Kaipaisin mielipiteitä seuraavasta asiasta.
Tutustuin muutama kuukausi sitten itseäni hiukan nuorempaan mieheen. Olen itse 25-vuotias, ja mies 22. Välimatkaa välillämme on noin 100 km,ja töiden yms. vuoksi vloput ovat ainoata yhteistä aikaa.
Yleensä en ihastu päätäpahkaa, mutta jokin tuossa miehessä oli sellaista, että lankesin päätä pahkaa.
Hänelle kävi samaten. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, elimme mielettömässä auforisessa olotilassa, meille ei ollut olemassa muuta maailmaa kuin se missä olimme yhdessä.
Hänellä ja minulla on huonoja kokemuksia aikaisemmista suhteista, ehkä tämä osaltaan vaikutti lopputulokseen..
Kaiken tämän yhdessäolomme aikana hän on tehnyt todella selväksi tunteensa, ja tiedän hänen olevan aito ja rehellinen.
Nyt häntä ahdistaa. Hän ei kestä välimatkaamme, sitä että näemme vain vloppuisin. Hän miettii, että etenimmekö liian nopeasti asioissa. Hän haluaisi viettää elämänsä kanssani, mutta hänellä on nyt todella sekavat fiilikset kaikesta.
Olemme itkeneet asian takia, ja olemme molemmat aivan rikki.
Kysymykseni kuuluu :
Voiko muutaman kuukauden tuntemisella oikeasti rakastaa? On tullut kaiken tämän keskellä sellainen olo, että on 15-vuotias teini, tämä on niin utopista..
ja toinen kysymys:
Mitä voisin tehdä hänen hyväkseen? En halua menettää häntä. Hän ei tiedä tällä hetkellä, onko hänestä enää tähän. Onko ketään, joka on paininut vastaavassa tilanteessa, kuinka teille on käynyt?
Tutustuin muutama kuukausi sitten itseäni hiukan nuorempaan mieheen. Olen itse 25-vuotias, ja mies 22. Välimatkaa välillämme on noin 100 km,ja töiden yms. vuoksi vloput ovat ainoata yhteistä aikaa.
Yleensä en ihastu päätäpahkaa, mutta jokin tuossa miehessä oli sellaista, että lankesin päätä pahkaa.
Hänelle kävi samaten. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, elimme mielettömässä auforisessa olotilassa, meille ei ollut olemassa muuta maailmaa kuin se missä olimme yhdessä.
Hänellä ja minulla on huonoja kokemuksia aikaisemmista suhteista, ehkä tämä osaltaan vaikutti lopputulokseen..
Kaiken tämän yhdessäolomme aikana hän on tehnyt todella selväksi tunteensa, ja tiedän hänen olevan aito ja rehellinen.
Nyt häntä ahdistaa. Hän ei kestä välimatkaamme, sitä että näemme vain vloppuisin. Hän miettii, että etenimmekö liian nopeasti asioissa. Hän haluaisi viettää elämänsä kanssani, mutta hänellä on nyt todella sekavat fiilikset kaikesta.
Olemme itkeneet asian takia, ja olemme molemmat aivan rikki.
Kysymykseni kuuluu :
Voiko muutaman kuukauden tuntemisella oikeasti rakastaa? On tullut kaiken tämän keskellä sellainen olo, että on 15-vuotias teini, tämä on niin utopista..
ja toinen kysymys:
Mitä voisin tehdä hänen hyväkseen? En halua menettää häntä. Hän ei tiedä tällä hetkellä, onko hänestä enää tähän. Onko ketään, joka on paininut vastaavassa tilanteessa, kuinka teille on käynyt?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siis ymmärsinkö oikein? Että hän haluaa lopettaa seurustelun siksi ettei pysty olemaan erossa sinusta? Ettei vaan olis tekosyy kun haluaa lopettaa suhteenne....
Toki muutaman kuukauden tuntemisella voi rakastua oikeesti ja luoda suhteen koko elämän ajaksi. Mutta yleensä silloin pyritään yhteen eikä erilleen. 100 km ei ole mikään iso välimatka, esim hankkia asunto puolestavälistä ja kulkea vähän pitempää työmatkaa tai jotain muita järjestelyjä, jos tosissaan haluaa olla yhdessä. Viikonloppuisin tapaaminenkin voi olla toimiva järjestely, eikös kuitenkin parempi kuin kokonaan erossa olo?
minun ja aviomieheni yhdessäolo alkoi samaan tapaan. Tapasimme, rakastuimme ensi silmäyksellä ja päätimme että tämäon nyt tässä, tämä elämä on meidän yhteinen. Välimatkaa tosiaan oli suurinpiirtein tuon verran kuin teilläkin, muutin tuon miehen luo jo muutaman viikon päästä koska tuntui luonnottomalta olla erossa. Nyt kuusi vuotta naimissa, perhe ja iso onni. Molempien vaistot olivat oikeassa, me olimme juuri oikeat toisillemme.
