Tilanne on siis tämä: Yhteisiä vuosia on jo liki kymmenen. Olemme molemmat tavanneet toisemme lukioikäisinä. Naimisiin menimme vastikään, kihloissakin ehdimme olla kuutisen vuotta. Suhde on ollut toimiva - paikoin ollut tylsempiä hetkiä, paikoin taas hekumaa. Muutaman viime vuoden aikana on ollut enemmän riitoja, mutta ne ovat enemmän hetkellistä tiuskimista ja menevät ohi nopeasti.
Koen itse tällä hetkellä todella ristiriitaisia tunteita. Mieheni haluaisi lapsia ja kokee, että jo nyt voisi olla hyvä hetki niitä hankkia. Itse taas olen koko suhteen ollut vähemmän innokas lapsia hankkimaan. En tiedä vieläkään, haluanko niitä koskaan. Toisaalta en voi olla niin itsekäs, että mikäli mieheni niitä haluaa, en voi häneltä niitä täysin evätäkään. Mielessäni on vain käynyt, olemmeko tulleet tämän lapsiasian suhteen suhteessa ääripäähän. Naimisiin menon jälkeen olen ollut tavallista ahdistuneempi ja tuntuu, että päivät ovat raskaita niin työssä kuin kotona. Olemme puhuneet asiasta ja mies on luvannut antaa minulle vielä muutaman vuoden lisäaikaa ainakin siihen asti, että täytämme kolmekymmentä. Olen vain niin hämmennyksissä ja lapset pikemminkin inhottavat minua enkä koe heitä kohtaan suuria tunteita. Kavereita, joilla on lapsia, seuraa pikemminkin kauhulla enkä itse halua samanlaiseen vaippa ja univajeralliin. Saati sitten, että pitäisi jättäytyä äitiyslomalle kotiin liki vuodeksi ja elää päivät sosiaalisessa eristyksessä pikkurääpäleen kanssa. Tästäkin tekstistä voi päätellä, että en todellakaan välitä lapsista.
Toiseksi olen tavannut työpaikallani miehen, johon tunnen vetovoimaa. Hänelläkin on tunteita minua kohtaan, mutta olemme (minun aloitteestani) jättäneet tilanteen siihen, että en ole pettänyt miestäni. Olen kuitenkin viime aikoina lähinnä työstä liittyvistä syistä viettänyt enemmän aikaa työihastukseni kanssa ja nyt olemme välillä vapaa-ajallakin tekemisissä "ystävinä". Huomaan vähän väliä haaveilevani hänestä ja paikoin mietin jopa seksin harrastamista.
Nyt hämmennykseni on siis se, että minulla on vahvoja tunteita sekä mieheeni että tähän toiseen ihastukseeni. Mieheni joutuu kuitenkin tällä hetkellä todistamaan kiukutteluani ja masennustani, enkä itsekään tiedä, johtuuko se tästä lapsiasiasta vai toiseen ihastumisesta. Haluaisin olla onnellinen, mutta häiden jälkeen tilanne on pikemminkin ollut päinvastainen. Työtkään eivät maistu samalta kuin ennen. Syitä huonoon oloon kyllä on, mutta en tiedä, mikä niistä on vallitsevin.
Mitä siis pitäisi tehdä, että löytäisin taas entisen elämäniloni eikä sisäinen ahdistus olisi näin vahva?
Koen itse tällä hetkellä todella ristiriitaisia tunteita. Mieheni haluaisi lapsia ja kokee, että jo nyt voisi olla hyvä hetki niitä hankkia. Itse taas olen koko suhteen ollut vähemmän innokas lapsia hankkimaan. En tiedä vieläkään, haluanko niitä koskaan. Toisaalta en voi olla niin itsekäs, että mikäli mieheni niitä haluaa, en voi häneltä niitä täysin evätäkään. Mielessäni on vain käynyt, olemmeko tulleet tämän lapsiasian suhteen suhteessa ääripäähän. Naimisiin menon jälkeen olen ollut tavallista ahdistuneempi ja tuntuu, että päivät ovat raskaita niin työssä kuin kotona. Olemme puhuneet asiasta ja mies on luvannut antaa minulle vielä muutaman vuoden lisäaikaa ainakin siihen asti, että täytämme kolmekymmentä. Olen vain niin hämmennyksissä ja lapset pikemminkin inhottavat minua enkä koe heitä kohtaan suuria tunteita. Kavereita, joilla on lapsia, seuraa pikemminkin kauhulla enkä itse halua samanlaiseen vaippa ja univajeralliin. Saati sitten, että pitäisi jättäytyä äitiyslomalle kotiin liki vuodeksi ja elää päivät sosiaalisessa eristyksessä pikkurääpäleen kanssa. Tästäkin tekstistä voi päätellä, että en todellakaan välitä lapsista.
