Onko omaisten mahdollista saada poliisin ottamat kuvat vainajasta?
Valokuvat vainajasta
...
81974
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mielestäni on mahdollista saada kuvat jos olet lähiomainen,siis vaimo tai äiti esim.poikani pääälle ajettiin pari vuotta sitten ja olisin saanut kuvat ja niistä jotain sainkin tosin mustavalkokopioina mutta kuitenkin.Luulen että voit ainakin saada nähdä ne kuvat.
että vois' saadakin kuvat. On tosiaan jääny harmittaan nyt, etten pystynyt isää kattomaan sillon, kun hän oli juuri kuollut. Nyt taas mieli on muuttunu, kun on ollu aikaa ajatella ...
uskoakseni ei ole mahdollista saada.Ainakin oman kokemuksen mukaan.Poliisilaitoksella voi käydä katsomassa mutta mukaan ei saa.Soita ja kysäise niin asia selviää.Itse en halunnut katsoa kun tiesin että kuvat ovat niin järkyttäviä,kuolihan isäni rajussa onnettomuudessa.Parempi jättää muistoksi se viimeinen kuva isästä hetkeä ennen onnettomuutta.
kuoli onnettomuudessa ja pappi "möläytti" tai kertoi meille missä asennossa poika oli ollut jne, kunnes mieheni keskeytti koska ei halunnut kuulla enempää.
Kai se pappi yritti lohduttaa, en tiedä enkä välitä. Jos itse olisin ollut, olisin kai kuunnellut loppuun keskeyttämättä. Pyysin tämän perusteella kuvia poliisilta koska pappihan sen toi esille että kuvia on olemassa. Pyysin kuvat suljetussa kuoressa jossa vie4lä luki sisälktää valokuvia. Aika pian päätin avat kuoren psykologin vastaanotolla jossa kävin 4krt. Pyysin hänen katsomaan ne ensin. Yllätys oli kova kunnei pojasta ollutkaan yhtään kuvaa vaan itse onnettomuuspaikalta.
Uskon että lain mukaan minulla on oikeus saada oman lapseni kuvia itselleni jos olisiin halunnut. Näin kahden vuoden jälkeen,m en vaan enää ni9itä' halua. Tuntuu että sattuu enemmän nähdä totuuden ja tuntea voimattomuuteni etten äitinä pystynyt suojelemaan omaa lastani.
Oli tilanne mikä tahanasa uskon että jokainen kääntää asiat omassa päässään niinkuin itselleen on parasta.
Muille ketä on menettänyt läheisen voin kertoa että eka vuosi menee sumussa eikä oikein tahdo ymmärtää kaikkea. Toinen vuosi totuus alkaa iskeä päin näköä.
Silti luulen etten ikinä tule ymmärtämään koko asiaa kokonaan.
Voimia kaikille.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmistä, joka haluaa nähdä vaikkapa juuri kolarissa kuolleen rakkaansa kuvan. Siis nimenomaan kuvan, ymmärrän kyllä että katsoo vainajaa esim. sairaalassa kun häntä on siistitty, mutta kuva, kaikkine verineen, huh. Tulisiko se kuva sitten sijoittaa perhealbumiin rippi-ym. kuvien jatkoksi sukulaisille ihasteltavaksi vai heitetäänkö se laatikkoon josta sitä vaikka onnettomuuden vuosipäivänä katsellaan vaiko ihan kylmästi roskiin?
Olen itse sattunut onnettomuuspaikalle ja nähnyt pahoin ruhjoutuneen vainajan, ei ollut kaunista katsottavaa ei. En voi siis kuvitella että joku voisi haluta nähdä oman läheisensä siinä. Se ei tuo enää häntä takaisin, eikä auta, se tuo vielä pahemman olon sen kaiken päälle.
Anteeksi, jos kirjoitukseni loukkasi, se ei ole tarkoitukseni. Haluaisin vaan ymmärtää, mitä lohtua tai ymmärrystä tällaisen kuvan katsominen toisi ja mitä se voisi muuttaa. En näe siinä mitään hyvää, ainoastaa tuskaa ja itsesyytöksiä. Voimia sinulle poikasi menettäneelle!
en usko että kukaab haluaa mässäillä oman lapsensa kuoleman kanssa missään muodossa.
Oma järki ei ole kaikkein selvin kun juuri ole saannut tietää menettäneesi oman lapsesi.Niin ei ollut minunkaan järkeni.
Kaikki kolarissakaan eivät ole ruhjoutuneet, toki mahdollisuus siihen on suuri.
Kaikki mikä liittyi poikaani tuntui merkitykselliseltä juuri silloin.
Ensimmäinen reaktio oli kun kuulin valokuvista, että miten ihmeessä joku voi ottaa kuvia kun poikani oli vankina autossa ja olisi tarvinnut apua. Tuntui enemmän kuin brutaalilta ajatella jonkun vaan ottavan kuvia.Eikä poika ollut vielä edes kuollut silloin.Toki ymmärrän asioiden merkityksen, mutta en siltikään täysin koska kyseessä oli oma lapseni.
Ymmärrän senkin etti kukaan ei todellakaan kukaan voi ymmärtää toisen surua ja ajatuksia jollei itse ole menettänyt ketään hyvin läheistä. Vanhan läheisen kuoleman olen kokenut , mutta kuitenkin pystynyt hyväksymään asian .
Jokainen minuutti, kellkonaika, joikainen tiedonuruinen merkitsi minulle enemmän kun mitään muuta kun lapseni menetin. Mitä hän söi viimeiseksi, mitä hän sanoi, teki ym. Virallinen kuolinaika, . Yhtä paljon merkitsi se että sain tietää että hän sai kipulääkettä. Paskaa en halunnut kuulla. Ymmärrän että ihmiset olivat hienotunteisia. Esimerkiksi , ei hän ymmärtänyt mitään, ei lohduttanut , kuka sen voi minulle todistaa? Ei kukaan ole vielä tullut kertomaan rajan toiselta puolelta mitään faktaa .