Jos sen oikean löytää, ihmisen jonka kanssa kaikki vian loksahtaa paikalleen, mikä hyöty on kituuttamisessa? Virheet voi aina korjata, jos yhteenmuutto tms osoittautuu virheeksi, ei mikään pakota pysymään yhdessä. Välimatkan pitäminen vain sen vuoksi että jokin kirjoittamaton sääntö sanoo "liian nopeaa" tai "liian hidasta", on typerää. Tehkää niinkuin tahdotte ja tunnette oikeaksi, ihmiset!
***
löysin juuri sen utopistisen hyvän suhteen. Olin silloin muuttamassa Austraaliaan opiskelemaan, olimme viettäneet kuukauden tiiviisti yhdessä, oli hieman vaikea päätös ,mutta tiesimme, että mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin , että hän muutti perässä Australiaan ja olen yhä samassa suhteessa ja ikionnellinen. Meillä oli heti voimakas kokemus sielunkumppanuudesta, vaikka en todellakaan uskonut mihinkään sellaiseen ennenkuin kuin sen. Hyvän suhteen vuoksi kannattaa uhrata, koska sellaista ei välttämättä löydy enää koskaan, jos se ei toimi niin ei voi mitään. Mutta jos se toimii, niin ette ikinä kadu.
Se tässä nyt hiukan mietityttääkin, että mitä hänen mielessään liikkuu.. hän nimittäin tietää nyt, että olen valmis ratkaisuihin, kuten muuttamiseen yms. Haluaisin todellakin pitää hänestä kiinni, hassulta tuntuu sanoa, mutta oikeasti, hän tuntuu siltä Oikealta.. Ja tuntuu todella oudolta, että vielä viikko sitten hän palvoi maata jalkojeni alla, ja pyysi minua muuttamaan luokseen.
Nyt hän ei edes soita, on kuulema liian raskasta kaikki. On hiipinyt mieleen sekin, että onko jotain sellaista tapahtunut viikonloppuna, kun hän oli ystävien kanssa viihteellä.. että häpeä saa hänet välttelemään minua. Kamalia ajatuksia, mutta tilanne on aika inhottava :(
Ilmoitin hänelle tekstiviestitse eilen, että puhumme lauantaina, ja että hänellä on siihen asti aikaa miettiä mitä sanoa. Pelottaa, että mitä hänellä on kerrottavanaan..
Muutin asumaan miehen kanssa kuukauden tuntemisen jälkeen, koska kuitenkin oltiin kaikki illat hänen luonaan. Puolen vuoden kuluttua jätin työni ja lähdin hänen mukaansa toiselle puolelle suomea, koska ihmissuhde oli minulle tärkeämpi kuin mikään muu. Nyt on oltu onnellisia yli 30 vuotta.
Se tässä nyt hiukan mietityttääkin, että mitä hänen mielessään liikkuu.. hän nimittäin tietää nyt, että olen valmis ratkaisuihin, kuten muuttamiseen yms.
Haluaisin todellakin pitää hänestä kiinni, hassulta tuntuu sanoa, mutta oikeasti, hän tuntuu siltä Oikealta.. Ja tuntuu todella oudolta, että vielä viikko sitten hän palvoi maata jalkojeni alla, ja pyysi minua muuttamaan luokseen.
Nyt hän ei edes soita, on kuulema liian raskasta kaikki. On hiipinyt mieleen sekin, että onko jotain pahaa tapahtunut viikonloppuna, kun hän oli ystävien kanssa viihteellä.. että häpeä saa hänet välttelemään minua. Kamalia ajatuksia, en haluaisi epäillä hänestä tuollaisia, mutta tilanne on aika inhottava :(
Ilmoitin hänelle tekstiviestitse eilen, että puhumme lauantaina, ja että hänellä on siihen asti aikaa miettiä mitä sanoa. Pelottaa, että mitä hänellä on kerrottavanaan..