Sisareni kärsi vuosia mielenterveysongelmista, mm. alkoholin ja lääkkeiden sekakäytöstä ja masennuksesta. Hän myös ajautui pois kaidalta tieltä ja sai lieviä tuomioita oikeudessa. Viime vuonna hän lopetti itse elämänsä, mikä oli tietysti meille kaikille musertava isku. Minulle hän oli lapsena ollut hyvinkin läheinen, ja vähän vanhempanakin kuitenkin hyvin rakas, vaikka asuimmekin eri paikkakunnilla. Vanhempamme ovat aika tiukan linjan uskovaisia ja arvostelevat paljon ihmisiä sen mukaan, ovatko he uskossa vai eivät. Kova pala heille oli kun teini-ikäisinä sekä siskoni että minä irrottauduimme heidän uskostaan. Silti vanhempamme tietysti katsovat meitäkin oman uskonsa näkökulmasta. Minua erityisesti rassaa se, että aina kun puhutaan siskosta, on heidän suurin murheensa se, että hän kuoli uskonsa menettäneenä ja helvetin omana. Tuntuu kuin ei heillä olisi mitään muuta rakkautta ja kaipuuta siskoani kohtaan kuin tuo uskonkysymys.
uskovaiset vanhemmat surevat
syntistä lastaan
171479
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Anna anteeksi vanhemmillesi, kuten siskollesi ja itsellesi.
Ei meistä kukaan kykene arvioimaan toisten surun aitoutta, saati tuomitsemaan. On parempi valita anteeksiannon ja armon tie sillä, tuomitsemalla katkeroitat ennemuuta oman mielesi. Jos et kykene vielä anteeksiantoon, niin anna itsellesi armoa ja päätä että annat anteeksi kun olet valmis. Se on hyvä päätös.
Ilmeisesti vanhempasi ovat lestadiolaisia tai muita lahkolaisia. Olen itse joutunut katselemaan läheltä vastaavanlaista...
Suhtautumisessa on samaa fanaattisuutta kuin muslimiäidillä joka on ylpeä kun poika on tehnyt onnistuneen terroriteon ja saanut kylvettyä tuskaa.
Siis lapsella ei ole itseisarvoa vaan ainoastaan "uskolla" ja sen myötä tulleella käsityksellä oikeasta ja väärästä.
Minun Jumalani on sellainen joka arvioi meitä sen mukaan miten saamme maailmasta edes hieman paremman paikan kaiukille.
Nimenomaan se loukkaa, että tuntuu ettei lapsi kelvannut itsenään, vaan hänessä tärkeintä on tämä sielu, jonka he ajattelevat kiitäneen helvettiin.
Olen varma että sisaresi sielu kaiken sen kärsimyksen jälkeen on Taivaassa, Jumalan luona kaikesta kärsimyksestä vapaana.
Vanhempiesi suhteen et voi tehdä mitään muuta, kuin koettaa ymmärtää heitä ja antaa heille anteeksi. Heidän hätänsä siskosi sielun puolesta on todellista, koska heidän uskonkäsityksensä on niin ahdas.
Jos sinussa on sikara uskoa jäljellä, rukoile sisaresi ja vanhempiesi puolesta.
samoilla sanoilla aloitettua oma jutskuni. En siis kuitenkaan ole sama ihminen kuin tuo ensimmäinen "ymmärrän tunteesi"-nimimerkki.
Kun joku tuollaisia esittää niin voit vastata:
Toinenkin poski on käännettävä. Viimeisen eksyneen hylkäsit ja sillä itse tuomion itsellesi keräsit. Tuohonko jäi sinun rakkautesi? Kuivasta kupista janoonsi ravistat. Tuhkalla nälkääsi ravitset. Surman suo ellet armoa pian anna itsellesikin.
Mutta ehkä luettuasi tuon voi olla, että ettei sitä heille tarvitse noilla sanoilla antaa.
