilleen. Aina kun tulee puhe ns. vakavammista asioista, eli esim. tulevaisuudesta ja käytännön järjestelyistä kuten asumisesta, lapsista (miehellä on lapsi edellisestä liitosta), onnistumme saamaan aikaan riidan, joka johtaa "mietintätaukoon", ja aina miehen aloitteesta. Sitten ollaan erossa jonkun aikaa kunnes taas huomataan että on niin hurja ikävä ettei ilman toista voi elää. Taas palataan yhteen ja elämä näyttää ruusuiselta niinkauan kuin näitä vakavia keskusteluja lykätään edemmäs. Kun sitten taas alkaa ahdistamaan se "oikean keskustelun" puute, on pakko saada asiat ulos, ja siitä taas alkaa uusi tauko. Näin on jo käynyt varmasti 5 kertaa, enkä tiedä enää onko tää normaalia vai ei. Eihän mikään parisuhde ole myrskytön, mutta on ahdistavaa elää tällaisen jatkuvan paineen alla. Muuten kyllä asioista keskustellaan, mutta niitä riita-alttiita aiheita kai molemmat välttelee kunnes niistä kasvaa liian suuri taakka. Rakkautta on ja yhdessä on muuten hyvä olla, mutta mikä neuvoksi? Erossa olo ajat on todella repiviä. Kertokaa kokemuksistanne!
kertokaahan jos jollakin on kokemusta tällaisesta että ollaan yhdessä-erotaan-palataan taas yhteen-suhteesta. Olemme seurustelleet n. 1,5 vuotta, ja olleet yhdessä tosi kiinteästi, päivittäin, paitsi silloin kun ollaan erossa. Olemme rakastuneet toisiimme ja meillä menee (tai meni) todella hyvin, kihloissakin oltiin. On vain olosuhteet jotka saivat meidät jälleen kerran erilleen. Aina kun tulee puhe ns. vakavammista asioista, eli esim. tulevaisuudesta ja käytännön järjestelyistä kuten asumisesta, lapsista (miehellä on lapsi edellisestä liitosta), onnistumme saamaan aikaan riidan, joka johtaa "mietintätaukoon", ja aina miehen aloitteesta. Sitten ollaan erossa jonkun aikaa kunnes taas huomataan että on niin hurja ikävä ettei ilman toista voi elää. Taas palataan yhteen ja elämä näyttää ruusuiselta niinkauan kuin näitä vakavia keskusteluja lykätään edemmäs. Kun sitten taas alkaa ahdistamaan se "oikean keskustelun" puute, on pakko saada asiat ulos, ja siitä taas alkaa uusi tauko. Näin on jo käynyt varmasti 5 kertaa, enkä tiedä enää onko tää normaalia vai ei. Eihän mikään parisuhde ole myrskytön, mutta on ahdistavaa elää tällaisen jatkuvan paineen alla. Muuten kyllä asioista keskustellaan, mutta niitä riita-alttiita aiheita kai molemmat välttelee kunnes niistä kasvaa liian suuri taakka. Rakkautta on ja yhdessä on muuten hyvä olla, mutta mikä neuvoksi? Erossa olo ajat on todella repiviä. Kertokaa kokemuksistanne!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sanoit, että:
---
Aina kun tulee puhe ns. vakavammista asioista, eli esim. tulevaisuudesta ja käytännön järjestelyistä kuten asumisesta, lapsista (miehellä on lapsi edellisestä liitosta), onnistumme saamaan aikaan riidan, joka johtaa "mietintätaukoon", ja aina miehen aloitteesta.
--
Jokin painaa mielestäni miestäsi? Pelkääkö hän miten hänen lapsensa äiti suhtautuu asiaan, pelkääkö hän että lapsesta tulee tällaisessa tilanteessa kiistakapula? -mikä on kyllä törkeää, mutta sitäkin sattuu.
Tarvitseeko hän aikaa itselleen, että tietää mitä elämältään haluaa?
Onko hänellä ns. traumoja ex- puolisostaan, joita hän 'tahtomattaan' rinnastaa tähän tilanteeseen?
Mikä on syy, että hän nousee aina takajaloilleen tuossa samassa asiassa?
Nostakaa kissa pöydälle!
Miehenä voi olla vaikea puhua tuosta asiasta. Joku nyt painaa, eikä siivet ota ilmaa
Noin olen itsekin ajatellut, ja tottahan se on, että varmaan osittain meillä molemmilla on hiukan epävarma olo siitä mitä oikeesti halutaan. Kun on hyvä olla toisen kanssa, mutta suhteen muuttaminen vakavammaksi ja vakituiseksi kuitenkin pelottaa. Varmasti suuri syy tähän on se lapsi, paljon yksinkertaisempaa olisi ihan vain kaksin. Mutta onhan oltava keinoja saada tällainen uusioperhe-suhdekin toimimaan, eihän kaikki voi olla tuhoontuomittua? Niistä ihmisistähän se on lopulta kiinni, millaiseksi haluaa ja tahtoo elämänsä tehdä, sillä tahdon asiaksihan se jossain vaiheessa kuitenkin muuttuu. Osuit kuitenkin naulan kantaan kysymyksissäsi, ja kissa on pöydällä jo, nyt vain katsotaan pysyykö se siellä vai pyrkiikö taas piiloutumaan sängyn alle. Rasittavaa!