Toiseksi olen tavannut työpaikallani miehen, johon tunnen vetovoimaa. Hänelläkin on tunteita minua kohtaan, mutta olemme (minun aloitteestani) jättäneet tilanteen siihen, että en ole pettänyt miestäni. Olen kuitenkin viime aikoina lähinnä työstä liittyvistä syistä viettänyt enemmän aikaa työihastukseni kanssa ja nyt olemme välillä vapaa-ajallakin tekemisissä "ystävinä". Huomaan vähän väliä haaveilevani hänestä ja paikoin mietin jopa seksin harrastamista.
Nyt hämmennykseni on siis se, että minulla on vahvoja tunteita sekä mieheeni että tähän toiseen ihastukseeni. Mieheni joutuu kuitenkin tällä hetkellä todistamaan kiukutteluani ja masennustani, enkä itsekään tiedä, johtuuko se tästä lapsiasiasta vai toiseen ihastumisesta. Haluaisin olla onnellinen, mutta häiden jälkeen tilanne on pikemminkin ollut päinvastainen. Työtkään eivät maistu samalta kuin ennen. Syitä huonoon oloon kyllä on, mutta en tiedä, mikä niistä on vallitsevin.
Mitä siis pitäisi tehdä, että löytäisin taas entisen elämäniloni eikä sisäinen ahdistus olisi näin vahva?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinulla on vaikea tilanne tällä hetkellä. En osaa sanoa muuta kuin että kuuntele sydäntäsi. Olet ollut yhdessä miehesi kanssa aika kauan, ehkä naimisiinmeno oli sittenkin väärä päätös. Uskalla tehdä omat ratkaisusi välittämättä sosiaalisesta paineesta, siitä mitä muiden mielestä sinun kuuluisi tehdä. Onnea elämääsi mitä tahansa päätätkin.
>Mitä siis pitäisi tehdä
Ensimmäinen neuvo tietenkin on, että muistat säännön: Ensin ero, sitten uusi. Mieti rauhassa, haluatko olla nykyisen miehesi kanssa vai et. Jos et halua, niin ota ero. Joka tapauksessa kannattaa lakata olemasta tekemisissä sen toisen reiskan kanssa. Hän on kuitenkin tyyppi, joka vehtaa naimisissa olevia ihmisiä, joten älä koske tikullakaan.
Mieti myös haluatko lapsia vai et. On turha järkeillä, että et voi niitä mieheltäsi kokonaan evätäkään. Se on joko-tai.
PÄÄTÄ itse, mitä haluat.
Olet tahtonut olla miehesi kanssa naimisissa niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Tämä on yksi vastoinkäyminen. Ihastuksia tulee ja menee.
Kerro ihastuksellesi, että te ette ole eikä teistä tule enempää kuin työkavereita. Älä jätä takaporttia ennenkaikkea itselle kuin myöskään ihastuksellesi. Tee asia itsellesi ja ihastuksellesi niin selväksi, että asia on loppu. Älä kiusaa itseäsi ihastuksellasi. Älä tapaa häntä vapaa-ajalla.
Jätä itseltä takaportit ja selittelyt pois. Tunteet heiluu muutoinkin ihan tarpeeksi. Joku muu voi jossain vaiheessa elämää tuntua jännittävältä ja kiinnostavalta, mutta totuus ilmenee vasta joskus.
Sitten voit kertoa miehellesi ihan rauhassa tilanteen ja kertoa mitä aiot tehdä.
Eli: sulje takaportit itseltäsi ja sitoudu mieheesi. Keskustele miehesi kanssa, se avaa silmiä ja on reilua. Täältä palstoilta on hankala kenenkään pystyä neuvomaan sinua. Mutta pidä lupauksesi tahtoa.
Se lapsikysymys saattaa ratketa ajan kanssa suuntaan jos toiseen. Näin ainakin meillä. Ajan myötä ratkesi, kun asiat selveni ja syynä oli jonkinlainen pelko jaksamisesta lapsen kanssa jne. Mutta pelot oli turhia.