Uskon, että sisarellasi on kaikki hyvin nyt. Hänen harteilleen annettiin jo täällä enemmän kuin hän jaksoi kantaa. Masennus on vaikea seuralainen. Herkät, tuntevat ihmiset eivät jaksa tätä maailman kovuutta.
Vanhempasi ajattelevat asioista oman uskonsa ahtaasta näkökulmasta. Heidän Jumalansa on ankara ja tuomitseva.
Sisaresi oli sinulle läheinen, rakas perheenjäsen. Rakasta häntä edelleen. Rakkaus on se joka kantaa ja jää jäljelle meistä. Puhu rakkaudella sisaestasi vanhemmillesi, uskon, että heillä on vaikeaa luulla menettäneensä lapsensa lopullisesti. Äidin ja isän suru on kuitenkin syvä, olivatpa asiat miten tahansa. Itse menetin aikuisen poikani lähes vuosi sitten, hänen kuolinsyynsä ei ole täysin selvinnyt, mutta hänkin kärsi viimeisinä aikoinaan masennuksesta. Minusta olisi järkyttävää ajatella, että Jumala olisi hyljännyt hänet. Hän on kuitenkin isän turvallisessa huomassa ja hänen luokseen pääsen minäkin kerran ja tapaan taas rakkaan poikani.Kaikkea hyvää sinulle ja voimia surussasi.
voi lukea Raamatusta. Jumalahan lopulta meidät jokaisen tuomitsee tekojemme mukaan. Ja siis tekemättä jättämistenkin mukaan. Tuomio on todella tulossa kerran.
Armoa täällä tarjotaan ajassa, Jeesuksessa. Hänessä on pääsy taivaaseen. Oman tien valinta tuo tuskaa, tuo silti koetukset uskonkin tie. Lopputulema on vain erilainen. Eikä varmasti perillä ole kaikkia niitä, joita luullaan.
Uskovat vanhemmat nojaavat Raamatun totuuksiin. Kuitenkin, emme kaikkea tiedä.
Kovin vaativa suhtautuminen ei ole hyvä. Vaarana on sitten kaiken aikaa luopuminen kaidalta tieltä. Siis,vaikka ei vaatisikaan.
Tahtoisin vain kertoa, että toivoa on, Jeesuksessa. Luottakaa Häneen. Lepoa Herrassa kaikille! (Työn ohessakin)
Ymmärrän vanhempien suuren huolen, mutta surussaan he eivät muista, että Jumala on Rakkaus, ei Hän ole viha, ei kostonhimoinen, onhan Hän sanonut "Niinkuin isä rakastaa lastaan, niin minäkin rakastan teitä". Minä uskon Jumalan Armoon. Jumala rakastaa, ja Hänen poikansa Jeesus on siinä rinnalla myös puhumassa puolestamme. Jeesus tietää, mikä on tämä ristin tie, joka meidän on kuljettava täällä maan päällä. Hän on sen kerran kulkenut täällä, ja meidän puolestamme, jotta meillä olisi ikuinen elämä kerran siellä Taivaassa. Uskokaa ja luottakaa Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Älkää olko epäuskoisia, sillä Hän on luvannut pitää meistä huolen. Hän ei hylkää ketään. "Murtunut sydän ja särkynyt mieli, niitä ei Jumala hylkää".
Vanhoillislestadiolaisilla on se käsitys, että vain uskovaiset pääsevät Taivaaseen, ja he ovat myös kärkkäitä tuomitsemaan sinne ns.syntisiä. Mutta siinä he tekevät virheen, sillä ei ole heidän asiansa tuomita, on vain yksi tuomari, Jumala, ja Hän on takuulla oikeudenmukainen.
Jumala on antanut meille jokaiselle oman tiemme ja toisilla se on lyhyempi, toisilla vaikeampi, jokaisella omanlainen, mutta yksikään ei ole turha, eikä tarpeeton. Jumala ei ikinä hylkää lastaan. Meistä jokainen on Hänelle arvokas. Uskotaan ja luotetaan Häneen. Ei Hän hylkää ketään.