Tuntuu tyhmältä puhua faktoista kun samalla uskon aivan outoihin asioihin.Asioita jotka olen kokenut ja uskon erottavani ne asiat niihin asiuoihin jotka sekoitin jo oman suruni/sokin takia.Määrätyt unet jotka ei ole tavallisia unia.
Palataakseni valokuviin ja mikäli ne kuvat olisivat olleet lapsestani, olisin ne arkistoinnut.En voi edes sanoa olisinko ne katsonut kun psykologi olisi kertonut oman mielipiteensä asiasta ennen minua. Siksi halusinkin että m,inulle täysin tuntematon ihminen ne katsoo ennnen minua.Ei hänellä voi olla tunterita lastani kohtaan , korkeintaan myötätuntoa potilastaan kohtaan.
Jaokinen kuva mikä on jäljellä elossa olevasta lapsestani on nyt kultaakin arvokkaampaa. Jokainen piirustus taiu koulkussa tehty tavara on ja pysyy minulla kunnes kuolen.
Nyt harmittaa etten säästänyt aivan kaikki, mutta elin normaalia elämää, enkä ollut keräilijäluonne. Mennyttä en takaisin saa. Poikani hymyilee ikuisesti 19 vuotiaana minulle kuvassa yöpöydälläni. Muoti ei muutu, ei hän miehisty, ei vanhene. Kaikki pysähtyi siihen. Onnekseni minulla oli valokuvat ja vielä tuoreita sellaisia.
On paljon asioita jotka merkitsee samassa tilanteessa aivan eri tavalla kun mitä minä ne koin, eikä se ole sen enempää oikein kun väärin.
Minä en tule koskaan ostamaan sen väristä autoa mihin lapseni kuoli, perheessämme toinen taas ajattelee samasta asiasta sen olevan kunnia.
Sanotaan että on hyvä nähdä vainaja jotta totuuden ymmärtää paremmin. En oikein osaa sanoa toiko se niin minulla.Mieheni ei kyennyt tulemaan, ja tuntuu että samassa veneessä ollaan.Koen tuntevani miestäni aika hyvin ja voin taata etten ikinä olisi edes kertonut hänelle valokuvien olemassaolosta jos niitä olisin saannut.
Tapauksista riippuen uskon myös ettei aina ole ihmiselle hyväksi edes nähdä vainajaa. Jatkaakseen elämäänsä asian kanssa joka ei kuitenkaan koskaan muutu eikä poistu on vaan suojeltava itseään omalla tavalla. On hyvä että on ihmisiä auttamassa tilanteessa kun omaiset ei itse ymmärrä asioiden kulkua ja tilannetta.
Tiedän että kuvat ovat vielä arkistoitu jonnekkin , koska lapseni on yksi osaa tilastoa jossain byrokratian rattaissa. Tällä hetkellä joku asia on selkiintynyt ajatuksissani mm. se etten enää koe tarpeelliseksi koskaan nähdä niitä kuvia.Olen kiitollinen polisiille joka teki päätökseni itse puolestani, silti salaamatta mitään.Tosin hän ei kertonut ettei niitä kuvia lähetä. Uskon hänen tehneen ratkaisun minun parhaakseni.Tietäen että asia ei koskaan vanhene minulle ja jos olisin kokenut asian tarpelliseksi olisin palannut asiaan vaatien kuvia itselleni.
Näin minä asian koen, eikä tämä ole kun minun totuuteni.
Oma poikani menehtyi pian viisi vuotta sitten.Silloin oli pieninkin tiedonmurunen tärkeä,kun yritti ymmärtää tapahtunutta.Myös kaikki valokuvat,piirustukset ja kaikki,missä on hänen kätensä jälki, ovat kultaakin kalliinpia. Olen myös säästänyt joitakin hänelle kuuluneita vaatteita,joista hän piti ja joissa voin viellä aistia hänen tuoksunsa.Tiedän toki että viiden vuoden jälkeen tuoksu on hävinnyt tekstiileistä, mutta muistissa se pysyy iäti ja muisti tuo sen esiin kun kosketan niitä vaatteita,ikäänkuin hän olisi vielä lähellä. Teen niin,kun ikävä vyöryy ylitse.Vielläkin on kysymyksiä, jotka ovat avoimia hänen pois menostaan, mutta tiedän etten saa niihin vastausta tässä elämässä.
Voimia kaikille sureville ja ikävöiville
Ystäväni mies kuoli yllättäen kesken sanan heidän alkaessaan grillata.Poliisin tullessa he nimenomaan sanoivat, että ottavat nyt kuvan ja antavat sen sitten leskelle ja niin tapahtui.Oli silti hirveä järkytys kun ystäväni näytti sen kuvan ihan yllättäen kun join juuri kahvia.Olin jo nähnyt isäni vainajana, joten pystyin katsomaan kuvaa ilman etteivät kahvit lentäneet ja suurella kunnioituksella ja surulla, koska mies ei ikinä kerinnyt edes lähelle 40 vuotta.
Makkaroiden hävitys oli myöhemmin aivan käsittämättömän vaikea asia.
Äiti olisi halunnut ottaa kuvan kuolleesta isästämme mutta onneksi kukaan meistä ei ymmärtänyt ottaa kameraa mukaan, sillä emme edes tienneet, että näkisimme isämme ruumiin, se oli todellinen yllätys.Onneksi ei ollut kameraa, en olisi sitä valokuvaa kestänyt.