Parisuhteen luottamus on tärkein pohja lapsille. Luokaa nyt sitä. Sitten voitte jatkaa elämää polullanne.
Parisuhteessa on kyse päätöksestä ja halusta tehdä kaikkensa suhteen hyväksi, ja onnellisuus riippuu siitä paljonko suhteen eteen näkee vaivaa ja on valmis antamaan itsestään, joustamaan. Ihastuksia tulee ja menee, ja niiden vastustaminen kuuluu suhteen hoitoon ja on omasta tahdosta kiinni. Tunteitaan todellakin VOI hallita itse.
Kyselet, miten olosi helpottuisi. Se helpottuu kun lakkaat olemassa kahden vaiheilla ja teet päätöksen joka pitää. Sinun on valittava näistä kahdesta miehestä, kumman kanssa haluat tehdä kaikkesi että suhteesta tulisi hyvä (Yhtä lailla joudut yrittämään uudenkin miehen kanssa, kun alkuhuuma on ohi - samoin sitä seuraavan miehen...)
Jos lasten hankkimista pohtii paljon ja järkeillen, ei varmaan kukaan hankkisi lapsia - useinkin siihen vaan ryhdytään rohkeasti ja seikkailumielellä, halutaan kokea uutta, kokea sellainen iso ja jännittävä asia elämässä.
Sen verran haluaisin epäilyjäsi rauhottaa, että omat lapset ovat ihan eri asia kuin vieraat lapset. Minäkään en pidä vieraista lapsista ja häiritsevät kakarat saavat minut hermostumaan ja kiukkuiseksi, mutta silti omat lapset ovat olleet minulle ihaninta, mahtavinta mitä elämässäni olen kokenut ja rakastan heitä yli kaiken. Yleensä kai kaikki ovat sitten kuitenkin aivan hulluina omiin lapsiinsa, myös ei-toivottuihin, kun kokevat miten paljon onnea ja iloa heistä saa.
"Mitä siis pitäisi tehdä, että löytäisin taas entisen elämäniloni eikä sisäinen ahdistus olisi näin vahva?"
Puhut niin monesta asiasta, että jotenkin kuulostaa, ettet tietäisi mitä haluat elämältä, ja tästä syystä alat ahdistumaan kun valinnat tulevat eteen.
Tässä ohjeeni, tai oikeastaan muutama latteus:
1. Pohdi mitä haluat elämältäsi ja miten haluat elää sen
2. Pyri niihin päämääriin ja tavoitteisiin mitkä olet itsellesi asettanut
3. Lopetat asioiden lykkäämisen
4. Hyväksyt elämän realiteetin ettei kaikkea voi saada
5. Ota vastuun itse itsestä, ettei muiden tarvitse asettaa aikarajoja
6. Ota muut huomioon, mutta aseta itse itsesi aina ensimmäiseksi
7. Hyväksy myös se, että epäonnistumisia ja muutoksia tulee, eikä nille voi mitään
8. Sitoudut vain yhteen suhteeseen kerralla, äläkä anna ihastumisien viedä
9. Ota vastuun omista tunteista, vaikka ihastumisia tulee ja menee
10. Opettele ja pyri olemaan onnellinen ja iloinen arkisista pienistä asioista
11. Opettele olemaan iloinen myös yksin ja silloin kuin toinen ei ole iloinen
12. Opettele purkamaa paha olo jotenkin muutoin kuin kumppaniin tai työympäristöön
13. Opetelkaa puhaltamaan suhteessa yhteen hiileen ja kertomaan tunteista
14. Pyrkikää yhdessä rakentamaan suhdetta ja yhteistä tulevaisuutta niin että kumpikin kokisi tulevaisuuden mielekkäänä ja valoisana.
eroon 20 vuotiaana. Kihloissa oltiin 5 vuotta ja tuo neito oli kolmas tyttökaverini. Arvaa kumpi jätti:-)
Tippaleipäaivoja voisi vähän säätää putkiaivojen suuntaan, niin parisuhteet voisi toimia paremmin. Jos maailma pyörisi tippaleipäaivoilla olisi melkoinen kaaos, fiilisten mukaan vaan mentäisiin. Suomi olisi varmaan täynnä teattereita ja museoita, päiväkoteja, aerobicsaleja, kirjastoja, kaikki valtion piikkiin tietenkin kuin nyt.
Vientiteollisuus, mikä se on, kysyy tippaleipäaivo:-)