Olen itse lestadiolaisesta suvusta, mutta perheeni ei osallistu heidän rientoihinsa. Niinpä olemme heille ulkopuolisia...mikä ei kyllä meitä haittaakaan. Uskon itse Jumalaan ja Jumalan rakkauteen. Itsemurhan tehneen lapseni siunaustilaisuudessa pappi sanoi, että kyllä Jumala näkee sinne viimeiseenkin huoneeseen, mikä lohduttaa suuresti. Jumala tietää. Itse olen joutunut tutustumaan näiden ns. tosiuskovaisten kaksinaismoraaliin. On se niin väärin, että syntiä saa tehdä ja se on kaikki sovitettu kun pyhänä kapsahtaa saarnamiehen kaulaan ja tunnustaa syntinsä. Uskon näissäkin tapauksissa, että kyllä se Jumala näkee!
Vaikka jotkut ehkä tuomitsevat että se ja se menee helvettiin mutta näin ei asia kuitenkaan ole koska me ihmiset emme voi tietää tietää ja siksi tuomita kuka tuomitaan milläkin tavalla, ainut toivo meillä jälkeen jäävillä on että ratkaisun tuon henkilön kohdalla tekee Jumala poikansa välityksellä,ja yksi mikä ehkä lohduttaa on se että kuollut ihminen kun ei tiedä mitään, niin hänellä on juuri tällä hetkellä paljon parempi tilanne kuin meillä jotka olemme tämän pahan maailman ympäröiminä, raamatussa sanotaan että ylösnousemus on vanhurkaiden että epävanhurskaiden tulevaisuudessa eli siihen saakka ei mitään ongelmaa, siksi on hyvin tärkeää että me jokainen pohtisimme miten me elossa olevat suhtaudumme tulevaisuuteen, uskommeko raamatun lupauksiin vai ihmisviisauteen, kuitenkin haluan osallistua suruusi siksi toivon sinulle voimaa, rohkeutta sekä halua kehittää kiinnostustasi tulevaisuuden lupausta kohtaan milloin kuolemakin on hävitetty lopullisesti pois.
Terve suru on oikeutttua, ja silloin kun tietää mitä surun taakse sisältyy lohduttaa
Ainahan uskovaiset, tässä tapauksessa kristityt, ryntäävät paikalle kun on kuolema käynyt ja ihmiset surevat. Enemmän tai vähemmän aggressiivisesti, ylilempeyskin voi olla aggressiivista, ne sitten alkavat söheltää siinä ruumiin ympärillä. Eikä ole mitään eroa sillä, mitä vainaja itse ajatteli asioista. On se siis vaikeaa meille uskonnottomille hankalaa jopa ihan tapakristittyjen kanssa. Kuoleman käsitys ilman kristillistä retoriikkaa on todella hankalaa. Syynä juuri se, että monille kristityille ei mahdu ajatusmaailmaan se, että joku ei edes näin vaikeana hetkenä halua turvautua mihinkään jumaliin, kirkkoihin tai raamattuihin vaan edetä oman vakaumuksensa mukaan. Itse olen tämän piinan kokenut saatettuani hautaan molemmat vanhempani, jotka olivat uskonnottomia ja olivat ihan kirjallisesti vaatineet siviilihautajaiset ja antaneet jopa ohjeita niiden järjestämiseen. Kuitenkin monet kristityt sukulaiset, mm. äidin veljet, alkoivat hänen muistotilaisuudessaan kritisoida, että olisi pitänyt sittenkin järjestää kirkolliset hautajaiset ja pappi, jos vaikka olisi vainaja tullut katumapäälle viime hetkellä ja halunnut siunauksen.
