Elämäsi pahin kriisi

Selvisin ihan omin voimin, omin avuin ja autoin vielä muitakin. Pikkusiskoo ja veljee, olin heidän tukena.
Asia, koja kasvatti minua kertaheitolla ymmärtämään aikuisten maailmaaja elämään siinä,..teininä.

selvinnyt vielä. Aikuistumisen kriisi: Alkoi 17-vuotiaana ja jatkuu edelleen.
Muita pieniä kriisinpoikasia on aika ajoin.. Ne yleensä kyllä ratkeaa omalla painollaan.

oma terveys petti eli infarkti iski. selvisin siitä tosiaan kuin ihmeen kaupalla, -kiitos osaavan ja ripeän ensihoitoryhmän sekä taitavien kirurgien. tapaus sekä pysäytti ja että opetti arvostamaan elämää ilman kiirettä.

Poliisit ja ambulanssi hakivat minut, olin muutaman viikon sairaalassa ja aloin syödä psykoosilääkkeitä. Jos jotain opin, niin sen, että mieheni ja vanhempani rakastavat minua, ja täytyy mennä hoitoon, jos päässä alkaa viirata.

Joo eli mieluummin kylläkin puhuisin tietynlaisista vastoinkäymisistä kuin kriiseistä. Onhan niitä jonkinlaisia sattunut, mutta en siis ole kokenut niitä minään pahoina kriiseinä. Vai eikö tähän oteta muita kuin kriisejä?

No kuitenkin, olenpahan kait oppinut kaikenlaista. Sen ainakin, että viimeistään kun peli käy kovaksi niin loppugeimeissä ei voi luottaa kuin itseensä. Olenkin huomannut olevani ilmeisesti liiankin luotettava / tunnollinen. Sad but true.

Jostain syystä olen myös huomannut, että ihmisiä on järkyttävän helppo lukea. Paaaljon helpompaa kuin kiinalaista pistekirjoitusta.

Olen myös oppinut (tai varmaan tiennyt "aina") että se MITÄ on vielä tänään, ei välttämättä ole enää huomenna.

Olen myös nähnyt jotta "hyvillä tyypeillä" tahtoo olla kovempi kohtalo kuin kusipäillä. En tiedä tasaantuuko tuo jossain vaiheessa. Voi olla ettei, mut pikkujuttuhan nämä on sadan vuoden päästä.

Olen myös huomannut että kaverit ovat pysyneet samoina.

Että semmosta.