Ei usko lähde ihmisestä juomalla tai tuomioilla! Samoin kuin ei se sitä kautta ihmiseen juurrukkaan. Ei ole meidän ihmisten ja läheisten syytä mittailla kenekään uskoa sillä on asia joka on ihmisen itsensä ja Jumalan välinen asia. Se on kahdenvälinen sopimus. On tietenkin huomattavaa ihmisen elämä- ja elämäntavat. Ne ei aina mene oikein ja oikeudenmukaisesti. Jumala on kuitenkin sanonut nimenomaan rakastavansa heitä jotka ovat kaikista heikoimpia. Luotetaan suureen armoon hänenkin kohdallaan. Meidän vielä tälläolevien on suurempi arvo luottaa armoon kuin mennä tuomitsemaan. Voimia ja vahvaa luottamusta suruusi.
-voi että ihan vihlasi sydämmestä tuo sanonta
-että kaikista HEIKOIMPIA ...kun kuuntelee uskovaisten TUOMIOITA .. siis kun et tee niin, et näin elät,.. noin- ET SAA JUMALAN hyväksyntää...jne...
MUTTA ITSE NÄMÄ SAAKELIN PYHÄT KUN on niin TÄYDELLISIÄ niin itserakkaita.... niin ARMOTTOMIA ..meille jotka ei kertakaikkiaan jakseta OLLA niin KOVIA ...-minäkin heikkona aina ratkean juomaan...sitten...ajattelen että nyt mua ei rakasta edes jumala ei kukaan MUTTA kuitenkin LUULEN että kyllä kait se jumala mutkin varmaan hyväksyy tavallinen ihmislihahan minä oon...niin tallaista aina mietiskelen JA SUREN...
Tässä muistin virkistykseksi vielä totuudesta:
http://www.youtube.com/watch?v=Yq-7t9nsgjE
Vanhemmille sanoisin "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!"
Huomenta kaikille heikoille. Eivät terveet tarvitse parantajaa... Kuka rohkenee asettua heikoimman puolelle sillä sankarit seisovat yleensä sankareitten joukossa? Niin kuin aiemmin kirjoitin on uskomukseni uskosta ja Jumala käsitteestä se, että se on vain kahden keskinen sopimus. Minun ja Jumalani. Ulkopuolisilla tuomareilla, syttäjillä ja todistajilla ei ole merkitystä tässä asiassa. Saan olla se mikä olen ja sopimus Luojani kanssa on silti voimassa. Heikkona hetkenä on aivan luonnollista ratketa juomaan. Ei siinä ole mitään poikkeavaa. Jos sinusta tuntuu, että juominen ei oikein sovi sinulle niin oletko ajatellut sen lopettamista?
Heikkoina hetkinämme on tosiaan niin helppo sortua kaikenlaiseen korvaavaan toimintaan. Yritämme parantaa oloamme niillä. Korvaavia toimintoja voi olla juuri alkoholin ja lääkkeiden liikakäyttö. Ylensyöminen , voimme hakea epätoivoisesti syliä ja turvaa, toista ihmistä, vaikka tiellemme tuntuu tulevan vain vääränlaisia ihmisiä. Meillä ei ole oikein surulle keinoja, lapsuudesta asti olemme oppineet sitä korvaamaan jotenkin, äiti antoi meille kakkupalan käteen esim., kun olisimme tarvinneet aivan muuta lohdutusta. Kuntelua, että joku olisi oikeasti nähnyt. Tässä ajassa ja maailmassa vallitsevat vielä nämä kovat materalistiset, kilpailuyhteikunnan arvot. Tuntuu, että kuulijaa ja näkijää on vaikea löytää.
Jumala ei tuomitse ketään. Koeta kuitenkin tosiaan etsiä muita keinoja pahaan olossi kuin alkoholi, alkoholi vain syventää esim. masennusta. Kaikkea hyvää sinulle, joka kirjoitit helposti sortuvasi alkoholiin surun tai vastoinkäymisen hetkellä.
-JES ...ihan oikeesti IHANAA ASIAA!